tiistaina, joulukuuta 29, 2009

Eiger Nordwand ja muut mahdottomuudet

Eigerin pohjoisseinä kuvattuna patikkaretkellä heinäkuisena hellepäivänä vuonna 2007.

Siipan kiipeilyretket ja sittemmin oma, vaatimaton alppiharrastelu ovat vuosien myötä herättäneet allekirjoittaneessa alati kasvavan kiinnostuksen vuorikiipeilyn historiaa kohtaan. Kuten lienen aiemminkin todennut, kiipeilyssä - elämisen kannalta tarpeettomassa ja usein riskialttiissakin touhussa - tuntuu tiivistyvän jotain olennaista ihmisen ominais- ja omituislaadusta.

Nojatuolikiipeily on sitä paitsi erityisen mukava ja riskitön urheilumuoto.

"Vuorten valloittamisella" on tietenkin ollut vankat siteensä myös politiikkaan ja kansallisaatteiden nousuun, mikä saa aate- ja mentaliteettihistorioitsijan aina innostumaan. Esimerkiksi Matterhornin ensinousua vuonna 1865 edelsi kansalliseksi kilpajuoksuksi kehkeytynyt kisa italialaisten ja englantilaisten välillä. Jälkimmäiset ehtivät huipulle ensin, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun seitsenhenkisestä retkikunnasta neljä putosi kuolemaansa vuorelta laskeutuessaan (Zermattin museossa on edelleen nähtävissä onnettomuudessa katkennut köysi, joka näyttää kovin ohuelta ja surkealta tarkoitukseensa. Samalla reissulla kannattaa käydä Zermattin kirkon kupeessa sijaitsevalla kiipeilijöiden hautausmaalla, jonka jossakin matkaoppaassa kuvattiin olevan "a sobering experience for all the wanna-be climbers").

Yksi traagisimmista ja oudoimmista luvuista vuorikiipeilyn menneisyydessä lienee Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Eiger-vuoren pohjoisseinä, "Eiger Nordwand". Itse vuorelle ensinousu tehtiin jo 1858, mutta pohjoisseinämää pidettiin pitkään täysin mahdottomana kiivetä. Homo Sapiensin erityispiirteisiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että mahdottomuudet vetävät tiettyjä yksilöitä puoleensa kuin pähkinät oravia. Jo toinen nousuyritys vuonna 1935 johti kiipeilijöiden kuolemaan, ja sen jälkeen liki 70 yrittäjää on menettänyt henkensä seinämällä, joka on teknisesti vaikea, sääoloiltaan arvaamaton ja altis lumi- ja kivivyöryille.

Nykytekniikalla kiipeäminen on toki toisenlaista kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; ääriesimerkkeinä vaikkapa Ueli Steckin nopeusennätykset kolmella Alppien pohjoisseinämällä mukaan lukien Eiger, jonka hän kiipesi alle kolmessa tunnissa. Riskit eivät silti ole hävinneet mihinkään, ja etenkin soolokiipeily tuolla tasolla on turvallisuutta painottavan siippani sanojen mukaan "lyhytikäisten reikäpäiden hommaa".

Erityisen traagisen hohteen on saanut vuonna 1936 tehty Eigerin pohjoisseinän kiipeämisyritys, jossa neljä saksalaista ja itävaltalaista huippukiipeilijää kuoli yhden loukkaannuttua ja koko joukon jäätyään loukkuun vuorelle (tästä tapauksesta on aivan viime aikoina tehty kaksikin varsin kelpoisaa elokuvaa, fiktiivisempi Nordwand vuonna 2008 ja draamadokumentti The Beckoning Silence vuonna 2007). Surullisen ironisen tapauksesta teki se, että Andreas Hinterstoisser oli ratkaissut yhden mahdottomalta näyttäneistä kohdista tekemällä mestarillisen, sivuttaisen siirtymän sileää kiveä pitkin - tämä kohta reitistä on sittemmin tunnettu nimellä Hinterstoisser Traverse. Ryhmän päätös poistaa paikasta varmistusköysi matkaa jatkaessaan osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi: kun se yhden jäsenen loukkaannuttua ja sään muututtua huonoksi joutui kääntymään reitillään takaisin, siirtymä olikin mahdotonta tehdä toiseen suuntaan.

