torstaina, huhtikuuta 15, 2010

Viihtyisyyden tuotteistaminen

Pistäydyimme sunnuntaina eräässä ruotsalaisperäisessä halpahuonekaluliikkeessä hankkimassa sellaista pientä ja hyödyllistä säilytyssälää, jonka tuotanto ja myynti yrityksessä kyllä osataan. Samalla tajusin, mikä kyseisessä liikkeessä minua on rieponut aina siitä asti, kun siellä ensimmäisen kerran Etelä-Suomeen muutettuani kävin.

Ensimmäinen ärsyyntymisen aihe on sisään liikeideaan kudottu maireus, joka näkyy kaikissa kylteissä ja tiedonannoissa ulko-ovelta alkaen. On varmaankin makuasia, pitääkö moisesta nuoleskelusta vai ei. Vaihtelua se ainakin tarjoaa kilpailijoihin verrattuna.

Toinen on vähän vaikeammin hahmotettava juttu, eikä siitä voi yhtä liikettä syyttää. Voisin luonnehtia sitä jonkinlaiseksi viihtyisyyden tuotteistamiseksi rahalla ostettaviksi kokonaisuuksiksi. Kotipesässä pitää viihtyä, se on selvää. Mutta minusta - ja kyse on taas vain minun mielipiteestäni - kodinomaisuus ja viihtyisyys syntyvät vähitellen ja pakottamatta, vaalimalla hyvää vanhaa ja hankkimalla harkitusti sellaista uutta, jota tarvitsee ja jota tuntee haluavansa katsella vielä vuosien jälkeenkin. Enemmän kuin rahaa tarvitaan aikaa.

Usein laadukkaimmat löydöt ovat sitä paitsi käytettyjä; ennen tavarat tehtiin paitsi kauniiksi, myös kestämään. Valitettavasti samaa ei voi sanoa suuresta osasta halpahuonekaluliikkeiden valikoimaa.

Kun koti on omannäköinen, ei sitä tunne tarvetta sisustaa joka kevät uudelleen trendivärien mukaan. Jotenkin vierastan hurjasti ajatusta, että menisi huonekaluliikkeeseen ja ostaisi sieltä tarjoussohvaryhmän ja sohvapöydän ja kirjahyllyt ja maton ja tyyliin sopivat lamput ja afrikkalaisen puuveistoksen ja vielä seinälle tyylikkään sisustusjulisteen tai taidevalokuvan kehyksineen. Kassan ja noutovaraston kautta kotiin!

Jollekin se varmasti sopii. Enkä tiedä, miten moni tuolla tavoin edes kotiaan sisustaa. Muistan kyllä äskettäin lukeneeni lehdestä pariskunnasta, joka huolettomasti totesi voivansa laittaa sinänsä tyylikkään, mutta steriilihkön sisustuksensa vaikka huomenna kokonaan uusiksi; uutena hankitussa kokonaisuudessa ei ollut mitään henkilökohtaisen tuntuista tai sellaista, jota itse pitäisi arvokkaana ja rakkaana.

Tässä on varmaan osaltaan kyse tavaroihin kiintymisen paradoksista. Mammonaan ei pidä tietenkään takertua liikaa, mutta tuntuu ainakin ekologisemmalta vaalia ja arvostaa vähempiä tavaroita kuin ostaa alvariinsa yhdentekevää uutta.

Aiheesta tulevat mieleen myös puutarhaohjelmat: useinhan niissä laitetaan kitulias ja ränsistynyt piha uusiksi yhden jakson aikana. Energiset asiantuntijat rullaavat siirtonurmikot paikalleen, istuttavat pensaat ja kasvit ja kutsuvat sitten pihan omistajat ällistelemään ja kiittelemään lopputulosta. Mihin unohtuivat aika ja kärsivällisyys, puutarhurin tärkeimmät liittolaiset? Mitä "unelmapihalle" tapahtuu myöhemmin?

Mihin meillä ylipäänsä on niin kiire?

2 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Sarjakommentaattori iskee! Oli pakko kun oli taas niin samoja keloja kuin itsellä.

Ensiksikin nuo puutarhaohjelmat, tai siis ne rock-videomaisesti leikatut ja rytmitetyt jenkkiläiset, kilpailuhenkiset sellaiset. Niissä rykäistään piha aivan totaalisen uuteen uskoon yhden ainoan jakson aikana. Kituva nurmikko rodopensaineen lähtee ja tilalle tulee muodikasta terrakotanväristä sepeliä ja aavikkokasveja plus vesiaihe. Siinä ne sitten tönöttävät, orvon ja jotenkin tehdyn näköisinä, ahdistavina. Elävistä asioista kun näkee aina, onko ne rahdattu paikalle vai onko niiden annettu luontua ja sopeutua pikkuhiljaa.

Toiseksi nuo tuotteistetut kodit: Luonnehdin eilen yhdelle ystävälle, mikä minua taannoin näkemässäni pienperheen kodissa hiersi, nimittäin kerroksittaisuuden puute. Koti peltisine leipärasioineen ja uusromanttisine seinäkelloineen (rantakivistä lavuaarissa puhumattakaan) näytti siltä, että kaikki tavarat olisi ostettu samalla reissulla viereisestä huonekaluliikkeestä ja sijoiteltu harmoniseksi kokonaisuudeksi. Ei mitään vanhaa, nuhjuista, kummallista tai upeaa vaan pelkkää yhteensointuvaa beessiä karvalankamattoa ja hyasinttirahia. Noista kodeista tulee itselle tunne, jota kutsun Laura Brown-oloksi Tunnit-elokuvan mukaan: vieraantunut ja tyhjä olo keskellä täydellisen kiiltävää ja harmitonta koti-lapset-auto-harmoniaa.

Kati Parppei kirjoitti...

Kerroksellisuus, jep! Se oli minullakin tuossa tekstissä, mutta se tipahti sitten pois kuvaavuudestaan huolimatta. Onnistuit kyllä selittämään tuon ilmiön paljon paremmin kuin minä; täsmälleen tuota tarkoitin. Niitä elämän myötä kertyviä hassuja ja nuhjuisia kerroksia ei voi ostaa, mikä tekee trendikkäistä retroleipärasioista ja vanhan näköisiksi kulutetuista taulunkehyksistä jotenkin falskeja tuollaisessa steriilissä sisustuslehtiharmoniassa.