Olen monta kertaa vannonut pitäväni blogilusikkani erossa kaikista lapsiin ja perheisiin liittyvistä keitoksista.
Olen myös vannonut pysyväni poissa nettikeskusteluista, koska niiden lukemisesta ei mitään hyvää henkilön psyykelle koidu.
No, vannomatta paras.
Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli lasten päivähoitoa koskeva artikkeli. Siinä oli haastateltu tutkijaa, jonka mielestä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi lainkaan viedä päiväkotiin. Hän vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan
-- lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.
Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.
Asiassahan ei ole mitään uutta. Lapsetonkaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että päivähoito versus kotihoito-keskustelu nostaa pintaan kiihkeitä tunteita, kuten kovin moni muukin jälkeläisten hankintaan, hoitoon ja kasvatukseen liittyvä asia. Tutkimustuloksia julkaistaan ahkerasti puolesta ja vastaan.
Ajauduin kuitenkin lukemaan mainitun artikkelin herättämää keskustelua. Pääsääntöisesti tutkijan näkemykset saivat hurraahuutoja ja aplodeja niin mies- kuin naispuolisiltakin kommentoijilta. Eikä siinä mitään. Mikä kuitenkin pisti akateemisen, pian postfertiilin pätkätyöläisen silmään oli se, miten muutamat - allekirjoittaneen mielestä erittäin aiheelliset - naisten työelämään liittyvät kysymykset ja kommentit sivuutettiin tässä yhteisessä kotihoitohurmoksessa.
Entä itse tutkija?
Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä.
"En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."
Kiintoisaa. Olisiko tästä implisiittisesti pääteltävissä, että tutkijan mielestä lapsia kannattaa hankkia ensisijaisesti niiden naisten, jotka tekevät "tavallisia tehtäviä" eivätkä "uraa"? Vai onko tämä saivartelua?
Ei tarvitse miettiä kovin pitkään, mitä tällainen kolmen vuoden kotihoitonormi tekisi yleistyessään naisten työllisyysnäkymille. Nimenomaan naisten, mikäli äitipainotteinen kiintymyssuhdeteoria valtaisi jälleen alaa (en tiedä, onko asiaa aiemmin teoretisoitu ja missä määrin, mutta itsestään selvänähän äidin roolia on tavattu pitää). Työnantajalla tuskin on kovin suurta kiinnostusta palkata työntekijää, joka hyvin mahdollisesti katoaa paikalta vähintään kolmeksi, kukaties lähemmäs kymmeneksi vuodeksi, jos perhe kasvaa useammalla lapsella.
Syrjintää, ehkä. Mutta realiteetti.
Entä ne - tai me - joilla ei ole niin kutsuttua pysyvää virkaa tai työpaikkaa? Joku keskustelussa huomauttikin, että perheellistymistä halajavat naiset voisivat tässä mallissa unohtaa esimerkiksi muutaman vuoden pätkissä rahoitettavat tutkijantyöt. Tai sitten sen perheellistymisen. Kilpailu on aina vain kovempaa, eivätkä rahoittajat kysele, mistä vuosien aukko on ansio- ja julkaisuluetteloon tullut.
Järjetöntä, ehkä. Mutta realiteetti.
En todellakaan ota kantaa siihen, onko koti- vai päivähoito lapsille parempi. Ei ole niin sanotusti kompetenssia. Sitä paitsi uskon, että nämä asiat osataan päättää jokaisessa perheessä ihan itse oman tilanteen mukaan. Mutta minusta on kiinnostavaa, miten ja miksi ensin mainitusta on tulossa se "sosiaalisesti hyväksyttävämpi" malli. Vai kuvittelenko vain? Värittävätkö nettikeskustelut liikaa mielikuviani aiheesta? Ainakin muutamat lapsia saaneet tuttavat ovat todenneet, että kannattaa valita tarkasti seura, jolle hehkuttaa työhönpaluun autuutta vuoden kotonaolon jälkeen.