Sittemmin koko seinämä pyrittiin julistamaan kiipeilykieltoon. Vuonna 1938 Alpine Journalin toimittaja ilmoitti Eigerin pohjoisseinän kiipeämisen olevan "mielenvikaisten pakkomielle" ja "järjettömin hanke koko kiipeilyn historiassa". Kuitenkin jo samana vuonna itävaltalais-saksalainen retkikunta - tai tarkemmin sanottuna kaksi voimansa yhdistänyttä kahden miehen köysistöä - onnistui mahdottomassa, kun se kiipesi pohjoisseinän kolmessa päivässä (tämäkin saavutus otettiin toki poliittiseen hyötykäyttöön "kolmannessa valtakunnassa").

Yksi neljästä kiipeilijästä oli itävaltalainen Heinrich Harrer, joka on paitsi kirjoittanut tunnetun Seitsemän vuotta Tiibetissä-teoksen, myös maanmainion kirjan The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger (Die Weisse Spinne, julkaistu vuonna 1959 ja täydennetty 1964). "Valkoinen hämähäkki" viittaa hämähäkin muotoiseen jääkenttään pohjoisseinän ylimmässä kolmanneksessa (kuva lainattu täältä).

Kirjassa on paitsi taidokas ja yksityiskohtainen kuvaus Eigerin pohjoisseinän kiipeilyhistoriasta mukaan lukien Harrerin omakohtainen kokemus ensinoususta, myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miksi moisiin, maallikon silmin täysin järjettömiin hankkeisiin ylipäänsä ryhdytään, mitä niillä mahdollisesti haetaan ja miten media ja "suuri yleisö" niihin suhtautuvat. Mitä viimeksi mainittuun tulee, pilkkaaminen ja kritiikitön sankarinpalvonta ovat Harrerin mukaan ääripäitä, joista ensin mainittu tapaa vaihtua hetkessä jälkimmäiseen, kun jokin mahdottomana pidetty hanke onnistuu. Hän myös kehottaa antamaan puhtaalle, inhimilliselle seikkailunhalulle sille kuuluvan arvon silloinkin, kun sen hedelmiä ei itse ymmärrä:

"Let us grant courage and the love of pure adventure their own justification, even if we cannot produce any material support for them. Mankind has developed an ugly habit of only allowing true courage to the killers. Great credit accrues to the one who bests another; little is given to the man who recognises in his comrade on the rope a part of himself, who for long hours of extreme perils faces no opponent to be shot or struck down, but whose battle is solely against his own weakness and insufficiency. Is the man who, at moments when his own life is in balance, has not only to safeguard it but, at the same time, his friend's - even to the extent of mutual self-sacrifice - to receive less recognition than a boxer in the ring, simply because the nature of what he is doing is not properly understood?"
- Heinrich Harrer: The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger

4 kommenttia:

Pauliina pahainen kirjoitti...

Huh, olipa mielenkiintoinen kirjoitus! Loppupuolella aloin jo toivoa ettei se vielä päättyisi!

Kati Parppei kirjoitti...

Mukava kuulla! Tällaisia juttuja kirjoitellessa sitä miettii aina, kiinnostaako aihe muitakin kuin kirjoittajaansa semminkin, kun parempia tarinoita näistä(kin) teemoista löytyy pilvin pimein.

Anu Lahtinen kirjoitti...

Mahdottomista rinteistä tuli mieleen, mitä Veikka Gustafsson kommentoi uudessa HeSan kuukausiliitteessä kiipeilemistä. Yhtäältä hän iloitsee siitä, että on saanut kiipeilystä ammatin, ystäviä, kulttuurientuntemusta ja vaikka mitä.

Toisaalta hän muistuttaa lopuksi aika sävähdyttävästi: "kaveripiirissä on niin paljon lapsia ilman toista vanhempaa, koska on haluttu kiipeillä tuolla 'push the boundaries' -tyyppisesti. Se ei todellakaan ole sen arvoista. Ja se on kyllä asia, mitä ei nuorena hiffaa."

Kati Parppei kirjoitti...

Jep, luin saman. On todella aika käsittämätöntä näin maallikon näkökulmasta, millaisia riskejä monet kiipeilijät ovat valmiita ottamaan. Aivan kuin elämällä itsessään ei olisi arvoa... tai aivan kuin hurjapäät kuvittelisivat olevansa kuolemattomia. Ehkä he kuvittelevatkin, vaikka kavereita kuolisi vierestä.

Toisaalta silloin, kun riskit ovat ns. hallinnassa ja muutenkin touhuillaan paljon vaatimattomammalla tasolla, kiipeilyn kaltaiset aktiviteetit ovat mitä mielenkiintoisimpia tutkimusretkiä oman pääkopan primitiivisempiin osiin :).