In memoriam

Tanzara Sandy Girl 5.7.1998-21.5.2012

"Jos niin pitää tapahtua että tulen heikoksi
ja tuskat tekevät unen levottomaksi,
silloin teethän mitä pitää tehdä
sillä tätä viimeistä taistelua ei voi voittaa.
Tulet olemaan surullinen, ymmärrän sen
mutta älä anna murheen pysäyttää kättäsi.
Sillä tänä päivänä, enemmän kuin pysymistä
rakkautesi minuun täytyy kestää koetus.
Vie minut sinne missä minun tarpeeni hoidetaan,
ja pysy kanssani loppuun asti.
Pidäthän minua vakaasti ja puhut minulle
kunnes silmäni eivät enää näe.
Toivon että aikanaan ymmärrät
kuinka hyvä olit minulle päästäessäsi minut pois.
Vaikka häntäni on heilauttanut hyvästit,
tuskalta ja kärsimykseltä olen pelastettu.
Älä murehdi että se olit nyt sinä,
jonka piti tämä raskas teko tehdä.
Olemmehan olleet niin läheiset - me kaksi - nämä vuodet,
tunnen suuren rakkauden kyyneltesi takaa."
- Tuntematon kirjoittaja

Virheistä

On itse asiassa varsin virkistävää kirjoittaa pitkästä aikaa "kertakäyttötekstejä", kuten toimituspäällikkömme lehtijuttuja kuvaili. Vaikka tahti on kiivaampi kuin tutkimustöissä ja tekstiä on tuotettava paljon ja nopeasti, jokin osa pääkopasta lepää.

Luulen, että osin syynä on juuri tekstien kertakäyttöisyys ja ajankohtaisuus. Jos journalistiseen tekstiin livahtaa jokin faktavirhe tai muu moka, palaute ja torut tulevat heti. Sitten pahoitellaan ja laitetaan mahdollinen oikaisu seuraavaan lehteen. Se siitä. Toki alkuaikoina tuntui maailmanlopulta, jos joku soitti toimitukseen ja ilmoitti vaikkapa nimensä olleen jutussa väärin. Myöhemmin mokiin oppi suhtautumaan filosofisemmin. Harmitti toki, mutta ei niitä jäänyt sen kummemmin veivaamaan oikaisun jälkeen.

Sen sijaan tieteellisiä julkaisuja väsätessä takaraivossa karhaa koko ajan synkkä tietoisuus siitä, että painoon ja kansiin saakka ehtinyt pukki on ja pysyy. Pahimmassa tapauksessa se alkaa elää omaa elämäänsä, kun seuraava tutkija hyvässä uskossa viittaa siihen omassa julkaisussaan. Ehkä väistämättömiin paino- ja muihin virheisiin alkaa suhtautua rennommin, kun julkaisuluettelo karttuu, mutta vielä tässä vaiheessa ne ovat omiaan aiheuttamaan unettomia öitä ja todennäköisesti suhteetonta itseruoskintaa.

Levällään

Lähden viikonloppuna Pohjois-Karjalaan tekemään ensimmäisen kahden viikon pätkän kesätoimittajana. Kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän levällään: kevään aikana valmiiksi aiottu artikkeli autuaasti kesken, toinen aloittamatta, kameran laturi hukassa, työpöytä kaaoksessa, nyljetyt makuuhuoneen seinät tapetoimatta, pensaat istuttamatta ja junalippu ostamatta. Koira on käytettävä eläinlääkärissä, palautettava kirjaston kirjat, laadittava siipalle akvaarioiden hoito-ohjeistus ja mitähän vielä?

Samalla on pitänyt aloittaa jo asunnon haeskelu Englannista. Syksy tulee nopeasti, eikä Cambridgesta ole helppoa löytää kohtuuhintaista majoitusta.

Sentään ensimmäisen työviikon juttukeikat on sovittu ja uusi verokortti tilattu, joten eiköhän tämä tästä etappi kerrallaan.

Hyviä uutisia tuli Suomen Akatemialta, joka soi allekirjoittaneelle tutkijatohtorin rahoituksen kolmeksi vuodeksi syyskuusta alkaen. Se tarkoittaa käytännössä työsuhdetta siihen kuuluvine etuineen, mikä on taas apurahakauden jälkeen silkkaa luksusta.

Toisaalta lienee itse kullekin terveellistä joutua ottamaan ajoittain tuntumaa esimerkiksi julkisten terveyspalveluiden nykytilaan. Työterveyshuollon hellässä huomassa oleviltahan se jää helposti kokematta. 

Talvimyrskyn jäljillä

Ei vappua ilman perinteistä vappuretkeä, jos olosuhteet ovat suinkin otolliset. Suuntana oli jälleen Seitsemisen kansallispuisto. Sen sijaintihan on Tampereeseen nähden mitä parhain. Sijainti on puolestaan oleellinen, jos aikoo jättää osan koirista Hervannassa asuville omaisille ja palata sinne itsekin vapun sivistyneempää (?) tupsulakkiosiota viettämään.

Tällä kertaa mukana olivat molemmat koiranpojat, joista nuoremmalle telttaretki oli uusi elämys. Kumpikin oli reipasta retkiseuraa, vaikka kulkeminen oli hankalahkoa: talvimyrskyn poluille kaatamia puita piti ylittää, alittaa ja kiertää pahimmillaan muutaman metrin välein. Seitsemisen eteläosa, jonne tänä vuonna suuntasimme, on muutenkin rääseikköisempää kuin mäntykankainen pohjoisosa. Koirien irti päästäminen olisi helpottanut kulkemista, mutta sitähän ei kansallispuistossa saa tehdä.

Myös lunta ja sulamisvettä metsässä oli enemmän kuin viime vuonna, joten käpälät kastuivat, eikä mulahduksiltakaan vältytty. Hännät kuitenkin heiluivat jatkuvasti ja ainoa itkun paikka oli makkaran loppuminen iltanuotiolla.

Lintuja ei aamuyöstä kuulunut niin paljon kuin aikaisemmilla vappuretkillä. Liekö syynä ollut metsäisen leiripaikan lisäksi se, että järvet ja lammet olivat vielä pitkälti jäässä, eikä ympärillä ollut suuria suoalueita? Äänimaisemasta pitivät huolta lähinnä peipot ja sepelkyyhkyt. Varhain aamulla kuului jostain kauempaa joutsenten toitotusta.