Nyt menen vähän vaaralliselle maaperälle, mutta onko toisten elämänvalintojen arvostelussa todella kyseessä vain lapsen parhaan esille tuominen? Olisiko taustalla myös nykyinen työllisyystilanne ja sen aiheuttama epävarmuus? Jos itsellä ei ole mielekästä työtä, johon palata ja tilanne ainakin jollain tasolla ahdistaa, eikö ole luonnollista julistaa kotiäitiys ainoaksi oikeaksi valinnaksi ja siten pönkittää omaa itsetuntoaan?
Sitä paitsi nyky-yhteiskunta vaatii työikäisiltä tehokkuutta ja verotuloja, joten voin hyvin kuvitella, että vuosikausia kotona olevat kokevat joutuvansa olemaan jatkuvalla puolustuskannalla.
On varmasti paljon niitä, joille kyseessä on oikeasti valinta ja jotka ovat siihen tyytyväisiä. Työ ei ole - ainakaan sen ei pitäisi olla - kenellekään elämän ainoa sisältö. Luulen kuitenkin, ettei näillä oman elämänsä kanssa sovussa olevilla ole syytä osoitella sormella muiden toisenlaisia valintoja, tuomita niitä itsekkäiksi ja ennustaa uraäidin laiminlyömille lapsille ankeaa tulevaisuutta.
Jos nyt oletamme, että tämä lippalakista vetäisty teoria pitää edes osittain paikkansa - huono työllisyystilanne ruokkii ajattelua, jossa äidin paikka on yksiselitteisesti kotona - eikö kaikkien etu olisi ajaa ratkaisuja, jotka lisäävät työelämän ja lastenhoidon joustavuutta sen sijaan, että vahvistettaisiin entisestään rintamalinjoja syyllistämällä ja syyttämällä puolin ja toisin? Muutenhan ajaudutaan kierteeseen, jossa naisten työllisyystilanne huononee entisestään, kun yhä useampi päätyy töihin palaamisen sijasta viettämään vuosikaudet kotona ja putoamaan kelkasta työelämän suhteen.
Sitä paitsi minusta on kurjaa, että juuri, kun miehet ovat vähitellen oppimassa vanhempainvapaiden käytön tilanteen niin salliessa, aletaankin julistaa äidin olevan lapselle se Ainoa Oikea Hoitaja.* Jotenkin vaikea uskoa, että tuollainen poissulkevuus edistäisi perheiden sisäistä hyvinvointia millään tasolla. Ja siitähän se lapsenkin hyvinvointi viime kädessä syntyy, jos olen oikein ymmärtänyt.
Nyt siirryn kiireesti takavasemmalle väistelemään vihaisia huutoja ja tomaatteja.
Ei sentään, kommentit ovat oikeasti tervetulleita, kuten aina. Mutta olkaa kilttejä älkääkä vetäkö esiin "mitä sinä muka näistä asioista voit ymmärtää"-korttia. Väitän, että nämä kysymykset ovat oikeasti isoja ja koskevat koko yhteiskuntaa, eivät vain nykylapsia ja -vanhempia.
*En voi olla ajattelematta miesparkaani, joka syntyi vuonna 1968 ja joutui kahden kuukauden ikäisenä - niin, äitiyslomat eivät ole aina olleet sitä, mitä nykyään - jäämään osin hoitajan, osin isänsä hoiviin äidin palatessa vuorotyöhön. Mitä traumoja tuo näennäinen tunne-elämän tasapainoisuus ja terve itsetunto mahtaakaan kätkeä?
7 kommenttia:
Olen itse ollut havaitsevinani saman rintamalinjan vedon viime vuosina. Jossain oli mielenkiintoinen artikkeli uuskonservatiivisuuden noususta - siinä missä 70-luvulla yksi lapsi oli normi, naimisiinmeno ei ollut välttämättömyys ja muutenkin yhteiskunnalliset asiat kuohuttivat, nyt on palattu ihanteisiin jossa järjestetään unelmahäät ja hankitaan kolme lasta.
