Oli kesä oli mopo

Tämän jupinan aihe voi hyvin kuulua niihin yllättävän lukuisiin asioihin, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole omia lapsia. Kun ei voi ymmärtää, pitäisi ymmärtää ainakin olla hiljaa, mikäli on erinäisiä lapsiaiheisia keskusteluja uskominen.

Pahoitteluni, jos kuulostin hivenen kitkerältä.

Mutta asiaan. Mopot. Mopedit, skootterit, kevarit, mitä näitä nyt on. Niitä on nykyisin paljon. Koulujen pihat ovat niitä täynnä. Nuoriso (en voi olla ajattelematta kyseistä sanaa muistamatta lämmöllä Markus Kajon Kettus-hahmoa, joka takavuosina televisiossa aloitti valistuspuheensa sanomalla "NuoriSO!") näyttää yhä enemmän siirtyvän paikasta toiseen moottorivoimin. Mopoilu on myös ajanviettotapa, jota aika ajoin uutisissakin puidaan virittelyn ja "mopomiittien" tiimoilta.

Ei siinä mitään. Siivo ja liikennesääntöjen mukainen ajelu ei ainakaan allekirjoittanutta ärsytä, vaikken pärinästä hurjasti nautikaan. Etenkin maaseudulla mopo voi oikeasti olla tervetullut helpotus liikkumiseen. Mietin silti, miten järkevä ja kestävä tällainen trendi on ympäristön ja kansanterveyden kannalta. Jos jo viisitoistakesäisenä oppii käyttämään lyhyidenkin matkojen siirtymisiin hevosvoimia ennemmin kuin omaa lihasvoimaansa - en usko, että kaikki taajamamopoilijat asuvat yli kymmenen kilometrin päässä koulustaan - miten todennäköistä on, että mopon tai kevarin selästä siirrytään suoraan auton rattiin ja jäädään sinne?

Ilmiö lienee itseään ruokkiva: mitä enemmän kaveripiirissä on mopoja ja skoottereita, sitä suuremmaksi kasvaa teinin paine saada sellainen. Vanhemmat luultavasti heltyvät viimeistään ajatellessaan visiota, jossa oma lapsi polkee hiki päässä pysyäkseen mopoilevien kavereidensa perässä ja välttääkseen syrjäytymisen.

Ajat ovat toki muuttuneet ja elintaso noussut. Mies kertoi, että aikanaan kaveripiirissä yhdellä taisi olla mopo, jota sitten porukassa rassattiin. Uutuudenviehätys katosi kuitenkin pian, eikä kovin moni edes tohtinut kotonaan mopon hankkimista puheeksi ottaa. Itse muistan, että ehkä yksi tai kaksi samalla hevostallilla käyneistä kavereista ajoi viiden kilometrin matkan mopolla. Me muut sotkimme tyytyväisinä polkupyörillä ja talvisin kävelimme (ah, toisin oli ennen; jostain luin arvelun, että kohta näitä kävely- ja pyöräilytarinoita kerrotaan yhtä nostalgisina kuin meidän ikäpolvellemme aikanaan kouluun hiihtämisiä).

On kiintoisaa, että ihmislajilla on niin kova hinku heijastaa parantunut tulotaso juuri moottorivoimalla liikkumiseen. Niin sanotuissa kehittyvissä maissa autokanta alkaa kasvaa heti, kun elintaso nousee, vaikka suurkaupungin ruuhkaisessa keskustassa olisi monin verroin helpompaa liikkua julkisilla liikennevälineillä. Varakkaammissa maissa taas ostetaan palkan noustessa parempi auto, sitten toinen*, lapsille ensin moposkootterit ja kenties mönkijä tai mopoauto, ennen kuin ajokortti-ikä tuo tullessaan vielä yhden tai useamman auton hankinnan.

*Niinpä vain löydän itsenikin aika ajoin haikailemasta, miten kätevää olisi, jos tulotaso sallisi taas "oman" auton, jolla liikkua juttukeikoille ja lähitöihin toiselle puolelle Suomea vaikka koirien kanssa silloinkin, kun toinen tarvitsee sitä perheen ainoaa. Että sikäli ei liene varaa urputtaa.

