Eilen havahduin istuneeni töitteni ääressä lähes kellon ympäri. Siippakin palasi omalta työmaaltaan väsyneenä vasta kahdeksan aikaan illalla. Heräsin yht'äkkiä tosiasiaan, että kahden aikuisen taloudessa ylityöt ovat kääntyneet poikkeuksesta säännöksi. Se käy niin helposti. Vähitellen. Suorastaan salakavalasti.
Allekirjoittanut vetoaa loppusuoralla olevaan väitöskirjaan lupaillen hurskaasti itselleen ja toiselle, että kun vielä puoli vuotta rutistaa, niin sitten helpottaa. Kotona työskentelevän on sitä paitsi vaikeaa vetää selvää rajaa työaikaan, ja nämä nyt ovat muutenkin tällaisia aikatauluista riippumattomia, luovia töitä... Miehellä taas on omat syynsä tehdä pitkää päivää ja olla usein se, joka sammuttaa valot.
Ahkeruus tunnetusti palkitaan. Vai palkitaanko? Kenen kustannuksella? Millainen on ylistetyn hyveen kääntöpuoli? Mikä on periprotestanttisen työteliäisyytemme ja näennäisen tunnollisuutemme hinta; milloin ja millä tavoin hiljalleen kasvanut lasku erääntyy?
Tätä pohdimme eilen ja muistimme senkin, ettei kyse ole vain meidän jaksamisestamme ja elämästämme.
Karmaisevaa, mutta totta on, että hektinen, yhä epätervee(llise)mmäksi käyvä (ihmisten)kulutusyhteiskunta pyörii juuri meidän kaltaistemme ja meitä ahkerampien työn näennäissankareiden varassa. Yrityksissä pidetään työntekijöiden määrä minimissään: kun pienemmällä joukollakin työt hoituvat, miksi jakaa työmäärää useammalle ja vähentää taloudellista voittoa? Kiristyneillä työmarkkinoilla ylitöihin ja muihin myönnytyksiin suostuvat taas polkevat niin sanotusti hintoja ja nostavat suorittamisen rimaa yhä korkeammalle. On toki työnantajan etu valita tehtävään se joustavampi ja aikaansaavampi työntekijä.
Perheettömät ottavat riskin lähinnä omasta loppuunpalamisestaan ja mahdollisista ihmissuhdeongelmista. Mutta sydäntä kylmäävät ne vanhemmat, jotka joutuvat kilpailemaan samoista työpaikoista. Millaista korkoa ylisuorittamisella otettu sosiaalinen velka kasvaa perheissä? Minkälaista elämisen mallia se näyttää?
Millaista asenteita ja ilmapiiriä se ylipäänsä yhteiskunnassa luo ja ylläpitää?
Näitä voi itse kukin tykönään mietiskellä ja hakea lisäpontta pohdinnoilleen vaikkapa mediasta ja erinäisistä tutkimustuloksista.
Yhteiskunta. Se totta vieköön olemme me. Hyvässä ja pahassa, halusimme tai emme.
1 kommentti:
Tätä jatkuvaa, pikemminkin sääntö kuin poikkeus -tyyppistä ylitöiden tekemistä (yliopistolla) olen itsekin miettinyt. Lapsettomana se muuttuu liian helposti rutiiniksi, mieskin on luisunut samaan, mutta ei pitäisi! Pitäisi arvostaa omaa elämäänsä ja lähteä kotiin samaan aikaan kun viereisen työhuoneen pikkulasten äiti. Mitenkäköhän sitten aikanaan (jos luoja suo) käy, kun joutuu miettimään, kummasta tulee huonompi omatunto, lapsen/perheen laiminlyömisestä vai siitä, ettei pystykään tekemään yhtä paljon liikaa töitä kun aina ennen?
Sairasta tämmöinen.
Lähetä kommentti