Ongelmaa tosin kärjistää tuo eri leirien siilipuolustus. Koti- ja työvalinta on erittäin vahvasti henkilökohtainen valinta, mutta sellaisena niin värittynyt ettei asiallista keskustelua osata käydä. Sekä ns. koti- että uravanhemmat kokevat että heidän valintojaan kritisoidaan liian herkästi. Valintoja ei osata nähdä perheen henkilökohtaisena, omaan tilanteeseen sopivana vaan jonkinlaisena ideologisena kannanottona.
Itse näen näin työssäkäyvän äidin vinkkelistä kuitenkin isän roolin edelleen vahvistamisen ja vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen tukemisen erittäin tärkeänä. Lähipiirissä onneksi näkee kaikenlaisia ratkaisuja, joissa isä on reippaasti mukana. Jotkut pariskunnat tekevät molemmat lyhennettyä työviikkoa, monissa isä on kuukausia tai vuoden kotona ja myös etätöitä tehdään.
Omasta näkökulmastani tulee mieleen että kotiin jäädessä asioita ei ole aina ajateltu loppuun asti taloudelliselta ja muulta kantilta - elämää kun yleensä on vielä aika pitkään jäljellä vielä lasten jälkeenkin. (Sama lyhytnäköisyys vaivaa avioliitto- ja testamenttiasioissa - aihe josta alan helposti vaahdota nähtyäni vähän liikaa puille paljaille elämän haaksirikoissa jääneitä.)
Itse mietin tuossa artikkelissa sitä, mihin mahtaa tuo yhden ihmissuhteen kiintymyskuvio perustua? Mihin se muodikas yhteisöllisyys katosi? Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä?
Ja harmitti pirusti isien puolesta.
Loistava kirjoitus!
Minua harmittaa tuo hesarin juttu myös varsinkin koti-isä -mieheni puolesta. On aivan absurdia väittää, ettei lapsellani olisi häneen kiintymyssuhdetta vain siksi että hän on mies!? Lisäksi tuo kiintymyssuhdeteoria ei käsittääkseni mitenkään rajaa isää pois kiintymyssuhteen piiristä - taikka määritä, miten kauan lapsen on oltava vain tiettyjen hoivaajien käsissä, että kiintymyssuhde voisi muodostua. Sekä artikkelissa että siinä tutkimuksessa, johon siinä viitataan (jota en tosin ole lukenut, eikä varmaan se toimittajakaan), lähdetään ilmeisesti myös siitä olettamuksesta, että äitiys on itsestäänselvästi biologista äitiyttä ja muutenkin ongelmatonta, siis sellaista, jossa äidit eivät masennu tai oikeasti halua töihin.
Tämä vastakkainasettelu muuten toimii myös käänteisenä. Meidän adoptiotyttäremme on nyt vähän reilu 3v ja edelleen kotihoidossa, mistä aina välillä kuulee (niiden "ai jaa, teillä on jotain parempia tukiaisia tietenkin" lisäksi) sellaisia kommentteja, että "kyllähän tuon ikäinen lapsi jo tarvitsee ikäistensä seuraa" jne, ilman, että kommentoijilla on mitään tietoa siitä, kuinka kauan tämä lapsi on perheessämme elänyt. Jos sitten mainitsen, että lapsella ei vielä ole meihinkään turvallista kiintymyssuhdetta, tämä torjutaan kategorisesti: totta kai on, selvästihän tuo teidät jo tuntee, sanoo äidiksikin...!
Hieno kirjoitus! Itse en lukenut kuin artikkelin nettiversion, ja kuulemma siihen oli koottu provosoivimmat kohdat.
Aihe on tosi monimutkainen, eikä yhtä oikeaa ratkaisua tietenkään ole. Yksi asia tämäntyyppisessä uutisoinnissa ja siitä viriävässä kiivaassa keskustelussa minua ainakin risoo. Minusta aiheeseen perehtyneen tutkijan täytyy saada puhua nimen omaan omasta näkökulmastaan, oman alansa sisältä. Kiintymyssuhdeteoria kuuluu yhteen tieteenalaan, se mitä naisten työurille tapahtuu toiseen. Aika harva kai on asiantuntija molemmissa? Sama koskee imetyskeskustelua.
