keskiviikkona, kesäkuuta 04, 2008

Kiire loppui

No niin. Olinkin hämmästyttävän pitkään onnistunut elämään elämääni ihmisiksi ilman siihen tyypillisesti kuuluvaa slapstick-kohellusta. Jos nimittäin tuota varmuuskopiojuttua ei oteta lukuun.

Sitten tuli kaunis, kesäkuinen keskiviikkoaamu. Olin juuri lähdössä arkistotöihin Valamoon, kun mies soitti ja kertoili kuulumisia Alaskasta. Puhelun päätyttyä hoksasin kellon olevan jo paljon, joten vein kiireellä tietokoneen ja muut romppeet mökin pihalla olevaan autoon. Huomasin viime tingassa unohtaneeni kameran, joten nakkasin auton avaimet etupenkille, löin oven kiinni ja palasin sisälle.

Kun tulin takaisin, auto oli visusti lukossa ja avaimet sisällä autossa. Siellä olivat myös puhelin ja lompakko. Kiireessä sohatessani käteni oli kai osunut johonkin lukitusnapeista ja lyönyt keskuslukituksen päälle.

No, kiire loppui ja vaihtui katkeraan manailuun. Auton vara-avaimet olivat luonnollisesti Espoossa, joten kiivaan pohdinnan jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kävellä naapuriin ja ryhtyä soittelemaan apua. Onneksi lähimmän naapuritalon leskirouva oli kotosalla ja lainasi mielellään puhelintaan.

Avun löytäminenkään ei ollut aivan yksinkertaista, mutta kolmas joensuulaisista lukkofirmoista tärppäsi. Hetkisen jahkailtuaan työnjohtaja lupasi lähettää jonkun miehistä hätiin parin tunnin sisällä.
- Se tulee kyllä kalliiksi, kun pitää sinne asti* tulla, hän huomautti.

Nieleksin hieman hinta-arvion kuultuani, mutta minkäpä teit. Ikkunaakaan kun en olisi viitsinyt särkeä. Annoin ajo-ohjeet, lupasin naapurille käydä maksamassa puhelut myöhemmin ja talsin takaisin mökille odottelemaan. Tunnin ja kahvimukillisen päästä pihaan ilmaantui kaksi joviaalia lukkoseppää, jotka sorhasivat aikansa autonoven kimpussa hyttysiä huitoen. Molemmille oli sattunut sama vahinko oman auton kanssa useampaan kertaan, mikä tietysti lohdutti hieman (mikäpä on sattuessa, jos itsellä on lukkosepän pätevyys).
- Nuo keskuslukitukset ovat niin herkkiä.
- Juu, niin taitavat olla.

Mutta auto saatiin kuin saatiinkin auki, ja mikä mukavinta, miehet laskuttivat vain noin puolet summasta, jonka työnjohtaja oli kulungeiksi arvioinut. Kello näytti jo yli yhtätoista ja päivä oli pielessä muutenkin - käytännön kriisit heti aamusta vaikuttavat ainakin allekirjoittaneella koko päivään, sitä käy ikään kuin ylikierroksilla ja on kahta keskittymiskyvyttömämpi - joten ilmoitin kirjastonhoitajalle (joka olikin ehtinyt jo soitella perääni, mutta se puhelinhan oli autossa) siirtäväni luostarireissun suosiolla huomiseen.

Jos vaikka sitten saisi pidettyä ne avaimet taskussa tai katsottua tarkemmin, mihin käpälillään huiskii.

*Matkaa Joensuusta Liperiin vanhempieni mökille tulee noin 25 kilometriä.

2 kommenttia:

Ellinoora kirjoitti...

Tämähän onneksi kääntynyt harmillinen sattumus nosti mieleen vastaavia katkeransuloisia muistoja. Jotain jos tapahtuu, sehän tapahtuu ylimalkaan juuri siksi, kun sillä hetkellä mikään ehdottomasti ei saisi mennä pieleen. Sanoisin siis, että kyse ei niinkään ole kertojan omista taipumuksista kuin Sattumavillen vierailusta Joensuun-Liperin suunnalla kyseisenä aikana. Sattumavillen vierailun perusidea on katkaista turha kiire. Ja sen se tekee tehokkaasti.
PS. Lukkosepät, ne lailliset, ovat sangen tarpeellisia henkilöitä.

Kati Parppei kirjoitti...

Sattumaville, hih, sehän se tietysti olikin. Tuo pitää painaa mieleen. Maailmankuvani on taas hieman eheämpi, kiitos, Ellinoora!