maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Ärsyttämisen paradoksi

Kurjenmiekkojen sukua oleva apostolinmiekkamme (Neomarica northiana) päätti pitkästä aikaa kukkia. Vanhan, nykyisin harvinaiseksi käyneen huonekasvin kukka kestää vain päivän, mutta on sitä koreampi.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg manaili amerikkalaistyylisiä kiitospuheita, joissa asiasta tai toisesta palkittu kiittää vuolain sanoin vanhempiaan, puolisoaan, työtovereitaan ja niin edelleen: "Helpompi on pitää aitona sitä entistä kiitosta ja kumarrusta. Sillä tästä lähtee makeilun mato luikertamaan suomalaiseen kanssakäymiseen: Kiitos, Erkki, sinulle tästä fantastisesta kahvihetkestä viihtyisässä kodissanne ihanan perheesi seurassa. Ja sinua, Raija, haluan erityisesti kiittää upeista korvapuusteistasi."

Ei ehkä suoranaista makeilua, mutta jonkinlaista ylikohteliaisuutta allekirjoittanut on harjoittanut elämässään enemmän kuin oman osansa. Tähän liittyy jokseenkin tragikoominen oivallus viime vuosilta.

Pienen ikäni olen siis kuollakseni pelännyt ärsyttää muita ollen vakuuttunut, että teen sitä jo pelkällä olemassaolollani. Kun vielä olen herkkä - voisi sanoa, että yliherkkä - vainuamaan tilanteiden jännitteet ja ihmisten mielialat, olen koettanut varmistaa selustaani yrittämällä olla mahdollisimman myötäsukaista ja vaivatonta seuraa. Ajatus siitä, että aistisin ilmapiirin synkkenemistä tai yleistä vaivaantuneisuutta siksi, että minä olen kehdannut vaatia tai pyytää jotakin, on kai ollut sietämätön.

Oikeastaan ensimmäinen havahduttajani oli entinen appiukkoni, joka teki selväksi, ettei sietänyt vastausta "ihan sama" kysyttäessä vaikkapa sitä, haluanko kahvia tai teetä. Hän - suomalaistunut iranilainen - kammosi persialaiseen kulttuuriin kuuluvaa kursailua (persiaksi tarof), ja ilmoitti kursailijan siirtävän häikäilemättömästi vastuun päätöksestä kysyjälle. Juuri niinhän se on, vaikka itse sitä luulee vain helpottavansa muiden elämää olemalla esittämättä vaatimuksia tai edes toiveita.

Sittemmin olen kuullut vanhoilta ystäviltäni muisteluksia siitä, miten yltiökohteliaisuuteni esimerkiksi heidän vanhempiaan kohtaan ihmetytti ja joskus ärsyttikin. Ärsytti!

Myös rakas siippani totesi taannoin minun olevan jopa raivostuttavuuteen asti kohtelias, tosin sitä kuulemma hämmentävästi kompensoi taipumukseni kiihtyä nollasta sataan ja saada täysin olemukseeni sopimattomia kiukunpuuskia. Olemukseeni sopimattomia sikäli, että juuri sileä normikäytökseni ei antaisi mitään syytä olettaa, että räjähdys voi olla aivan nurkan takana (tähän vastasin, että hänen pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, kun olen vihdoin kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppinut suuttumaan sen sijaan, että kääntyisin entiseen tapaan sisäänpäin sättimään itseäni ja manipuloimaan läheisiäni mykkäkoululla ja itsesäälillä).

Yhtä kaikki, en siis ollut itse ollenkaan tajunnut, että pyrkimykseni olla ärsyttämättä ketään onkin johtanut aivan päinvastaiseen lopputulokseen.

