Eilen tohtorikoulutettava Jemima Repo kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla rasismin ja naisvihan yhteydestä. En ole perehtynyt äärioikeistolaiseen ajatusmaailmaan tarpeeksi sanoakseni aiheesta mitään painavaa.
Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.
Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.
Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.
Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.
Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.
Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?
Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.
Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.
Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.
Näin.
2 kommenttia:
Aamen.
Eilen sosiaalisessa mediassa kiersi erään valiokunnan puheenjohtajana toimivan, maahanmuuttokritiikin parissa mainetta niittäneen tohtorismiehen kommentti tuohon Revon kirjoitukseen rasismin ja naisvihan yhteydestä: kirjoittajan tulisi ryhtyä valokuvamalliksi ja jättää ajattelu muille.
M.o.t.
Lähetä kommentti