Vietän viimeisiä päiviä projektitutkijana - ainakin tällä haavaa. Toukokuun alusta siirryn vuodeksi Koneen säätiön tietokirja-apurahalle. Tuon vuoden aikana pitäisi saada aikaiseksi vielä yksi kirja väitöskirjan teemoja sivuten, suomeksi tällä kertaa.Toisaalta hauskaa, toisaalta haluaisin jo lähteä luostarista ja siirtyä eteenpäin.
Mitä lähtemiseen tulee, ehdin olla alma materini opiskelijana tai leivissä yhtäjaksoisesti viisitoista ja puoli vuotta. Miten aika juokseekaan! Tuskin yhteinen taipaleemme kokonaan tähän päättyy, vaikka ammatillinen tulevaisuuteni onkin ensi keväästä alkaen taas avoin.
Tai mistäpä sitä koskaan tietää, mihin elämä viskaa.
Kirjoittaa aion joka tapauksessa muutakin nyt tulevan vuoden aikana, toivon mukaan myös blogia hieman paneutuneemmin. Ja kuvata enemmän.
Tuo ulkomaailmaa ihmettelevä sinitiaisen poikanen on pihapönttömme asukki viime kesältä. Kuva on vähän epätarkka; poikaset lähtivät maailmalle niin nopeasti, etten ehtinyt virittää jalustaa kuistille.
2 kommenttia:
Itse huomasin nopeasti, että maailma yliopiston ulkopuolella on kiinnostavampi kuin oma cella laitoksen käytävällä.
Tätänykyä nykyhetkikin tuntuu paljon keskiaikaa kiehtovammalta, mitä en viisitoista vuotta sitten olisi voinut koskaan kuvitella.
Vielä kun kerjäläisveljet vaihtuivat bisnekseen, oli muutos jo varsin iso :-)
Mikko, noinhan se on: mieli pitäisi pystyä pitämään avoimena muutokselle. Sellaisellekin, jota ei siinä hetkessä ja elämäntilanteessa pystyisi omalle osalleen kuvittelemaan. Hienoa, että olet tyytyväinen valintoihisi!
Lähetä kommentti