Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa

"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.

Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi). 

Eipä taaskaan

Taannoin Facebookissa - missäpä muualla - tuli juttua sosiaalisista väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista. Todettiin, että esimerkiksi ihmisten ja toiminnan sivusta tarkkaileminen saatetaan tulkita ylenkatseeksi ja toisten yläpuolelle asettumiseksi ("tuo ei halua leikkiä meidän kanssamme"). Kyse voi kuitenkin olla vain luonne- tai tilannesidonnaisesta varovaisuudesta - ei siis välttämättä edes ujoudesta - ja halusta seurata asioiden etenemistä ensin sivusta. Myöskään ryhmään liittyminen ei ole aina helppoa.

Tämä potentiaalisten väärinluentojen murheellinen kenttä tiivistyi esimerkkiin, jossa kahvilan pöydässä istuu puolituttu porukka juttelemassa iloisesti. Esimerkkihenkilömme epäröi liittyä seuraan kahvikuppeineen miettien, ettei halua "tuppautua". Niinpä hän pelaa mielestään varman päälle ja menee yksin toiseen pöytään. Tällöin porukka tekee oman johtopäätöksensä: "Jaahas, eipä taaskaan meidän seuramme kelvannut."*

Voilà!

* Esimerkkitapaus on luonnollisesti täysin fiktiivinen vailla yhteyksiä todellisiin ihmisiin tai tapahtumiin.

Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.

Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)