Mutta selväähän se on. Kun itse mietin omia tuttaviani, helpointa ja mukavinta seuraa ovat ne oman tilansa ottavat, suorapuheiset ihmiset, joiden mielialoja ja toivomuksia ei tarvitse arvailla ja nuuskia ja miettiä, onko toinen kenties loukkaantunut jostain ja mikä pahinta, kenties loukkaantunut jostain, mitä minä olen sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä (sellainen arvailu on myrkkyä etenkin kaltaisteni ilmapuntareiden mielenrauhalle). Tai jotka sanovat jotakin, muttei voi koskaan tietää, sanovatko he sen vain muita miellyttääkseen. Että jos he vaikka sanovat haluavansa kahvia, ottaisivatko he kuitenkin mieluummin teetä, vaikkei kukaan muu sitä ota, ja vaikka sen valmistaminen tuottaisi ylimääräistä vaivaa.

Niin. Juuri itseni kaltaiset ovat sitä hankalinta seuraa. Luultavasti olen käynyt neuroottisessa sileydessäni ja särmättömyydessäni ihmisten hermoille pienen ikäni.

Se on jotenkin surkuhupaisan hilpeä ajatus. Siitä pitäisi kai ahdistua, mutta jostain syystä minua vain naurattaa. Ja vähän ehkä nolottaa.

3 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Tää oli äärettömän mielenkiintoista pohdintaa, tunnistin itseäni ja muita monesta kohdasta. Juuri toi kursailun ärsyttävyyden tajuaminen kolahti muhunkin vasta hiljattain: ihminen, joka esimerkiksi matkalla tai muissa sosiaalisisssa tapahtumissa on jatkuvasti "ihan sama, ihan sama" siirtää sekä vastuun onnistumisesta muille että myös latistaa tunnelmaa oudosti: tulee fiilis, onko tuo ehkä vähän masiksessa vai mitä, kun sillä ei tunnu olevan mitään omia toiveita. Vai huvittaako sitä tämä vähääkään?

Olen itse edelleen aika kova vatkaamaan sitä, olenko tahtomattani loukannut jotakuta tai puhunut tyhmästi? Järjellä ajatellen tämän pitäisi olla kohdallani vielä usein melko turha pelko: olen aika hienotunteinen ihminen enkä juuri möläyttele tahdittomuuksia, ainakaan usein. Ehkä tämä pelko johtuu siitä, että minua on kotona ja lapsuudessa usein konfrontoitu jotenkin puskasta: viattomaksi luulemani teko onkin parin viikon päästä ollut aivan hirveä, ja se heitetään naamalleni.

Muistan ahdistuneeni noin vuosi sitten ihan suhteettomasti kun näin, että luottamuksellisia sanojani puitiin semijulkisella foorumilla kuulijan oman tulkinnan kautta (vääristellen) ja aloin hulluna selitellä ajatuksiani... saaden vain lisää syyttelyä ja vähintäänkin neuroottisen maineen tämän tahon silmissä. Tuo tilanne oli juuri kaltaiselleni tunnustelijalle erityisen kamala, siinä tavallaan kulminoitui se peruspelko mikä itseäni ihmisten kanssa vaivaa: pahantahtoinen väärintulkinta.

Jaaha, menipä traumaattiseksi :) Mutta joo, hienoa pohdintaa, samantyyppisiä ajatuksia pyörittelen usein, ehkä niistä saisi blogattuakin...

Kati Parppei kirjoitti...

Hei, kiitos hyvistä jatkopohdinnoista! Itsekin arvelen kyllä saaneeni jäljitettyä, mistä omat pelot ja omituiset ajattelutavat johtuvat, mutta päänsisäisten kytkentöjen muuttaminen onkin sitten toinen - ja paljon kiperämpi - juttu. Elinikäinen urakka lienee se.

pikkuthti kirjoitti...

Mie kirjoitin pitkän vuodatuksen. Sen jälkeen totesin, että ajatuksen virta oli siinä kirjoituksessa niin voimakas, etten itsekkään enää saanut täyttä selvyyttä siitä mihin virta vei. Joten tyydyn toteamaan -kiitos mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä pohdinnastasi!