Minusta tässä olisi paikka laadukkaalle journalismille katsastella aihetta laajemmasta näkövinkkelistä, tutkia eri näkökulmia ja yhteiskunnallista puolta, haastatella eri asiantuntijoita ja koota näitä asioita yhteen.
- Nuokkuhelmikkä
Kyseisen tutkijan kotilaitoksella opiskelevana voin vakuuttaa, että useimmat kyseistä juttua sivuavat, hänen työtovereiltaan kuullut kommentit ovat olleet aika sapekkaita. Bowlbylainen kiintymyssuhdeteoria kun on vain yksi näkökulmista eikä suinkaan selitä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja useimmat aihetta sivunneet tutkijat ovat huomauttaneet, että useissa kansainvälisissä metatutkimuksissa on saatu näyttöä sille, ettei bowlbylaisesta lähtökohdastakaan tarkastellen näytä olevan väliä, kuka on lapsen kanssa, kunhan lapsen kanssa ollaan ja vuorovaikutetaan ja tilanteet pysyvät turvallisina. Aika moni onkin pyöritellyt päätään surullisena, että miten joku kasvatustieteiljä kehtaa väittää tällaista, kun kuitenkin tutkintoon kuuluu tieteellisen lukutaidon vaatimus. Se on sitten toki eri asia, mitä on mutu-mielipiteenään mieltä. Mutta lehdistölle puhuessa ja juttua ennen sen painoon menoa tarkistettaessa --- no, olisi hyvä olla tarkkana.
Nuokkuhelmikkä, itse asiassa kasvatustieteissä tutkitaan näitä molempia aiheita. Kasvaminen ja oppiminen työelämässä (joka on painotuksiltaan useimmiten kriittistä yhteiskuntatiedettä, joka ammentaa siis sosiologiasta ja politiikan analyyseista) kun on yksi kasvatustieteiden pääpainoalueita, ja varhainen vuorovaikutus toinen. Tosin taatusti kovin moni yksittäinen tutkija ei ole erikoistunut molempiin... :)
Kiitos tästä kirjoituksesta! Tiivistit hyvin omatkin ajatukseni, joita en itse tässä vauva-univelka-huurussa saa kovin koherentisti tuotettua blogiin, vaikka kovasti haluankin.
Toivoisin muuten todella paljon, että tätä päivähoito/kotihoito-keskustelua alkaisivat käydä isät. Olen nimittäin huomannut, etteivät isät juuri koskaan hutki toisiaan syyllistävästi ja omaa ratkaisuaan ylivertaiseksi korottaen, kuten äidit tekevät. Kaipa tämä on vaan niiiiin herkkä aihe äideille ja tässäkin tuntuu pätevän se, että teit niin tai näin niin aina jonkin mielestä väärin päin. Ja ironista sekin, että näistä kiintymyssuhdeteorian toteutumisista varmaan stressaavat kaikkein eniten sensitiiviset vanhemmat, ne joilla kiintymyssuhde toimii aika lailla luonnostaan ja vaistonvaraisesti.
Kiitos hyvistä kommenteista!
Kuten tuolla sosiaalisen median puolella oli puhetta, lehtijuttu edustaa toki aina vain raapaisua siinä käsitellystä aiheesta. Mutta yleensä aina haastateltava lukee tekstin läpi ja tekee haluamansa korjaukset ennen julkaisua; niinpä on syytä olettaa, että hän allekirjoittaa sen kuvan, joka hänen sanomisistaan tiedotusvälineen kautta syntyy.
Ja tosiaan se keskustelu ja "keskustelu", joita tämän(kin) aiheen tiimoilta käydään, on sinällään kiinnostavampi - ja monella tapaa ahdistavampi - ilmiö kuin yksi haastattelu tai yhden tutkijan mielipide.
Lähetä kommentti