sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008

Elämän ihmeitä

Kävimme sunnuntain ratoksi katsastamassa, miltä entinen Eläinmuseo eli nykyinen Luonnontieteellinen museo näyttää pitkän remontin jälkeen. Kuten odottaa saattaa, näyttelyt on koottu hienosti ja katseltavaa riittää.

Tosin välillä tuntui, että informatiivisuudesta oli tingitty elämyksellisyyden ja helposti sulateltavuuden kustannuksella. Ilmiö on tuttu maailmalta, ja sen ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy lienee pyrkimys kehittää museoita eläviksi ja kiinnostaviksi koko perheen käyntikohteiksi. Ehkä se on ikäpolvikysymys siinä missä makuasiakin, mutta minusta lopputulos on usein hieman sekava ja asiasta toiseen poukkoileva. Yksitoikkoisen luennoiva näytteillepano ei tietysti sekään ole hyvä.

Jälkikäteen hoksasin senkin, miksi suhteeni luonnontieteellisiin museoihin on aina ollut hieman ristiriitainen, vaikka olen pienen ikäni ollut maanisen kiinnostunut luonnosta ja käynyt ahkerasti myös aihetta sivuavissa museoissa ja näyttelyissä. Oivallusta edesauttoi Kirahveja kimnaasissa-näyttely, johon kierroksemme päätimme. Huomasin siirtyväni aivan toisenlaiselle prosessoinnin tasolle tarkastellessani kadettikoulun rangaistuspöytäkirjaa ja valokuvia venäläisestä kymnaasista - molemmathan toimivat vuorollaan rakennuksessa 1900-luvun alkupuolella ennen Eläinmuseota.

Kun luonto museoidaan, lopputulos on aina enemmän tai vähemmän toteava. Tältä näyttävät pähkinänakkeli, trilobiitti, tunturimaisema eläimineen, muurahaiskarhun luuranko ja helmipöllön oksennuspallo. Katsokaa, oppikaa ja kunnioittakaa elämän ihmeitä (jotka tosin paradoksaalisesti on täytetty sahanpurulla ja varustettu lasisilmin).

Sen sijaan ihmiseläimen jälkeen jättämissä tuotoksissa on museoituinakin tietty tulkinnanvara ja tilaus omille pohdinnoille. Pohtia voi toki luonnon tarkoituksenmukaisuutta ja evoluution ihmeitäkin, mutta se on hieman eri asia. Paikoilleen jähmetetystä, siististi järjestetystä ja luokitellusta luonnosta puuttuvat sattumanvaraisuus ja oikullisuus, jotka museoidussa(kin) ihmistoiminnassa säilyvät - jolleivät silminnähtävinä, niin tulkintojen, merkitysten ja motiivien kautta hahmottuvina.

Täytetty eläin on mykkä, pysäytetty ja liikkumattomuudessaan luonnoton (sic!), mutta sata vuotta vanha kirje herää eloon jokaisessa uudessa lukijassa, vaikka sekä eläin että kirje on yhtä lailla irrotettu asiayhteydestään, siirretty kellumaan ajattomuuteen.

1 kommentti:

Taviokuurna kirjoitti...

Haa, hieno huomio!