torstaina, elokuuta 22, 2013

Uhriksi ei kannattaisi ryhtyä

Olen jostakin syystä miettinyt viime aikoina uhriutumista* tai uhrimentaliteettia. Siis sitä, että ihminen omaksuu uhrin identiteetin asiassa tai toisessa. Joskus siihen on aihetta enemmän, joskus vähemmän - en ota nyt kantaa todella traumatisoiviin asioihin, kuten kidutukseen - mutta yhteistä tapauksille on ihmisen kokemus siitä, että hän on tai on ollut olosuhteiden ja kanssaihmisten voimaton heittopussi.

Kuulun niihin, joiden maailmankäsitykseen ja kuvaan ihmisolennosta kuuluu jonkinlainen mahdollisuus - ellei peräti hienoinen velvoite - henkiseen kasvuun. Tässä valossahan uhrin rooliin juuttuminen on tuhoisaa. Se siirtää vastuun omista tunteista ja tekemisistä jonkun toisen ihmisen tai muun ulkopuolisen tahon kontolle. Menneisiin kärsimyksiin lapsuudesta aikuisuuteen voi vedota aina tarvittaessa ja niillä voi selittää omat ongelmansa tai huonon käytöksensä kerta toisensa jälkeen. Peiliin ei niin sanotusti tarvitse katsoa, ei ainakaan omia tekojaan, virheitään ja ajatuksiaan rehellisesti arvioiden.

On vaikeaa keksiä oikeastaan mitään, mikä lamaannuttaisi kasvamisen mahdollisuudet tehokkaammin. Olisi sama valjastaa taakseen muutaman tonnin kuorma ja yrittää sitten sätkiä eteenpäin.

Lajitovereiden syyttäminen omista solmuista ei ole suositeltavaa silloinkaan, jos uskoo, ettei ihmisenä oleminen juuri eroa kasvupotentiaalin osalta sammalen tai sarvikuonon elontaipaleesta. Oletteko koskaan nähneet elämäänsä tyytyväistä uhria? Katkeruus ei ole kaunista katsottavaa, eikä katkera ihminen taatusti ole onnellinen. Toki voi olla hetkittäin palkitsevaa sääliä itseään ja velloa kokemissaan vääryyksissä, mutta ilo on kovin lyhytaikainen. 

Ja kyllä, omakohtaista kokemusta uhriajattelusta on, joten kyseessä ei ole mikään ulkokohtainen viisastelu. Luulen, että tämä on hyvin tavallinen ja alvariinsa eteen osuva ansa ihmisrievun elämänpolulla, etenkin meidän pessimismiin taipuvaisten märehtijöiden. On kuitenkin rohkaisevaa, miten karmeista kokemuksista ihmiset voivat selvitä katkeroitumatta, tai jos katkeruus on välillä vallan ottanutkin, päästen siitä yli. Se antaa vähän suhteellisuudentajua vähäisemmistä vääryyksistä vikisemiseen.

Kuten sanottu, epäilemättä luonteenpiirteet vaikuttavat asiaan - joku on taipuvaisempi myönteiseen ajatteluun kuin toinen - mutta lopulta suhtautuminen muiden ihmisten tekemisiin ja sanomisiin tai elämän vastoinkäymisiin on oma valinta. Valinnan voi tehdä ennemmin tai myöhemmin (ja oikeastaan sen joutuu tekemään aina uudestaan), mutta sitä ei voi tehdä toisen puolesta kukaan muu.

Anteeksi antaminenkin taitaa nykyisin olla joltisenkin aliarvostettua. Kohde ei siitä luultavasti piittaa - mikä pitää paikkansa myös uhriajattelun osalta; sinänsä harmillista, kun hyvä katkeruus menee hukkaan - mutta omassa päässä se voi olla tärkeä askel pyrittäessä irti siitä turhasta kuormasta, joka estää elämässä eteenpäin menemisen.

* Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kirjoitus uhriutumisesta käsitteenä löytyy täältä.

Kuva on lainattu täältä.

2 kommenttia:

Jenny kirjoitti...

Tässä on taas eksaktissa muodossa juuri niitä asioita, joita olen viime aikoina miettinyt. Kiitos hyvästä tekstistä!

Kati Parppei kirjoitti...

Kiitos kiitoksista. Nämä ovat niitä ihmisenä olemisen ja siivosti elämisen kestopähkintäaiheita... Jokin keskustelu tai muu ajankohtainen asia ne sitten aina aktivoi.