 |
| Vaihteeksi konkreettista tasapainoilua Grib Gochin upealla harjannereitillä Walesissa. Kuvan otti siippa. |
Tähän väliin taas ihan jotain muuta. Henkilökohtaisia avautumisia ja rakkauden kaltaisia rumia sanoja vieroksuvien kannattaa etsiä asiapitoisempaa luettavaa vaikkapa sivupalkista tai YLE:n uutissivustolta.
Elämäntaito-oppaista ja keittiöpsykologiasta tuttu fraasi on, että jos ei osaa ottaa rakkautta vastaan, ei osaa myöskään rakastaa (enkä tarkoita nyt vain romanttista rakkautta, vaan ylipäänsä lähimmäisenrakkautta, jonkinlaista pyyteetöntä avautumista kohdattujen ihmisten ainutlaatuisuudelle).
Se on muuten totta. Liki neljäkymmentä vuotta meni siihen, että oivalsin asian. Kun ei ole koskaan oppinut pitämään itseään - jonkinlaista suorituksista riippumatonta ydinminuuttaan - rakastamisen arvoisena, myös muista ihmisistä välittäminen tapahtuu ikään kuin negatiivisen kautta, eräänlaisena tuskallisena vaihdantasuhteena. Sitä esimerkiksi ajattelee, että on saanut läheisiltään niin paljon, eikä sitä kaikkea voi ikinä maksaa takaisin. Tai että ihmiset ovat olleet niin hyviä minulle, enkä ansaitse sitä. Tai että itse vain ottaa, eikä anna muille mitään.
Tämä kipeä - joskin epäilemättä kieroutunut ja neuroottinen - tietoisuus omasta arvottomuudesta saa osaltaan aikaan sen, että kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa on jollain tavalla väsyttävää, äreystaso nousee helposti varsinkin lähiomaisten kanssa ja mukaviakin tapaamisia seuraa aina jonkinlainen takaraivossa nakertava morkkis ja epäonnistumisen tunne (niihin toki vaikuttavat myös tietyt henkilökohtaiseen käyttöjärjestelmään liittyvät haasteet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; oikeastaan nämä kaksi ruokkivat tehokkaasti toisiaan).
Mielenkiintoista kyllä, tähän mantereita siirtävään oivallukseen ovat johtaneet sellaiset harvinaiset, mutta sitä vaikuttavammat hetket, jolloin olen jonkin aikaa kokenut jonkinlaisen personoimattoman, mutta äärimmäisen voimakkaan rakkauden ja armon läsnäolon. En sitä paremminkaan osaa kuvata. Hengellisesti suuntautuneet lukijat voivat tehdä tästä omat johtopäätöksensä, muut välttäkööt kiusaantumisen vaikkapa pohtimalla aivokemian ihmeellisyyksiä.
Tunne on ollut kuin auringon esiin tulo pilvien takaa synkkänä sadepäivänä: tuttu maisema muuttuu tyystin toiseksi. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen, olen hetken ollut tasapainossa ja sovussa kaiken ja kaikkien kanssa, täynnä iloa ja kiitollisuutta. Kyse ei ole ollut mistään harhaisesta hippeilytuokiosta kosmisessa valossa kylpien, vaan sellaisesta aidosta olemassaolon balanssista, jota havaintojeni perusteella luulen joidenkin (harvojen) onnellisten kokevan suuren osan ajasta.
Jatkaakseni kliseisiä aurinkovertauksia väitän siis, että ihmisessä ei ole omavoimaista säteilyä. Vasta, kun kykenee avautumaan rakastettuna olemiselle, pystyy itse jakamaan samaa valoa muille, edes kuun tavoin.
Kääntöpuolena noille valon hetkille tietysti onkin, että paluu maakellarimaiseen normitilaan on tuntunut kahta tuskallisemmalta, kun on hetken saanut kokea, että myös näin voisi elää; myös näin voisi nähdä itsensä ja lähimmäiset.
10 kommenttia:
Jaat todella yleisinhimillisiä meille kaikille tuttuja tuntemuksia. Vanhemmiten joku asia loksahtaa parempaan asentoon, alkaa olla armollisempi itselleen, ihan ilman korkeimpiakin voimia. Lakkaa suorittamasta ihmissuhteita, jolloin niistä tulee parempia. Ainoa paha asia tässä on, että aika sitten tuppaa loppumaan kesken.
Niin… ja sitten välillä on vaikea sanoa, koituuko oivalluksista hyvää vai pahaa, kun alussa on tuskallista tajuta, miten isoista asioista onkaan lopulta kyse; ei mistään muutamalla terapiakerralla fiksattavista pikkuvinouksista. No, lopulta näistä valaistumisista kai voi seurata hyvää - jos vain se aika riittää.
Tuntuu tyhmältä jättää kommentti kun ei ole mitään muuta kommentoitavaa kuin se, että oli niin tyhjentävästi sanottu, ettei jää jäljelle mitään kommentoitavaa.
Olkoot, tajusit pointin.
Olin sanomassa, että kiva jos kolahti, muttei ehkä sittenkään. On aina tavallaan palkitsevaa, jos pähkäilyissään osuu johonkin kollektiiviseen kokemussuoneen, mutta silti sitä toivoisi, ettei tällaisten vääntöjen kanssa tappelisi kovin moni.
Joo, ei auta muutama terapiakerta, mutta muutama vuosi voi auttaa. Ja on sen arvoista. Lisää valoa sulle, Kati!
Hieno postaus, kiitos Kati! Tuossa neljänkympin jälkeen aloin saada itse samantyyppisiä kokemuksia ja kirjoitin niistä tänä syksynä kirjassani Sanaton, silta myyttiseen tietoisuuteen. Nuo kokemukset ovat hyvin arvokkaita ja harvinaisiakin, siispä iloitse niistä!
Ihan hyvin olisit ovinut sanoa, että kiva kun kolahti, koska sitähän se teki. En olisi itse pystynyt tuomaan asiaa julki noin hienosti, joten kiva kun sai valmiina. Harjoitukset jatkukoon.
Kiitos kommenteista! Mukavaa, että Pagistaanissakin on vielä eloa, vaikka kovin harvakseltaan on tullut kirjoiteltua.
Jotain tuttua kutittelevat havaintosi täälläkin. Mulle on raskasta sekä tajuta, miten raskaaksi teen ihmissuhteet itselleni, että ajatella, että pitäisi/kannattaisi muuttua. Tämä olen kuitenkin Minä. Mulla onkin vielä vähän armonaikaa neljäänkymmeneen - ehkä sitten olen valmiimpi. :)
Anonyymi, viisaasti sanottu. Eikä se muuttuminen ole aina edes mahdollista, ainakaan kaikilta osin.
Lähetä kommentti