Tänään huhkiessani taas kerran ylös Malminkartanonhuippua minut saavutti iäkkäämmänpuoleinen mies kävelysauvoineen.
- Paljonko on kiviä repussa, hän kysäisi.
- Ei ole kiviä, vaan kaksikymmentäviisi kiloa kuulalaakereita, vastasin.
- Saman verran on ylipainoa minullakin, tosin mahapuolella.
Virnistelimme hetken hilpeälle ajatukselle selkä- ja maharepuista ja jatkoimme sitten ylös mäkeä solidaarisesti läähättäen.
Lähes joka kerran mäellä könytessäni joku tulee uteliaana kysymään, mitä oikein puuhaan. Valistuneemmat kysyvät, minne aion tehdä vaellusreissun. Täysin järjettömältä vaikuttava touhu on kuin onkin mitä parhainta valmistautumista patikkaretkiin ja suuriin korkeuseroihin. Urosvahvistuksen esimerkki ja omakohtaisemmin viimekesäinen alppireissu ovat todistaneet, että joka ikinen yksitoikkoisessa sorarinteessä nylkkäisty metri maksaa itsensä takaisin paikoissa, joissa maankuori on Kolia korkeammilla rypyillä. Pienellä etukäteisvalmistautumisella lisää mahdollisuuksiaan keskittyä maisemiin rasitusvammojen sijasta; paljon on toki silkasta tuuristakin kiinni.
Niin, minne? Parin viikon päästä, jos jumalat suovat, Pagistaaniin vaihtuu vuorostaan ukkovalta allekirjoittaneen suunnatessa Luoteis-Italiaan. Kaksiviikkoisesta turneesta suuri osa vierähtänee Gran Paradison kansallispuistossa, mutta alavammillekin maille olisi mukava ehtiä. Hyviä reppureissuvinkkejä Aostan, Piedmonten ja Ligurian alueelle otetaan siis vastaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti