Kirjoitin jokin aika sitten mahdollisuuksista ja sulkeutuvista ovista. Viime viikolla Valamossa käydessäni kirjakaupasta osui käteen munkki Serafim Seppälän palkittu teos Vapaus (2007), jonka kirkkaan analyyttisestä - ja hetkittäin varsin hauskasta - tekstistä olen nautiskellut muutamana iltana.
Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:
Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.
Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.
On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.
Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.
4 kommenttia:
Pidän tällähetkellä bussi-lukemiseksi käsilaukussani Ann Heberleinin "En liten bok om ondska" jonka sain muutamalla eurolla alesta, ihan vaan sen taki aettä tekee välillä hyvä pohtia "suurempiaäkin" juttuja, yhteiskuntaamme, moraalia... :)
Eva, olen samaa mieltä. On terveellistä pitää silmänsä ja mielensä auki moneen suuntaan. Me ajatustyöläisetkin juutumme helposti pyörimään aika pientä ympyrää.
Olen tunnin päästä lähdössä Valamoon. Kiitos vinkistä. Ostan kirjan. Olen useasti todella nauttinut Seppälän tavasta kirjoittaa syvällisistä(kin) asioista jopa hauskasti tai ehkä mieluimmin sanottuna "pehmeällä otteella". Niin, miksei teologi voi kirjoittaa hauskasti?? Ennakkoluuloja? Elämään kuuluu ajanjaksoja joihin liittyy pohdintaa, silloin teemme joskus tietämättämme pitkälle vieviä linjauksia.
Niin, lempeä huumori ei millään tavalla ole syvällisyyden vasta-aihe. Sanoisin, että usein asia on päin vastoin. Me ihmiset olemme usein aika hassuja ja epärationaalisia olentoja; sen myöntäminen on monessa asiayhteydessä ihmeen helpottavaa ja vapauttaa katsomaan asioita uusista näkökulmista.
Lähetä kommentti