Annapurna, Vermeer ja hullu parturi

Kirjoittaa pitäisi jotain ihan muuta, mutta kun ei irtoa, niin ei. Jospa viime aikoina luettujen kirjojen listaaminen auttaisi.

No, "listaamisesta" tuskin voi puhua, kun kirjoja on vain kolme.

Maurice Herzog: Annapurna: The Conquest of an 8000-Metre Peak (1952)

Jatkoin siipan kiipeilykirjaston läpi käymistä lukemalla alan varsinaisen klassikon. "Annapurna" kertoo ranskalaiskiipeilijä Herzogin johtamasta retkikunnasta, jonka kaksi jäsentä ensimmäisinä maailmassa pääsivät 8000-metrisen vuoren huipulle.

Tämä kirjahan on se, jonka maailman huippukiipeilijät (mukaan lukien Ed Viesturs ja Veikka Gustafsson) mainitsevat usein ensimmäiseksi innoittajakseen. Kiintoisaa sikäli, että loppupuolisko kirjasta kuvaa lähinnä paleltuneita ja kuolion uhkaamia raajoja, lääkintätoimenpiteiden aiheuttamia sietämättömiä tuskia ja mitä merkillisimmissä oloissa tehtäviä sormien ja varpaiden amputaatioita retkikunnan vetäytyessä vuorilta (yksi viimeisistä kenttätoimenpiteistä tehtiin intialaisella rautatieasemalla, josta sherpat sitten lakaisivat irtovarpaat pois ihmisten tuijottaessa vieressä).

Siipalle totesinkin, että tämä kirja karsinee jyvät akanoista, mitä vuorikiipeilyyn tulee. Se, joka kokee teoksen yhtenä inspiroivimmista retkikuvauksista ja haluaa ehdottomasti päästä kulkemaan Herzogin ja kumppaneiden (varpaattomia) jalanjälkiä, lienee mentaalisesti sopivaa ainesta kapuamaan vaikka kaikki neljätoista kasitonnista. Ne meistä, jotka lukevat sitä epäuskoisen huvituksen ja kauhun sekaisin tuntein, tyytyvät matalampiin huippuihin.

Tracy Chevalier: Girl with a Pearl Earring (1999)

Annapurnan jälkeen halusin lukea jotain sellaista, jossa mätä ei tirsku ja raajat pysyvät ihmisissä kiinni. Koska en kiireiltäni ollut vieläkään ehtinyt kirjastoon, koetin kaivella omista varastoista jotain ennen lukematonta. Käteen osui siskolta lainassa oleva pokkari, joka jostain syystä oli unohtunut hyllyyn ties miten pitkäksi aikaa.

Fiktiivinen tarina on rakennettu hollantilaistaiteilija Jan Vermeerin (1632-1675) "Tyttö ja helmikorvakoru"-maalauksen ympärille. Ehdottoman viihdyttävää ja harmitonta, taitavasti ja tunnelmallisesti kirjoitettua luettavaa. Juuri sellainen kirja, jonka ahmii junamatkalla havahtuen vasta määränpäässä. Minä en tosin ahminut, kun reissuja ei ollut, vaan paloittelin iltalukemiseksi.

Jarkko Laine: Räävelinkadun hullu parturi (1996)

Kun tällä viikolla lopulta ennätin käymään kirjastossa, tarttui mukaan muun muassa tämä Laine-vainaan novellikokoelma, jota en ainakaan muistanut lukeneeni. Olisi ollut mahdotonta olla ottamatta lainaksi kirjaa, jolla on tuollainen nimi, kun se kerran silmiin sattui.

Pettyä ei tarvinnut: viistoa tajunnanvirtaa ja teräviä havaintoja - ja hetkittäin hervottoman hauskaa tekstiä. Kovin ajankohtaista myös, vaikka onkin jo viidentoista vuoden takaa.

Asiamiehiä otamme ostamaan puoloja

Olen taas viime päivinä kolunnut viran puolesta 1800-luvun sanomalehtiä. Ongelmana ajankäytön kannalta on, että niitä selatessa juuttuu aina lukemaan kaikenlaista muuta kuin sitä, minkä vuoksi niitä käy läpi.

