Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin. Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.
Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.
Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.
Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.
Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.