Ja saaliinasi mitä kaikkea

Etsiskelin Pagistaanin arkistoista linkitettäväksi erästä vanhaa tekstiä, jota en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löysin täyslaidallisen jonkinlaista lähinostalgiaa. Sillä tarkoitan tunnetta, joka tulee muutaman vuoden takaisten tunnelmien lukemisesta ja uudelleen elämisestä. Erityisesti Tampereen-vuosien muistiinpanot saivat hymyilemään: viihdyin todella siinä kaupungissa ja pikkujärven rannalla sijainneessa vuokrayksiössäni.

Mitä kaikkea olenkaan elänyt, tehnyt ja kokenut niissä viidessä vuodessa, joina olen kirjoittanut juolahduksiani tänne! Puhumattakaan siitä, miten paljon elämää on mahtunut niihin kolmeenkymmeneen muuhun. Sitä miettiessä tulevat aina mieleen nämä Kyllikki Villan säkeet:

"Et voi sitä estää: sinun verkkosi kestää ohi onnen, surun ja ilon. Ja vesien auringonkilon se sinulle kerää kun aamutuuli herää. Se minkä jo unohdit sinussa silti on, se sinua on. Ja saaliinasi mitä kaikkea kimmeltää sinun verkossasi?"

Ajatella, että keskiajalla - saati sitä varhaisempina aikoina - olisin ollut jo vanhus. Tai sitten olisin kasvanut koiranputkea jo hyvän aikaa.

- - -

Mutta palatakseni tekstiin, jota etsin: se käsitteli lempääläläistä Haikalan puutarhaa, jossa kävin yhdellä elämäni parhaista juttukeikoista muutama vuosi sitten. Nyt uusvanhana pihanomistajana pistäydyin siellä uudestaan. Tuomisinani oli vaatimattomat viisi kassillista taimia*. Olisi voinut olla paljon enemmänkin, mutta tolkku voitti.

Haikalan puutarha myy puuvartisia kasveja ja kotimaisia perennoja, joiden valttina on talvenkestävyys. Suuret puutarhamyymäläthän kauppaavat lavakaupalla koreita, kasvihuoneissa kasvaneita tuontitaimia, jotka saattavat kuukahtaa jo ensimmäisenä talvenaan tai muuten vain kasvavat kituliaasti. Pihanhoitajalta palaa niin rahaa kuin hermojakin, mutta kauppa käy. Sen sijaan kotimaiset, usein vankkaa maatiaiskantaa olevat kasvit eivät vähästä säikähdä, joten pihin ja mukavuudenhaluisen puutarhurin kannattaa suosia niitä.

Kasvien karaistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että Haikalan puutarhalla suurin osa taimista kaivetaan kassiin suoraan maasta. Samalla ostaja saa sekä hoito-ohjeita että kiinnostavaa tietoa kasvien alkuperästä: akileijan kerrotaan olevan vanhan talon omaa kantaa, niittysinilatva on Karjalan Kannakselta - ihmiset ovat tuoneet vanhoilta kotipaikoiltaan kasveja lisättäväksi - ja niin edelleen. Toiminnasta välittyvät rakkaus ja innostus kasveihin, mikä näkyy myös hinnoissa; rahastuksesta ei voi parhaalla tahdollakaan puhua.

Haikalan tyyppiset puutarhat ovat kovin harvassa, mikä on sääli. Sitä hauskempaa on, jos onnistuu opastamaan jonkun noiden kasviaarteiden äärelle. Näin kävi jokunen viikko sitten, kun kehaisin puutarhaa Facebookissa. Kollegaystäväni oli välittänyt tiedon omalle ruusuja harrastavalle tutulleen, joka oli kuin olikin käynyt paikalla ja löytänyt kokoelmiinsa kaksi uutta, perinteistä pensasruusulajia. Tapauksesta tuli hyvä mieli koko päiväksi.

*Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että riihimäkeläispihaan kulkeutui tällä kertaa papulanruusu (aulankolainen kanta), valkoinen talonpoikaispioni, valkoinen särkynyt sydän, puistolemmikkiä, Haikalan omaa akileijaa, verikurjenpolvea, karjalanminttua sekä ranskalaista rakuunaa (oululainen kanta).

Suojelkaa pikkulintuja

Olen työni puolesta kolunnut kevään mittaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Aamun Koitto-lehtiä. Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1896 tarkoituksenaan valistaa ja sivistää "Suomen kreikkalais-katolista wäestöä". Sen päätoimittajana toimi alkuaikoina Sortavalan kirkkoherra Sergei Okulov. Vaikka etsinkin lehdestä kansallisuus-, etnisyys- ja uskontokysymyksiin liittyviä tekstejä, sattuu mikrofilmeiltä omalle koneelle kopioidusta aineistosta silmään aika ajoin muutakin kiintoisaa luettavaa.

Esimerkiksi eläinten suojelua ja hyvää kohtelua käsitellään useammassakin kirjoituksessa. Kesällä 1904 lehdessä ilmestyi vetoava teksti "Suojelkaa pikkulintuja", jonka oli kirjoittanut nimimerkki Pikkulintujen ystävä. Kirjoittaja paheksuu syvästi pikkulintujen kivittämistä ja vainoamista ja muistuttaa, että linnuista on sekä hyötyä että huvia. Teksti on niin pitkä, etten viitsi siteerata sitä tänne kokonaan.

"Ja paitsi tätä huvia, miten raakalaismaista onkaan mennä hätyyttämään viattomia lintuja, murhaamaan heidän rakkaita, helliä omaisiaan, kun kumminkin selvästi tiedämme jokainen, että eläimetkin surevat, kaipaavat, rakastavat, ikävöivät, kärsivät kylmää ja nälkää, kipua ja tuskaa - aivan samalla tavoin kuin ihmisetkin - sillä ainoalla eroituksella, että luomakunnan raskaimmatkin kärsimykset kattaa useimmiten vain vaikeneva äänettömyys. Ajatelkaamme kaikkea tätä ja pitäkäämme puhtaana ja pyhänä kaikki se hyvä, se kauneus, mitä Luojan luonnossa löytyy." (Aamun Koitto 6/1904)

Toisaalla

Kirjoitin toisaalle toisen tekstiä lainaten, ja olen vielä tarpeeksi laiska linkittääkseni tekeleeni tännekin. Kyse on 22.4. Aamulehdessä olleesta dosentti Pekka Masosen kirjoituksesta, jonka aiheena ovat nippelitietoja historiantutkijalta tenttaavat harrastelijat. Hauska kirjoitus, jota ei valitettavasti sellaisenaan verkosta löytynyt.

Valgei-kuvablogia olen niin ikään päivittänyt muutaman kerran viikossa lähinnä vanhoja valokuva-arkistoja kaivellen. Olen kirjoittanut vuosikaudet - itse asiassa yli viisi vuotta! - tänne niin, että kuvat ovat sivuosassa; on hauskaa antaa välillä kuville puheenvuoro ja käyttää sanoja kuvatekstin tapaan.

Kohti keski-ikää

Tähän on tultu. Maksoin viime viikolla iloisesti liki kaksisataa euroa juoksukengistä, enkä edes jahkaillut päätöstä sovittamista pidempään.

Kyse ei ole siitä, että kuvittelisin kalliiden vermeiden tekevän parempaa harrastajaa missään lajissa. Mutta Asics Gel Kayano-kengissä on markkinoiden paras ylipronaatiotuki. Ylipronaatiohan tarkoittaa nilkan kiertymistä askeltaessa sisään päin, ja se on aiheuttanut allekirjoittaneelle vuosien myötä niin selkä-, polvi- kuin iskiasvaivojakin. Pidemmän päälle asentovirhe voi saada aikaan kaikenlaista pysyväisikävää, kuten nivelkulumia.