Etenkin mainokset ja ilmoitukset ovat todellisia aikakoneita muillekin kuin mentaliteettien ja aatteiden historiaa työkseen tonkivalle. Katsokaa vaikka, miten vasemmalla olevista Mikkelin Sanomien ilmoituksista vuoden 1899 syksyltä aukeaa kokonainen maailma ja aikakausi.

Wiborg-lehdessä taas tarjottiin keväällä 1861 kesäasuntoa vuokralle Viipurin läheltä. Ilmoitus oli lehdessä kolmella kielellä. Miten paljon sekin kertoo (kuten myös se, ettei yksikään noista kielistä ole suomi)!

Onneksi jokin tolkku on pakko säilyttää ja keskittyä siihen, mitä on tekemässä. Muuten voisin uppoutua näihin - itse artikkeleista puhumattakaan - päiväkausiksi.

Aarreaittaanhan pääsee käsiksi Kansalliskirjaston Historiallisen sanomalehtiarkiston kautta. Siellä on digitoituna valtaosa vuosina 1771-1900 Suomessa ilmestyneistä sanomalehdistä.

Yllättävää toimeliaisuutta

Tämänkertainen syy Pagistaanin hiljaiseloon on oikoluku-urakka yhdistettynä hakemiston laatimiseen tiukalla aikataululla. Mutta toivon mukaan vaivat palkitaan kesällä kovissa kansissa.

Lisäksi olen yrittänyt vapaa-ajalla kiskoa itseni pois koneen äärestä. Miehen kanssa ennätimme jonkin kerran jääkiipeilemään, ennen kuin etelän jääputoukset alkoivat suhinalla sulaa. Jääkiipeily kuuluu niihin taitoihin, joita on hyvä osata edes jonkin verran, jos liikkuu Alpeilla merkittyjen polkujen ulkopuolella. Varsinainen putouskiipeily on tietysti oma lajinsa; kovin hurjiin suorituksiin ei tavallisen alppipatikoijan ja sunnuntaikiipeilijän tarvitse yltää. Riittää, että perustekniikka ja välineet ovat hallussa.

Eikä siinä kaikki! Pagistaanissa on tosiaan oltu yllättävänkin toimeliaita: kävimme viime lauantaina muutaman hevosteluhenkisen idäntutkijatoverin kanssa kolmituntisella islanninhevosretkellä. Edellisestä issikoinnista olikin allekirjoittaneella vierähtänyt yli vuosi. Oli huiman hauskaa painella pitkin Kytäjän lumisia maalismaisemia, vaikka jälkikäteen irvistelimmekin toisillemme yli-ikäisestä ponityttöilystä.

Kuvassa on pieni, musta ja karvainen Númi frá Dalsmynni. Islanninhevosten nimissähän on perinteisesti frá-osio; se ja paikannimi kertovat, mistä hevonen on kotoisin. Olen tiennyt, että tuhanteen vuoteen ei Islantiin ole saanut viedä hevosia oman kannan suojelemiseksi, mutta se oli uutta, että kerran Islannista pois vietyä hevosta ei enää saa viedä sinne takaisin. Niinpä esimerkiksi muualla Euroopassa kilpailevat islantilaisratsastajat myyvät hevosensa pois kilpailun jälkeen tai pitävät mantereella kilpatallia. Aina oppii uutta.

Räkä poskella

Viime sunnuntain hiihtolenkillä siippa mainitsi ihmetelleensä jo pidempään, miksi ihmiset hiihtävät niin kovaa.

Hyvä kysymys. Toden totta, suuri osa kanssahiihtäjistä painelee tiukoissa pöksyissä räkä poskella kuin piru olisi suksenkannoilla. Vähemmistössä olemme me leppoisaa matkavauhtia etenevät maisemien ja eläinten jälkien katselijat.

Ei siinä mitään. Kukin menee sitä vauhtia, jonka itselleen hyväksi näkee.

