Syyllistämisestä ja syyllistymisestä

Jo etukäteen pahoittelen, jos kuulostan tavallista ärhäkämmältä ja raaemmalta. Laitettakoon se vaikka harmaan maanantaiaamun ja tavallista huonommin nukuttujen öiden tiliin.

Pari päivää sitten uutisissa käsiteltiin taas kerran ilmastonmuutosta ja ihmisten asenteita. Joku haastatelluista valitti, että ihmisiä - varsinkin autoilijoita - syyllistetään jo liikaa.

Tulihan se sieltä.

Ottamatta varsinaisesti kantaa siihen, onko ihmisille esitettyjen vaatimusten ja kehotusten määrä jo kohtuuton, tartun itse syyllistämisen käsitteeseen. Jostain syystä se saa allekirjoittaneen näkemään punaista. Syyllistämisestä syyttäminen tuntuu olevan kortti, joka vedetään esiin aina, kun ihmisten toimintaa ja sen seurauksia rohjetaan julkisesti kyseenalaistaa. Jos yhä suurempi osa kansasta kärsii vaivoista, jotka johtuvat liikkumattomuudesta ja liian runsaasta energiansaannista, sen ääneen sanominen - ja varsinkin käsistä karkaavista terveydenhoitokuluista vihjaaminen - on ylipainoisten syyllistämistä. Yksityisautoilun päästöistä puhuminen on autoilijoiden syyllistämistä. Lasten kotihoidon esiin nostaminen on työssäkäyvien vanhempien syyllistämistä. Ahdistaa, ei saa!

Syyllistämisestä valittamisessa tökkii kai eniten ajatuskulku, jossa yksilöstä tehdään uhri ja vastuu epämukavista tuntemuksista ulkoistetaan. Ajatuskulku tuntuu menevän jotenkin näin: jostakin asiasta puhuminen saa minut ahdistumaan, joten ikävä oloni on puhujan syy. Jos asiasta ei puhuta, minulle ei tule ikävä olo. Niinpä siitä ei tulisi puhua.

Eikö syyllistymisessä ole kuitenkin kyse siitä, että ihminen kokee itsekin jonkinlaista epävarmuutta oman toimintansa mielekkyydestä, mutta onnistuu enimmäkseen olemaan ajattelematta asiaa, kunnes joku taho ottaa sen puheeksi? Tai pikemminkin siitä, että elämässä on tehty tiettyjä valintoja mieltämättä niitä valinnoiksi, saati tiedostamatta niistä koituvia seurauksia?

En missään nimessä ole sitä mieltä, että kenellä tahansa tulisi olla oikeus osoitella sormella toisten elämänvalintoja ja nostaa niiden epäkohtia esille. Se on vastenmielistä kyttäystä, josta tuskin koituu mitään hyvää. Eiköhän jokaisella ole omassa elämässään tarpeeksi tekemistä. Mutten toisaalta ymmärrä sitäkään, että yhteiskuntaa syytellään suureen ääneen holhousyhteiskunnaksi silloin, kun yksilön omia velvollisuuksia ja vastuuta uskalletaan nostaa esille edes sivulauseessa. Samalla kuitenkin rajattomia lääkäripalveluja, halpoja lääkkeitä, edullisia polttoaineita ja uusien teiden rakentamista pidetään itsestäänselvyyksinä.

Mikä siis on holhousta ja mikä ei? Missä menee holhouksen ja palveluiden raja?

Minusta yksinkertainen ratkaisu syyllistämistuntemuksiin on se, ettei syyllisty. Se taas edellyttää sitä, että tekee suoraselkäisesti omat elämänvalintansa sen sijaan, että kelluu veltosti virran mukana. Silloin voi iloisesti todeta, että itsepä kiloni kannan ja veroni maksan, nämä ovat minun valintojani ja elämääni ja olen niihin riittävän tyytyväinen. Tai että käytän työmatkoihin omaa autoa päästöistä huolimatta, koska se on minulle välttämätöntä tai muuten tärkeää. Vien lapseni hoitoon, koska kaipaan työelämää hiekkalaatikon reunalla istumisen sijaan. Olen punninnut haitat ja hyödyt, tehnyt valinnat ja kannan niiden seuraukset mukaan lukien sen, etteivät kaikki ole valintoihini tyytyväisiä koskaan. En voi myöskään yksin pelastaa maailmaa, vaan teen sen, minkä omalla kohdallani järkeväksi koen.

Kuten sanottu, syyllistyminen ja siitä naukuminen ovat minusta oireita siitä, ettei ihminen ole itsekään tyytyväinen valintoihinsa ja niiden seurauksiin. Se taas tuskin on sen tahon syy, joka niistä valinnoista yleisellä tasolla puhuu (nimenomaan yleisellä tasolla, tuskin kenestäkään ollaan sitä ainoaa syntipukkia tekemässä). Syyllistymisensä voisikin ottaa rakentavana tuntemuksena. Se voisi olla herätys siihen, että istuisi kerrankin alas ja pohtisi varta vasten omaa olemistaan sen sijaan, että antaisi ajattelemisen muiden tehtäväksi ja elämänsä muiden päsmäröitäväksi.

Tekeepä huomioillaan sitten mitä tekeekin. Ratkaisuja ja valintoja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin.

Tämä on tietysti teoreettista ja osin todellisuudesta vieraantunutta paasausta, koska kukapa meistä olisi koskaan kaikilta osin tyytyväisiä valintoihinsa tai täysin immuuneja niiden kyseenalaistamiselle. Kaikilla meillä taitaa olla myös taipumus heittäytyä ajopuuksi, vaikka ainakin periaatteessa voisi itse valita oman reittinsä.

Siitä huolimatta olen vakuuttunut, että mahdollisista syyllistymistuntemuksistaan voisi koettaa rakentaa muutakin kuin marttyyrin identiteettiä tai perfektionistin neurooseja siitä, ettei koskaan kykene tekemään tarpeeksi tai olemaan kaikille mieliksi. Silloin ei tarvitsisi itkeä syyllistäjien fasistista raakuutta sen enempää kuin holhousyhteiskunnan tukahduttavaa otettakaan.