"Syvin tunne, jonka tiedän, on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on se tunne, jonka kanssa minä olen varttunut. Se ei ole mikään mukava tunne, enkä minäkään tiedä, mistä se oikeastaan tulee. Siitä saakka kun olen osannut ajatella, minusta on tuntunut siltä, että minä häiritsen. Aivan kuin kaikki olisivat onnellisempia ilman minua, eikä tämä koske vain perhettäni vaan myös ystäviäni, ylipäätään kaikkia, aina. Minusta tuntuu, kuin en oikein sopisi joukkoon. Kuin kaikki muut olisivat pyöreitä ja minä kulmikas tai toisin päin. Kukaan ei rakasta minua, minua ei voi rakastaa: olen siitä täysin vakuuttunut ja samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta, ja kun seuraan tätä ajatusta aivan loppuun saakka, se johtaa minut tunteeseen, joka on minulle tutumpi kuin mikään muu: minä olen aivan yksin."
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)
Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.
7 kommenttia:
Ihmeellistä. Luin eilen illalla tuota kirjaa ja kiinnitin huomiota juuri samaan kohtaan. Ilahduin kahdesti.
Jopa sattuikin! Ilmeisesti tässä ollaan tosiaan aika universaalien tuntojen äärellä. Toisaalta olen antanut itseni ymmärtää, että on myös ihmisiä, joille tuo totaalisen ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne on täysin vieras. On oikeasti vaikeaa asettua sellaisten ihmisten nahkoihin (vähän myös kadehdin, ei voi mitään).
Anonyymi jatkaa vielä:
Varmaan jokainen tuntee jonkinasteista ulkopuolisuutta jossain seurassa tai ryhmässä, mutta se on eri asia kuin totaalinen ulkopuolisuus perustunteena. On ankaraa, jos se on ihmisen syvin kokemus elämästä. Sekin yksinäisyys voi kyllä iän myötä hiukan laantua, ainakin onnellisissa olosuhteissa. Ehkäpä meille käy vielä niin! Tai sitten tässäkin tilassa on myös hyvä puolensa, eräänlainen vapaus.
Kiitos kiinnostavasta blogistasi, jota olen seuraillut jonkin aikaa.
Eiköhän tuo joukkoonkuulumattomuuden tunne ole tyypillinen useimmille modernin maailman ihmisille?
Niin... kukaties se on individualismin kääntöpuoli? Silti uskon, että jotkut kokevat kuuluvansa muiden yhteyteen paremmin kuin toiset; ne, jotka ovat lapsesta saakka oppineet olemaan omissa nahoissaan ja ottamaan paikkansa. Heitäkin on. Tietty kosmisen yksinäisyyden kokemus taas on varmasti jokaiselle yhtään ajattelevalle yksilölle tuttu (kirjoitin tästä taannoin todellisuusnäkökulmasta, siis että jokainen elämme loppuviimeksi omaa todellisuuttamme, jota kukaan muu ei voi kokea).
Ihan tuttu tunne. Vanhemmiten olen ajatellut, että syy voi olla myös itsessäni. En vaan itse halua kuulla ryhmään. En vaan halua muitten tulla lähelleni. Sen takia minulla ei ole hyvin läheisiä ystäviä. Vaikka joskus suren ettei niitä ole.
Nyt asuessani Pohjois-Karjalassa tunnen välillä itseni melkein kuuluvaksi ryhmään, vaikkein olekaan sitä maatiasrotua.
Aikuisena ihmisenä melkoisesti maailmaa nähneenä en tunne itseäni enää häiritsevänä.
Terveisin sukulaisesi
Kristina, kiitos kommentistasi! Tuossa on varmasti vinha perä. Siis ettei se ryhmään kuulumisen tarve olekaan välttämättä niin voimakas. Tai että se on erilainen eri ihmisillä (kuten varmasti onkin). Ehkä nämä kaksi puolta - erilaisuuden tunne ja tietty eristäytymistaipumus - myös ruokkivat toisiaan. Mikä on syytä, mikä seurausta? Voiko sitä edes sanoa? Hmm.
Lähetä kommentti