Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin. Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.
Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.
Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.
Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.
Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.
4 kommenttia:
Omat suokokemukset rajoittuvat lähinnä yläasteen bilsantunneille, joilla innovatiivinen opettaja teetätti meillä "suon ekosysteemin". Mentiin siis läheisen pururadan pienelle suopläntille, poimittiin sieltä kasveja kuten rahkasammalta ja puolukanvarpuja (ja löydettiin pieni kihokki - sitä ei saanut ottaa), prässättiin ne ja tehtiin akvarelleilla sellainen a3-aukeama, jossa prässätyt kasvit sijoiteltiin osaksi maisemaa. Se oli mainio tapa oppia!
Oltiin joitain vuosia sitten Hangossa saaristoristeilyllä ja käytiin sellaisella saarella kuin Hauensuoli. Siellä kasvoi lakkaa! Oli jotenkin hämmentävää tavata karulla kalliosaarella muutakin syötävää kuin ruohosipuli.
Yksi ystävä kehuu usein harvinaiseksi käynyttä mesimarjaa. Sen löytäminen on kuulemma tosi elämys ja maku ihana.
Hieno kuva! Torronsuosta tehty postimerkki on muuten myös oikein onnistunut. Meilläpäin ei lapsuudessa ollut kunnon soita, vain sellainen ojitettu yksi, jossa kävin poimimassa karpaloita suuhuni. En ole kai koskaan ollut "kunnon" suolla. Harmi.
Olipa virkistävä ja erinomaisen vakuuttava näkökulma - niin kutsuttu hyvä pointti! Tai oikeastaan useampikin. Esimerkkitilanteen kuvaus lakan siementen kera kruunasi jutun :)
Lupiini, maistoin toissa kesänä ensimmäisen kerran mesimarjaa ja olihan se huima kokemus. Kuulemma niitä kasvoi takavuosina Nurmeksessa miehen äidin kotipaikan ympärillä niin paljon, että niitä poimittiin ämpärikaupalla. Kun lehmät lähtivät, lähtivät mesimarjatkin (ja ahomansikat).
Liiolii, jos vain tilaisuus tulee, kannattaa käydä isolla suolla vaikka ihan vasiten. Se on sangen avartava kokemus. Kirjaimellisesti.
Taviokuurna, näkökulma on kypsynyt hitaasti havainnoista ja keskusteluista suomalaisten ja ulkomaalaisten kanssa...! Lakka ei tosiaan monen muualta tulleen mielestä ole mikään ihmeellinen marja, vaikka meille suomalaisille - ainakin vanhemmalle sukupolvelle - se on liki pyhä asia. Muualla maailmassa on epäilemättä vastaavia herkkuja, joiden arvo ankkuroituu muihin(kin) asioihin kuin makuun.
Lähetä kommentti