Mutta jatkokysymyksenä pohdimme, minne nuo kaikki latujen Schumacherit katoavat kesäisin. Kyllähän silloinkin lenkkeilijöitä näkyy, mutta jos talvimeiningin suhteuttaisi kesään, pitäisi metsäpolkujen ja kevyen liikenteen väylien olla täynnä urheilusuorittavia pikajuoksijoita. Vaan harvoinpa meistäkään juoksulenkillä kukaan ohi painelee, vaikka etenemme - kuten hiihtäessämmekin - sellaista matkaa voittavaa perusvauhtia, emme mitään kiitoravia.

Mikä vimma siis suomalaisiin talvisin iskee? Vai onko kyse harhasta: siitä, että himohiihtäjät pakkaantuvat tiettyihin paikkoihin - lähinnä valmisladuille - himojuoksijoiden hajaantuessa pitkin poikin tantereita, jolloin heitä näkee vain harvakseltaan?

Tämän älyllisempiä ei Pagistaanissa olekaan pohdiskeltu. Tai jos onkin, ei niitä ehdi raportoimaan.

Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki

Uskon edelleen eettiseen sekasyöntiin: siihen, että ihminen voi syödä kohtuudella muita eläimiä, jos niitä on ennen ruoaksi joutumista kohdeltu asianmukaisen kunnioittavasti ja ne ovat saaneet elää lajinomaista elämää.

Tämä kaunis ihannehan ei nyky-yhteiskunnassa toteudu. Kuten joku kolumnisti taannoin totesi, on hurskastelua paasata siitä, etteivät nykylapset tiedä, mistä ruoka tulee, kun samalla lihan tehotuotantoprosessi ja sen yksityiskohdat pyritään pitämään kuluttajilta pimennossa. Kansalle markkinoiduissa mielikuvissa mummon kanaset nokkivat matosia maatalon pihalla ja onnelliset possut paistattelevat auringossa lätin seinustalla.

Tosiasiassa äärimmilleen viedyssä lihatehtailussa kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin. Kuluttaja saa halpaa lihaa, mutta kokonaishinta on hurja.

Jo hyvän aikaa sitten Pagistaanissa tuli mitta täyteen, jolloin syntyi päätös lihansyönnin rajoittamisesta; lihaa käytetään, muttei rutiininomaisesti joka päivä. Se on pitänyt. On itse asiassa ollut helppo vetää raja siihen, tuoko liha jotain lisäarvoa valmistettavaan ruokaan vai ei. Poronkäristys on hyvää, samoin kunnon pihvi silloin tällöin. Mutta marinadiliejussa uitetun suikalelihan voi hyvin korvata tofulla tai soijasuikaleilla häviämättä mitään. Pikemminkin maussa ja ravintoarvoissa voittaa. Kannattaa kokeilla.

Tällaista peruswokkia teimme sunnuntaina jääkiipeilyretken jälkeen. Helppoa ja hyvää, sopii vaikka ensikokeiluksi tofulla.

Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki

250 g marinoitua tai marinoimatonta tofua*
200 g herkkusieniä
parsakaali
puolikas purjo
3-4 kynttä valkosipulia
täysjyvänuudeleita
inkivääriä
soijakastiketta (Ketjap Manis tai tavallinen)
makeaa chilikastiketta

Parsakaalinnuput höyrytetään, keitetään tai kypsennetään mikrossa al dente. Tofu kuutioidaan, tarvittaessa marinoidaan ja paistetaan kuumalla pannulla öljyssä kullanruskeaksi. Siirretään sivuun ja laitetaan pannulle suikaloitu purjo, silputut valkosipulit ja paloitellut herkkusienet. Paistellaan tovi, maustetaan inkiväärillä, soijakastikkeella ja chilikastikkeella. Lisätään parsakaalit ja tofukuutiot, sekoitetaan ja maistetaan. Lisätään mausteita tarvittaessa. Lopuksi lisätään pannulle esikeitetyt nuudelit, sekoitetaan ja tarkistetaan vielä kerran maku.

Jos haluaa, sekaan voi nakata kookosmaitoa tai vaikkapa cashew-pähkinöitä. Vihanneksia voi toki vaihdella aivan mielensä mukaan. Ja parsakaalin kannasta on näppärää tehdä sosekeittoa.

*Marinoimattoman voi kuutioida muutamaksi tunniksi muhimaan vaikkapa teriyakimarinadiin: valmista teriyakikastiketta vedellä laimennettuna.