Itsesääli on muuten erikoinen juttu. Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon. Mutta empiiriset kokeet osoittavat, että syyhyn nähden suhteettomalta vaikuttava itsesääli saa kanssaihmisissä aikaan juuri päinvastaisen reaktion: turhautuneen ärtymyksen ja tarpeen potkia ihminen tekemään elämälleen jotain rakentavaa surkeilun sijaan. Sääli- ja paapomiskiintiö kun näyttää olevan täynnä ihan omastakin takaa.
Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".
Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?
Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.
Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.
6 kommenttia:
Mielenkiintoista pohdintaa! Olen viime aikoina useaan otteeseen kamppaillut ainakin sisäisesti tilanteessa, jossa tunnen intuitiivisesti, että minua yritetään vastuuttaa toisen ihmisen elämästä. Huomaan, että siitä kumpuava ärtymys on itseään ruokkiva tunne: jokainen kerta kun minulta kysytään "mitä mä teen?" tekee mieli tuiskahtaa, että en MINÄ tiedä, helvetti, en osaa likimainkaan aina ratkoa omaakaan elämääni kovin älykkäästi, saati sitten muiden. Joku sellainen kalvava pelko siitä, että jos alkaisin antaa elämänohjeita ja sitten kohde toteaisikin niiden olevan toimimattomia ja minä olisin se, joka vastuun näistä vääristä ohjeista kantaa, saa minut perääntymään. Ehkä tämä liittyy omaan jämäköitymiseen: kun rajat löytyvät paremmin, alkaa toisen kietoutuminen ahdistaa. Siitä seuraa kyllä ainakin itselle väistämättä roistomaisuuden tunteita, kun ei tavallaan halua auttaa toista, tai sanoa sitä mitä se haluaa kuulla vaan pesee mieluiten kätensä.
Sitten on olemassa myös se "tekisit jotain elämällesi"-ärtymyslaji, jossa juuri tekisi mieli tyrkyttää niitä elämänohjeita. Kun toisen elämä polkee vuodesta toiseen samassa kuralätäkössä ja hän tuntuu alitajuisesti suorastaan sabotoivan kaikki onnistumis- ja onnellistumiskokemukset koska ei usko ansaisevansa niitä, tekisi mieli nostaa asia esille. Mutta sitten tulee mieleen se, että ulkopuolisen on aina kovin helppo olla tarkkasilmäinen ja ikiviisas, kun ei sen toisen pään sisälle kuitenkaan näe. Ja että ehkäpä tämä kuralätäkössä polkija tietää asian itsekin, mutta ei vaan kykene asiaa auttamaan. Hankalaa!
"Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon."
Enkä odota. Neutraali hiljaisuus sopii oikein hyvin. :D
Päivi, ehehe.
Lupiini, joo... itse asiassa mietin juuri tuota omalla kohdallani; olenko minä sittenkin keskimääräistä herkempi ärsyyntymään kaikenlaisesta "tunnemanipuloinnista" tai sellaiseksi kokemastani käytöksestä siksi, että omien rajojen löytäminen on ollut minulle hidas ja hankala prosessi? Ja toisaalta siksi, että olen itse taitava harrastamaan sitä ja tunnistan sen oitis? Ehkä se ei ärsytä kaikkia samalla tavalla; jos ihmisellä on lähtökohtaisesti hyvä itsetunto ja kyky pitää omat rajansa, hän pystyy kenties sivuuttamaan nuo muiden ihmisten tunnetilat ottamatta niihin sen kummemmin kantaa edes omassa päässään? En tiedä.
Kiitoksia kovasti tästä.
Ja sitä ärsyyntymiseen kätkeytyvää rakkautta on sen puolesta-ärsyynnytyn usein vaikea tunnistaa, tai sen jälkeenkään luottaa tähän havaintoonsa.
Niinpä. Tämän kirjoituksen innoitti allekirjoittaneen maailmantuskainen ja kyyneleinen vänötys siitä, miten kaikki menee pieleen ja mistään ei tule kuitenkaan mitään (syy oli oikeasti mitätön), ja vänötyksen aikaansaama reaktio läheisessä. Lievästi ärtyneet järjen sanat eivät uppoa mitenkään otolliseen maaperään kyseisessä tilanteessa.
Asia jäi mietityttämään, lisätään vielä kaksi (tai kolme) vaikeusastetta.
Ensinnä, niin kuin lupiini toi esille, on hyvin hankalaa, jos vain sulkee tällaiset asiat ulos tajunnastaan, ja kieltäytyy "neuvomasta", kun kysytään. Looginen seuraus on, että jokainen ratkaisee ongelmansa yksin - jos ratkaisee - ja apua ei pyydetä eikä anneta. Miten siis vedetään vastuuttamisen ja vastuuttautumisen raja niin, että voidaan olla tukena, mutta ei eletä toisen puolesta (ja onko jälkimmäinenkin joissain tilanteissa jopa perusteltua)?
Toiseksi:
"Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?"
Tämä lainattu ei ehkä ole edes se hankalin asia, ainakaan kaikkien kohdalla. Tällaisessa tapauksessahan ihmisen voi kyllä "antaa" kantaa vastuun omista valinnoistaan ja tunteistaan, kun itse vetää ne omat rajansa.
Mutta entä jos ihminen jo valmiiksi kuvittelee voivansa (& olevan tarpeen) kantaa vastuuta paitsi omista valinnoistaan ja tunteistaan, myös toisen tunteista? Ei esimerkiksi uskalla kohdata toista, koska pelkää tahtomattaankin kuitenkin satuttavansa (tai jokin muu vastaava kuvitelma, pelko, tai (perusteltu?) epäilys)?
Tuollainen ajatus taas johtaa omaehtoiseen eristäytymiseen (millä kai on jotain yhteistä otsikon itsesäälinkin kanssa, vaikka se toisaalta (kai?) siitä myös jotenkin eroaa). Yhteistä on, että sekin voi usein aiheuttaa siinä toisessa varsin samanlaista turhautunutta ärtymystä.
Miten tällaiseen ylipäätään voi se toinen reagoida, jos ensimmäinen vain vapaaehtoisesti vetäytyy kuoreensa (nurkkaan jurottamaan, "anna mun olla, pelottaa")? Miten siili houkutellaan avaamaan piikkinsä (manipuloimatta? :-) )?
(Kolmanneksi, kun nyt mietin - oikeastaan se, että suostuu kysyttäessä neuvomaan toista, "antamaan niitä elämänohjeita", ja kokee sitten olevansa vastuussa niiden neuvojen seurauksista, on muuten juuri tämä sama ilmiö. Että ajattelee jotenkin neuvomalla siirtyvänsä ottamaan vastuun sen toisen elämästä, elämään jopa sen toisen puolesta.
Vaan kysymys - voiko toisen elämään ollenkaan puuttua puuttumatta ollenkaan sen toisen elämään? (Siis koskematta asioihin, jotka jonkin määritelmän mukaan eivät itselle kuulu?) ... Tämä lienee jonkinlainen individualistis-sosiaalisen ihmiselon dilemma.)
Sellaista, kevyttä pohdittavaa juhannusnuotiolle. Ettei kävisi elämä liian helpoksi - eikä toisaalta liian vaikeaksikaan. :-)
Lähetä kommentti