Työstää ja muokkaa

Isä lähti viime maanantaina. Tavallaan yllättäen, tavallaan ei. 

Hän lähti, me jäimme. 

"Surutyö" on minusta aina ollut käsitteenä erikoinen, ihan kuin suru olisi kaivettava oja tai muu urakka, jonka voi hartiavoimin suorittaa alusta loppuun protestanttisen työn eetoksen hengessä.

Tavallaan kyllä luulen ymmärtäväni, mitä sillä haetaan.

Mutta jotenkin minusta tuntuu, että me emme niinkään työstä surua, vaan suru työstää ja muokkaa meitä. Jokaista yksitellen, ennemmin tai myöhemmin, useimpia moneen kertaan. Se taivuttaa meidät vähitellen uuteen asentoon ja uuteen aikakauteen, nakuttelee pois särmiä ja iskee aika ajoin taltallaan - jollakin niistä, niitä tuntuu olevan monia - niin, että sydämessä asti tuntuu.

Se siirtää armotta mielenmaisemiemme maamerkit ja käskee kulkemaan tuntemattomia polkuja kauemmas, kuin tähän asti on koskaan tohtinut. 

Siispä minäkin kuljen, kun en muuta voi.