Yhdeksän tuntia

Vapaana muista arkisista velvoitteista kuin työstä olen yrittänyt nyt syksyn mittaan miettiä, miten minun pitäisi oikein elämäni järjestää. En tällä kertaa tarkoita suuria linjoja - vaikka toki niitäkin koko ajan pohdin - vaan päivärytmiäni. Siinä kun on tuntunut olevan korjaamisen varaa. Ei ole mukavaa olla koko ajan umpiväsynyt ja stressaantunut ilman mitään järkevää syytä.

Sekä tänä syksynä että viisi vuotta sitten Cambridgessa olen ollut keskimäärin paljon virkeämpi ja aikaansaavampi kuin kotona. Oikeastaan vasta nyt suostuin tunnustamaan, että kyse on pitkälti niinkin keskeisestä seikasta kuin yöunen määrästä. En voi enää kieltää sitä tosiseikkaa, että tarvitsen enimmäkseen yhdeksän tuntia unta yössä. Se on paljon, muttei epänormaalin paljon; noin kymmenen prosenttia aikuisista kuuluu tähän ryhmään.

Olisi toki hienoa olla yksi niistä, jotka selviävät kuudella tai seitsemällä tunnilla. Miten paljon enemmän elämässä ehtisi! Tai edes kahdeksalla. Mutta paras vuorokausirytmi minulle kiistämättä on nukkumaanmeno kymmenen korvilla ja herääminen seitsemältä. Silloin pysyn toimintakykyisenä koko päivän, eikä iltapäiväkooma iske.

Kun asun yksin ja sorvaan itse omat aikatauluni - kuten tänä syksynä - tässä ei olekaan mitään ongelmaa. Saatan mennä jo yhdeksältä sänkyyn lukemaan. Mutta kun samassa taloudessa asuu vähemmällä unella pärjäävä lajitoveri, tilanne vaatii miettimistä. Siippa nousee arkipäivisin heti kuuden jälkeen, enkä minäkään enää oikein osaa jäädä nukkumaan; tietoisuus siitä, että kohta pitää lähteä töihin tai tallille ja sieltä töihin estää vaipumisen takaisin uneen. Illalla taas on mukava katsoa porukalla iltauutiset - niihin asti kumpikin puuhaa yleensä omiaan - ja sen jälkeen tunnin verran jotakin dokumenttia tai sarjaa (kyllä, olemme ylpeästi keski-ikäisiä). Mutta siinä, missä puolisolle tämä riittää päivän kierrosten laskemiseksi, minä joudun vielä lukemaan sängyssä vähintään puoli tuntia.

Siinäpä ne yöunet sulavatkin seitsemään ja puoleen tuntiin, jonka siis pitäisi kai periaatteessa riittää, ja jolla pärjäänkin aika ajoin tarpeen tullen. Mutten siis jatkuvasti. Tähän kun vielä yhdistää taipumukseni heräillä aamuöisin valvomaan - sitä herkemmin, mitä vähemmän unta muuten saan - ei ihme, jos päivällä silmät eivät pysy auki ja arkea piinaa krooninen väsymyksen tunne, vaikkei meillä jälkikasvuttomina edes ole mitään virallisia ruuhkavuosia (jos ei muita itse hankittuja riesoja laske, kuten eläimiä).

Peak District revisited

Pistäydyin joutessani viikonloppuretkellä Peak Districtin kansallispuistossa. Kävimme siellä jo viisi vuotta sitten siipan kanssa, tosin pohjoisempana. Nyt menin eteläosaan, jonne pääsi kätevästi Birminghamista käsin junalla.

Kysehän on, kuten brittiläisten kansallispuistojen osalta muutenkin, jostain muusta kuin asumattomasta erämaa-alueesta tai ikimetsistä. Peak District perustettiin vuonna 1951, ja se on Britannian ensimmäinen kansallispuisto. Se muodostuu nummialueista, pelloista ja laitumista, joiden lomassa on pieniä kyliä. Kyliä yhdistää luonnollisesti tieverkko. Vaikkei olisi autoa - kuten minulla ei yksin liikkuessani ole - päiväpatikoiden suunnittelua helpottavat paikallisbussit, joilla pääsee kätevästi siirtymään kylien välillä.

Peak Districtin alueella (kuten tietysti koko saarella) on asuttu jo tuhansia vuosia, mistä kertovat hautakummut ja kivikehät. Kylät ovat autoja ja asfalttiteitä lukuun ottamatta osapuilleen samassa kuosissa kuin 400-500 vuotta sitten. Esimerkiksi pienessä Eyamin "ruttokylässä", joka vuosina 1665-1666 karanteenasi itsensä välttääkseen paiseruttoepidemian leviämisen sen ulkopuolelle, ovat edelleen pystyssä ja asuinkäytössä ne talot, joista tauti lähti liikkeelle (räätäli oli tilannut Lontoosta kangasta, jonka mukana tuli tautia kantaneita kirppuja).

Se, miksi tällä ruuhkaisella saarella asumista ja vierailemista rakastan kaikista pienistä riesoista huolimatta - ja miksi nytkin oloni on kovin ristiriitainen ajatellessani, että muutaman viikon päästä on edessä paluu Suomeen - on juuri ajallinen kerrostuneisuus; mahdollisuus maadoittaa itsensä menneeseen. Osaltaan kyse on tietysti ammatillisesta kiinnostuksesta, mutta jollain tapaa myös
sisäsyntyinen eksistentiaalinen ahdistukseni helpottuu 1500-luvun pubissa aivan eri tavalla kuin suomalaisella ABC-asemalla.

No, se nyt tuskin yllättää ketään. Mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Villieläimille tärkeä

Viime viikolla eräänä yönä valvoessani luonnostelin mielessäni täydellisen blogitekstin, jonka ajattelin heti aamulla naputella ylös. Vaikka aie oli vielä herättyäni muistissa, teksti ei ollut. Yllätys.

Birminghamin-komennusta on vielä reilu kuukausi jäljellä. Kun liikkuvuusjaksolla on vain muutaman kuukauden, ei asemapaikkakunnalle oikein tule kotiuduttua ja asetuttua, kun tietää, että kohta on kuitenkin paluu edessä. Pidemmän jakson kyseessä ollessa sinne on oikeastaan pakko yrittää luoda omat kuviot ja ihmissuhteet, että pysyy järjissään. Niinpä Cambridgessa asuin, kun taas täällä tuntuu, että olen vain käymässä. Niin kuin olenkin.

Eikä Birmingham, Iso-Britannian toiseksi suurin kaupunki, ole paikkakuntana muutenkaan minun kuppini teetä, englanninkielistä sanontaa lainatakseni. Keskustasta puolet on rakennustyömaata ja puolet ostoskeskusta. Vaikka asun lähiössä - lähellä yliopistoa, jonka kampuksesta niin ikään puolet on rakennustyömaata - täältäkin saa ajaa polkupyörällä vilkasliikenteisen ja risteysten pirstoman tunnin, ennen kuin on maalaisteiden äärellä.

Onneksi täällä on teollistumisen muistona kanavia; sellaisen vartta yliopistollekin kuljen, ja keskustaan, jos en viitsi lähijunaa käyttää. Kävin viime kuussa kuuntelemassa paikallisen luontoyhdistyksen järjestämän esitelmän ja sain tietää, että kanavaverkosto on villieläimille tärkeä viherväylä paikasta toiseen liikkumiseen. Nekään eivät pidä liikenteestä ja yrittävät parhaansa mukaan selviytyä täällä liki neljän miljoonan ihmisen seassa (jos koko metropolialue lasketaan mukaan).