Liekö lähestyvän keski-iän merkki, että nuo pienet kolotukset ja jumitukset tuntuvat vuosi vuodelta lisääntyvän, vaikka kuinka pyrkisin pitämään ainoasta kehostani huolta; liikuttamaan sitä monipuolisesti, ruokkimaan ja lepuuttamaan hyvin (vertaan mielelläni kroppaa hevoseen; aivan samalla tavalla siitäkin pitäisi huolehtia, että se pysyisi terveenä ja jaksaisi tehdä, mitä siltä pyydetään). Ehkä nitinä ja natina kertovat samasta kuin se, että paino pyrkii ylöspäin selvästi herkemmin kuin ennen, mutta laskee kovin sitkeästi. Vielä viisi vuotta sitten tilanne oli samoilla liikkumisilla ja syömisillä melkein päinvastainen. Kultainen nuoruus on jäämässä vääjäämättä taakse!

Mitä juoksemiseen tulee, en enää haaveile täyspitkästä maratonista huomattuani, ettei fysiikkani kestä yli kolmeakymmentä juoksuharjoituskilometriä viikossa. Kriittisen rajan yli mentäessä alkavat rutista ja paukkua joko polvet tai selkä. Päätös vahvistui kuultuani sekä fysioterapeutilta että urheiluhierojalta maratoninnostuksen kääntöpuolesta: heidän hoidettavikseen tulevat ne lukuisat ja monimuotoiset rasitusvammat, joista ei lehtihaastatteluissa ja muissa menestystarinoissa puhuta. Kuulemma juuri jalkojen asentovirheet ja yksipuolinen juoksuharjoittelu ovat monelle kohtalokas yhdistelmä, vaikka muuten kestävyyskunto ja rahkeet maratoniin riittäisivätkin.

Juoksen kuitenkin ympäri vuoden monta kertaa viikossa - ihan oikeasti pidän siitä - joten päätin, ettei alle sata euroa lisää töppöskulunkeihin vuodessa* ole kova hinta jalkojen ja koko tukirangan paremmasta voinnista. Muutenkaan en enää edes yritä säästää jalkineiden terveellisyyden ja käveltävyyden kustannuksella: mitä kierommat kintut, sen tarkempi on syytä olla siitä, millä itsensä päivittäin kengittää (korkokengistä tai muista kipsuttimista en onneksi ole koskaan edes pitänyt). Rahanmenoa voi sitten kompensoida ostamalla vaatteita kirpputorilta.

Sitä paitsi nuo kaksisataa euroa jaloissa on aivan tolkuttoman hyvä juosta kohti keski-ikää.

*Juoksukengäthän tulisi uusia noin vuoden välein, jos yhtään aktiivisemmin hölköttelee.

Kukko kiekuu punaheltta osa II

Kuten taannoin kerroin, meitä on häiriköinyt hyvän aikaa voimainsa tunnossa oleva fasaanikukko. Se yöpyy edelleen ikkunamme takana olevassa kuusessa, mutta on ollut aamuisin hiljaisempi. Syynä on ehkä se, että herra on saanut haaremiinsa peräti kaksi kanaa. Se saattelee rouvansa iltauutisten aikaan naapurin pihakuuseen yöpuulle ja patsastelee sitten itse omalle vakiopaikalleen asettuen oksalle kuin pyöreä, pitkäpyrstöinen limppu.

Eräänä päivänä satuimme näkemään, kun pollea fasaanikukko liehitteli kainostelevaa kanaa talomme kulmilla. Hetken päästä tieltä kuului tarmokas töp töp töp töp töp töp. Sieltä tulla viipotti toinen kukko kaula pitkällä täyttä juoksua sivuilleen vilkuilematta. Kilpakumppanit katosivat naapurin sembramäntypusikkoon, joten draaman päätös jäi näkemättä. Päättelimme, että etujaan valvomaan juossut oli "meidän" kukkomme, joka kiiruhti häätämään satunnaista tunkeilijaa pois. Fasaanithan ovat tarkkoja reviiristään.

Viime kesänä lähinurkilla pyöri fasaanipoikue, ja kaikesta päätellen sellainen on tiedossa myös tulevana kesänä.