Kymmenen vuoden aikana

Hyvää joulua toivottaa ensiksikin Pagistaan kaikille (loppiaiseenhan se kestää, niin ettei tässä mitenkään myöhässä olla).

Seuraavaksi todetaan, että blogi on sätkinyt hengissä jo hämmästyttävät 15 vuotta, vaikka viime vuosina hengissä olo on ollut jonkinlaista hibernaatiota ennemmin kuin aktiivista elämistä. Aiemmasta viisastuneena en edes yritä lupailla enempää.

Ja sitten tehdään vielä ajan trendin mukaisesti pikainen katsaus kuluneeseen vuosikymmeneen. Vaikka oikeastihan se päättyy vasta vuoden kuluttua.

Kymmenen vuoden aikana olen väitellyt tohtoriksi, julkaissut kolme kirjaa, tutkinut, opettanut ja toimittanut, kokenut elämäni pahimman eksistentiaalisen kriisin, liittynyt esivanhempieni kirkkoon, haudannut isäni, saanut autismikirjon diagnoosin, paluumuuttanut Riihimäeltä Pohjois-Karjalaan, asunut kahteen otteeseen Englannissa, tehnyt kaikkiaan neljät talokaupat ja kahdet hevoskaupat sekä kosolti remonttia. Puoliso on pysynyt samana ja kyydissä mukana. Hyvä niin. Koiralaumasta on lähtenyt kaksi ja siihen on liittynyt kaksi jäsentä. On kannettu reppua vuorilla ja kiskottu ahkiota tunturissa.

Onhan tuossa jo.

Jatkolta ei näin keski-iässä tohdi toivoa muuta kuin terveyttä ja kuntoa niin itselle kuin läheisillekin. Pysyvä työpaikka olisi toki mukava myös, mutta ei nyt heittäydytä hurjaksi. Maailman tilasta en edes aloita.

Auschwitz-Birkenau

Kävin ensimmäistä kertaa keskitysleirillä kolmetoista vuotta sitten. Nyt joulukuussa vierailimme siipan kanssa Auschwitz-Birkenaussa, jota voinee tarkoituksella murhattujen ihmisten määrän perusteella pitää kaikkein synkimpänä paikkana maapallolla.

Siinä, missä Majdanekissa eniten kylmäsivät järjestelmällisyys ja suunnitelmallisuus, Auschwitzin kauhuista päällimmäisinä jäivät mieleen valokuvat ihmisistä jonossa kaasukammioon.

Miksi? Siksi, että heidän ilmeistään näkyi täydellinen tietämättömyys siitä, mikä edessä odotti. Varsinkaan juutalaisilla ei ollut syytä odottaa natsihallinnolta mitään hyvää ja takana oli jo epäinhimillinen kuljetus täyteen ahdetuissa junanvaunuissa, monilla gettoelämä. Ihmisten silmistä heijastui paitsi hämmentyneisyys ja epätietoisuus, myös syvä epäluulo. Mutta luulen, että meissä ihmisissä yhteisöllisinä olentoina on sisään rakennettuna jonkinlainen sitkeä perusluottamus siihen, ettei syytöntä tapeta, että oikeus lopulta tapahtuu.

Se luottamus säilyy joskus teloituskuopan reunalle saakka. Tai suihkuhuoneeseen siihen asti, kun hanoista alkaa tulla jotain muuta kuin vettä.

En tiedä miksi näin, mutta juuri ajatus tuon luottamuksen rikkomisesta miljoonia kertoja kansanmurhissa kautta aikojen piti minua hereillä monena yönä Auschwitz-käynnin jälkeen.