Älkää vain ottako todesta mitään, mitä koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta paasaan. Meillä nimittäin eletään kuin pellossa.Ensin linkki toisaalle, olkaa hyvä: Osmo Soininvaara pohtii vanhustenhoidon järjestämistä ja rahoittamista.
- - -
Jostain syystä kynnykseni kirjoittamiseen on noussut. Siinä, missä aiemmin olen kirjoittanut blogiin puolivalmista ajatusvirtaa melkein mistä tahansa keveän verbaaliverryttelyn hengessä, pidän nyt rimaa korkeammalla ja kuvittelen, että viimeistellyt ja huolella perustellut tekstit syntyvät jostain itsestään.
Luulen, että odotan itseltäni liikaa vähän joka suhteessa. Esimerkiksi mahdollisuus siirtyä väikkärin parista suoraan uusiin tutkimustöihin on iloinen asia, muttei mitään paraatimarssia Uralille. Uuden tutkimusaiheen kehittäminen ja sen rajaaminen järkevästi työstettäväksi kokonaisuudeksi käytännön realiteetit huomioiden ottaa oman aikansa, taustatyönsä ja kypsyttelynsä. Silti odotan, että kaiken pitäisi selvitä heti, ja jos se ei sitä tee, vika on minussa ja kykenemättömyydessäni. Huomaan kokoavani itselleni paineita sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minun vallassani ja murehtivani asioita aivan liian pitkälle eteenpäin. Väitöskirjan esitarkastuslausuntojen ja kustantamon tuomion odottelu kiristää niin ikään hermoja.
Kun taas kerran voivottelin siipalle, että mitähän tästäkin tulee, töistä ja väikkäristä ja elämästä yleensä, hän rauhoitteli, että hyvinhän olet tähänkin asti selvinnyt kaikesta, mitä eteen on tullut. Valitin, että sehän siinä onkin: pärjäämisen kupla voi puhjeta ihan koska tahansa ja sitten mennäänkin hurukyytiä alamäkeen eikä mistään tule enää koskaan ikinä mitään.
Elämäni valo on vuosien myötä oppinut, ettei maailmantuskaisia vikinöitäni ja itseruoskintaani kannata aina niin kovin todesta ottaa (joskus hän on alkanut nauraa avautumisilleni sydämensä pohjasta, mistä olen ensin suuttunut kamalasti ja sitten huomannut, että nauru tarttuu - ja että olen tosiaan jo kauan sitten siirtynyt järkevän argumentoinnin tuolle puolen). Nyt hän kuunteli synkistelyäni ja tuumi sitten, että siinä, missä optimisti hakee aikaisemmista onnistumisistaan voimaa ja uskoa tulevaan, pessimisti taitaa nähdä niissä pelkkää tuurilla seilaamista ja pelätä koko ajan onnensa kääntyvän.
Osuva kiteytys. Ikävän osuva. Kun asiaa miettii, ymmärtää hyvin, miksi myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuvien on todettu elävän pidempään terveempinä. Kai tällainen miestä syö, ja naista. Vaan minkäpä teet? Omaa ajatteluaan voi toki jossain määrin muuttaa - olen urakoinut sen eteen parikymmentä vuotta vaihtelevin tuloksin - mutta luulen, ettei perusluonnettaan taida toiseksi pystyä vaihtamaan.
Voi vain toivoa, että tiedostaminen on edes puoli voittoa. Toisaalta "optimistin" ja "pessimistin" kaltaiset, mustavalkoiset määritteet tuskin kertovat koko totuutta. En esimerkiksi pidä itseäni mitenkään peruskielteisenä ihmisenä. Pikemminkin pessimismi on epäterveellinen ja mentaaliseen umpikujaan johtava ajattelutapa, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa.
(Tässä muuten mietin, että joku mediakonsultti saattaisi pudistella päätään tällaisille introspektiivisille julkitilityksille: omalla nimellä kirjoittaessaanhan pitäisi rakentaa itsestään kuvaa hyvänä tyyppinä ja synnynnäisenä menestyjänä, ei vuodattaa puutteitaan ja angstiaan potentiaalisten työnantajien kauhisteltavaksi. Mutta hei guys, what you see is, like, what you get. High five!)
2 kommenttia:
Haiseeko tallissa oli muuten loistava kirjoitus! Teki mieli itse kommentoida Lupiinissa Hazard-Halme-kohua, mutta sitten jotenkin väsähdin ajatukseen jo etukäteen, kuten valitettavan usein nykyään käy. Kun ei ole aikaa kertaistumalta pukea ajatuksiaan johdonmukaiseksi pakkaukseksi, menee homma ihan löröksi, kirjoitusvire katoaa jonnekin ja sitten deletoikin lupaavan alun.
Itse peruspessimistinä ja luonnostaan epäilevänä ihmisenä huomaan suhtautuvani samalla tavalla vauvan mielialoihin kuin itse kirjoitat suhtautuvasi omaan onneesi/menestykseesi. Että silloin kun vauva on koko päivän lumoava, paksujen poskiensa välistä virnistelevä hurmuri, se on sattumaa ja zägää. Silloin kun se valvottaa yön koko perhettä ja pistää hulinaksi vauvauinnissa, on se merkki siitä, että tällaista se vauva-arki tulee vaan aina olemaan, valvon loppuikäni puoli neljään aamulla. Vaikka jos jossain niin pikkuvauvan kanssa pitäisi jo oppia, että mikään ei oikeastaan kestä, ei huono eikä hyvä, eivätkä päivät ole veljeksiä tai edes pikkuserkuksia....
Huomasin oman kyvyttömyyteni luottaa tuurilla seilaamiseen viimeksi eilen, pikkuasiassa. Minun piti kustomoida uutta näppäimistöäni tekemällä siihen uusi näppäinkomento. Hirveän perkelöinnin, sähinän ja ähinän jälkeen onnistuin VAHINGOSSA. Ei hyvä! Nyt en tiedä yhtään, miten asia viime kädessä tapahtui ja vaikka näppäimistö nyt toimiikin haluamallani tavalla, en jotenkin sulata sitä, etten vieläkään tiedä, mitä tarkalleen ottaen tein. Sama tunne tulee kun löydän perille jonnekin uuteen paikkaan eri reittiä kuin kartta neuvoo. Sekin on jotenkin kaoottisen ärsyttävää ja pitää aina hetken muistuttaa itseään, mikä se pääasia olikaan, nimittäin perille pääsy.
Jep. Koko ajan enemmän ihmettelen korvienvälin valtaa ihmisen tekemisissä. Ihan kaikessa. Aina. Tavallaan epäterveiden ajatusmallien ja asenteiden tunnistaminen on äärimmäisen turhauttavaa: vaikka tietää, että tämä on taas tätä, ei välttämättä kuitenkaan saa mieltään kuriin tai jos saa, se on vain tilapäistä.
Lähetä kommentti