Pyssyt pois pölvästeiltä

Kävin marraskuun alussa tekemässä lehtijuttua Sotkamosta siipeen ammuttuna löydetystä maakotkasta, joka on toipumassa viinijärveläisen lintuhoitajan hoivissa. "Maunolla" näyttää käyneen tuuri, vaikka tilanne näytti alussa huonolta: siipi on luutunut hyvin ja palautus luontoon joskus keväällä yhä todennäköisempi.

Useita kotkia - rauhoitettuja lintuja - on vuoden mittaan löytynyt ammuttuina eri puolelta Suomea. Kuluneella viikolla Suonenjoelta otettiin talteen huonokuntoinen merikotka, joka niin ikään oli ottanut osumaa jonkun Luojan mieliharmin haulikosta.

Voi miettiä, miten paljon tapauksia jää pimentoon. Vaaditaanhan melkoista sattumaa, että joku löytää kituvan linnun korvesta ja vie sen hoitoon.

Mikä lienee tämän petovihan uuden aallon käyttövoima? Tahallisia tekojahan nuo ovat; ei kukaan kotkaa teerenä ammu. On myös sääli, että niin tarkkaan kuin aselupien saajat nykyisin seulotaankin, todella toimivaa pölvästitutkaa ei ole onnistuttu kehittämään.

Tilaa ja aikaa lentää

Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.

Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.

Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.

En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.

En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.

Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?

Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.