Luulen, että ohjaaja oli valinnut sen ryhmäläisten ensimmäiseksi työksi juuri siksi, että maalattavia kasvoja - ne ovat vaikein osuus - on vain yhdet. Huomaavaista sinänsä.
Viimeistelin ikonin tänä kesänä äidin ohjauksessa. Se kuivuu ja odottaa siunaamista ja öljyämistä; pinta on vielä hieman epätasainen (reunaviivan vinous johtuu puolestaan kameran optiikasta).
Ikonimaalauksen tekniikassa on hiukan samaa kuin metalligrafiikassa, josta pidin takavuosina kovasti ja tungin itseni tilaisuuden tullen kansalaisopistojen ryhmiin, jotka osallistujien puutteessa tavattiin pian lakkauttaa. Minä ja kourallinen muita innokkaita jäimme harmistuneena mulkoilemaan posliininmaalaus- ja keramiikkakurssien pitkiä listoja. Toivoisinkin voivani jatkaa ikonimaalauksen opettelua tavalla tai toisella. Jos vain olisi aikaa ja rahaa, menisin Valamoon intensiivikurssille ja jatkaisin sitten jossakin lähiseudun ryhmässä (äidin kanssa totesimme, että kotoisassa kisällinopissa olemisesta jää helposti puuttumaan säännöllisyys, vaikka opettajalla taitoa riittäisikin).
Niin, aika. Olen laskenut tutkimusrahoitukseni riittävyyttä suhteessa siihen, mitä sen puitteissa on vielä tehtävä ja todennut, että tänä(kin) vuonna lomaksi saa riittää viikon irrottautumisreissu. Uusia hakemuksiakin kun on sorvattava syyskuun Akatemia-hakuun - vaikka totuuden nimissä välillä tuntuu, että sama olisi vain täyttää uutterasti lottorivejä.
Mutta tänään jäin pohtimaan Veloenan tuoretta mietettä: "Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia."
Missä määrin kyse lie siitä, etten yksinkertaisesti uskalla päästää kulloisestakin urakastani irti peläten, että katuisin kevytmielisyyttäni myöhemmin ajan käydessä vähiin, tai etten pääsisi enää siihen kiinni tauon jälkeen. Luulen, ettei aivan vähän.
