Nahkasiipiset ystävämme

Pohjanlepakon kuva on lainattu Suomen Luonnonsuojeluliiton lepakkokartoitusta koskevasta verkkoartikkelista. 

Yksi kesän hauskimmista juttukeikoista oli Keski-Karjalan Luonnon järjestämä lepakkoluento ja -retki Rääkkylän Koivuniemessä, vaikka siellä venähtikin lähemmäs puoltayötä ja aamulla töissä haukotutti. Olen jo vuosikaudet suunnitellut jollekin vastaavalle retkelle osallistumista, mutta aina on sattuma puuttunut peliin (tai niin kutsuttu kehtuutus yhdistettynä iltaunisuuteen).

Meillähän täällä Liperin kesäpaikalla on lennellyt iät ja ajat lepakoita. Luennon myötä nahkasiipisille ystävillemme löytyi lajinimikin, eli pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii). Suomen yleisimmälle lepakolle on tyypillistä lentäminen korkealla ympyrän tai kahdeksikon muotoista rataa.

Varmaan lepakkomme nytkin - illan hämärtyessä - valmistautuvat ullakon tai ulkovajan kolosissa yön urakkaan, haukottelevat ja oikovat siipiään.

Nurmeksen mökillä asustelevat siivekkäät taas ovat mitä ilmeisimmin viiksisiippoja (Myotis mystacinus). Ne lehahtelevat paljon matalammalla ja kiertelevät rakennuksia. Anoppi manailee välillä papanoita, joita saa lakaista savuhormin juurelta liki päivittäin, mutta mitään muuta haittaahan ei näistä kavereista ole. Päin vastoin, niiden suuhun katoaa hyönteinen jos toinenkin.

Siksi harmittaa, kun lepakoista toisinaan puhutaan "tuhoeläiminä" ja kysellään, miten ne saisi hävitettyä rakennuksesta. Näissä hävitystoiveissa taitaa puhua lähinnä ihmisen kontrollinhalu ja vieraantuminen luonnosta; lepakot koetaan lähtökohtaisesti inhottaviksi ja ihmisasumuksiin kuulumattomiksi.

Erityisen vinkeää oli tutustuminen lepakkoilmaisimeen eli detektoriin. Se muuttaa lepakoiden ultrakimeät kirkaisut äänet ihmiskorvin kuultaviksi ratinoiksi. Pohjanlepakko pitää harvempaa ja matalampaa papatusta, siippojen ja korvayökköjen ääni kuuluu korkeampana ritinänä.

Tavoitteeksi

Voisikohan ihmisenä kasvamisensa mittapuuksi asettaa sen, millaisia spontaaneja tunteita herättää "omalta" sieniapajalta täyden sangon kanssa palaava ventovieras? Tuskin menisi pahasti metsään, jos tavoitteekseen ottaisi vilpittömän ilon lähimmäisen puolesta.

Haasteita, niitä elämässä tarvitaan.

Eipä muuta tällä kertaa. Yöt ovat kylmiä, syksy tulee.

Vielä kuukausi

Jotain kertonee se, että muistelen kirjoittaneeni blogia ahkerimmin sinä syksynä, jona siivosin Tampereen Työväen Teatteria.

Näköjään laiskimmin kirjoitan silloin, kun teen täyspäiväisesti toimittajan töitä. En ole tehnyt niitä tällä intensiteetillä sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, joten yhdistelmä on uusi.

Tutkijan hommissa mennään jossakin keskivaiheilla: bloggaan innokkaammin silloin, kun töissä on aineiston keräämistä enemmän kuin kirjoittamista.

Loogista sinällään.

Kesätöitä on jäljellä vielä kuukausi. Aamuisin kömmin koirien kanssa mökkiaitasta kuuden pintaan, nuuhkin ilmaa, käyn ehkä juoksemassa ja suihkussa (olen ollut aamu-uintien suhteen hävettävän laiska), keitän kaurapuuroa kolmelle - itselleni ja vanhemmille, joiden nurkissa siis notkun - ja täyden pannullisen kahvia termoskannuun. Syön oman puuroni pellavansiemenöljyn kanssa ja kuorin jälkiruoaksi appelsiinin.

Kahvin juon yleensä vasta töissä. Kirkonkylälle ajan laina-autolla kymmenessä minuutissa metsien ja peltojen läpi mutkittelevaa maantietä pitkin. Päivän juoksen monenkirjavilla keikoilla navetoissa, virastoissa, metsissä, kodeissa ja pellonlaidoilla, kirjoitan, ideoin, kuvaan, käsittelen kuvia ja opettelen kaiken sivussa vähän taittamista. Illallakin voi olla töitä, samoin viikonloppuisin, mutta se kuuluu toimenkuvaan.

Paikallislehtityötä ei kuulemma oikein toimittajapiireissä arvosteta. En ymmärrä, miksi. Se on kuitenkin monipuolisinta, mitä tällä alalla voi tehdä. Olen aina miettinyt, että tuskastuisin, jos en saisi esimerkiksi kuvittaa ollenkaan omia juttujani, tai jos aiheet annettaisiin ylhäältä päin, tai jos joutuisin kirjoittamaan vain jostakin tietystä aihepiiristä.

Kun intoilin siskolleni, että arvelisin olevani tyytyväisin, jos voisin asua jälleen maalla - Pohjois-Karjalassa vieläpä - tehden tutkijantöitä talvet ja toimittajantöitä kesät, hän katsoi hieman vinosti ja kysyi, koska sitten lomailisin.

Niin. Kysymys on toki aiheellinen. Yhtä kaikki, ainakin tämän kesän jaksan näin. Saa nähdä, miten käy syksyllä. Iskeekö väsymys, kun pitäisi taas luoda nahkansa tutkijaksi ja ryhtyä luomaan toisenlaista, työläämpää, hitaammin muotoutuvaa ja hautuvaa uutta?

Mutta siihen on vielä aikaa.