perjantaina, toukokuuta 08, 2015

Ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä

Olen ollut Markus Kajon suuri ihailija 80-luvulta saakka. Hänen viimeisin kolumninsa on tavallista henkilökohtaisempi, huikeaa tajunnanvirtaa ja osaltaan selittää, millaisista mielen rakenteista ja maisemista hänen tekstiensä arkipäivän nerous kumpuaa.

Että joku on saanut sanoiksi asti ne, joita itse ei. 

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan.

Ja tämä. Niin, tämä. Se vaikeasti määritettävä krooninen, puuskittainen, silti alati pohjavirtana kulkeva melankolia, joka allekirjoittaneen osalta on kerta toisensa jälkeen määritelty "lieväksi masennukseksi" ja johon olen kiltisti lääkkeitäkin syönyt, kun on kehotettu. Mutta ei se ole masennusta. Se on normiolotila, joillekin kannettavaksi annettu risti (siinä missä toisille muut):

Me, jotka joskus valtaa sellainen suru, ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä, yksinäisyydellä, joka soluun sisältyvällä, hahmoa eikä hahmottomalla palttoota eikä palttoossa jään tärkkäämää kaulusta josta taluttaa sen isäntä sielun ovesta ulos; me jotka itkemme sen vuoksi, ja Auschwitzin ja Jugoslavian ja kaatuneiden laivojen ja järisseiden maiden, särkyneiden nivelten ja kaikkien maailman surkeiden piruparkojen tähden, ja niiden, joille on säälittävä kynttiläryhmä palamassa tihkusateessa maantien vieressä, kauempana penkalla puinen risti. 

---

Me, jotka kauniina kesäpäivänä joen rannalla tai puistossa yksin syöty jäätelö saa kyyneliin, koska kaikki on äkkiä niin toivotonta ja säälittävää; me jotka hetkessä muutamassa tällä kertaa unohdamme sen ja teemme jäätelötikusta kömpelön pikku laivan Pielisjokeen tai rapakkoon. 

Haluaisin lainata koko upean tekstin, mutta käykää lukemassa itse.

3 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Pitkä se oli, mutta hieno teksti.

Tintin Tarinat kirjoitti...

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi.

Kati Parppei kirjoitti...

Markusta tässä on kiittäminen, minähän vain lainailin kommentoiden...