Kävimme tekemässä taas perinteisen kesälomareissun Alpeilla. Pienen akklimatisoitumispatikan jälkeen pystytimme telttamme Breithornin alapuoliselle jäätikölle aivan Sveitsin ja Italian rajalle. Samoilla kieppeillä siippa oli telttaillut kiipeilykavereineen 13 vuotta sitten. Tavoitteenamme oli kiivetä muutamia nelitonnisia - muun muassa kaksoset Castor ja Pollux - ja se täyttyikin jopa odotuksia paremmin.
Ennen ylöspäin lähtöä yövyimme Valtournenchen kylässä eräässä pikkuhotellissa, jonka omistaja työskentelee myös vuoristo-oppaana. Suunnitelmistamme kysellessään hän huomautti, että köytemme oli jäätiköllä liikkumiseen aivan liian lyhyt; kuulemma railoja oli paljon ja kulkeminen vaarallista.
Niin ikään alussa mainittuja jäätikönreunojen murtumisia ja sortumisia tapahtui pitkin päivää; tuon tuostakin jostain kuului ukkosenkaltainen jyrinä. Ikiaikaiset jääkentät antavat periksi sekä rymisten että hiljaa huveten, kun lämpötila nousee. Jo omien alppireissujeni aikajänteellä, eli 12 vuoden aikana, jäätiköiden sulaminen on ollut silminnähtävän nopeaa (esimerkiksi Gran Paradisolle kiipesin vuonna ensin 2008 ja uudestaan 2016, ja kahdeksassa vuodessa jäätikön reuna oli vetäytynyt niin, että reitin alku oli muuttunut täysin).
On tietysti hurskastelua taivastella ilmastonmuutosta samalla, kun itse on edistänyt sitä lentämällä maailmalle ja takaisin. Mutta yhtä kaikki, jäätiköiden sortumista kuunnellessa käy kouriintuntuvaksi se ikävä aavistus, että nyt ovat käynnistyneet kehityskulut, joihin ihmisellä ei enää ole todellista kontrollia.
Yrittää silti pitää. On pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti