Joskus oma pösilöys ottaa muotoja, joille ei voi kuin nauraa epäuskoisesti samalla, kun taputtaa itseään ymmärtäväisesti päähän. Varsinkaan, kun vahinkoa ei sattunut.
Jos olisi sattunut, naurun sijaan olisi kuultu katkeraakin katkerampi, eksistentiaalisen epätoivon syövereistä kumpuava parku.
Olen ollut mielestäni varsin nokkela ottaessani teksteistäni varmuuskopiot niin, että lähetän ne aika ajoin omaan osoitteeseeni yliopiston sähköpostilaatikkoon. Kätevää!
Paitsi että jo kauan sitten olin valinnut sähköpostilaatikkooni vaihtoehdon, jossa liitteitä ei talleteta lähetettyjen viestien kanssa. Syynä olivat massiivisen kokoiset valokuvaliitteet, joita joudun aika ajoin lähettämään lehtitöiden vuoksi maailmalle. Kun en muistanut koskaan poistaa niitä, laatikko natisi liitoksissaan aika ajoin.
Pitkään - aivan liian pitkään - olen siis ollut ottavinani varmuuskopiot väikkäritekstistäni ja muista elämää suuremmista tekeleistä.
Saisikohan tällä jo jonkin palkinnon?
2 kommenttia:
kun kerta viittasit tähän, niin kysynpä, kun en kerta tajunnut. jos kerran lähetettyihin ei talleteta liitteitä, niin löytyyhän ne liitteet sieltä yliopiston osoitteen inpoksista, jonne ne lähetit.
vai sieltäkö poistat ne, koska ne on jo jossain muualla lähetetyissä?
No sehän se juuri, kun olen yrittänyt opetella pitämään sähköpostilaatikkoni tyhjempänä ja poistanut sitten nuokin kaksinkertaisiksi luulemani viestit liitteineen. Huoh.
Lähetä kommentti