Bedlingtoninterrierin rotukuvauksessa sanotaan, että "bedlingtonissa on älykkyyttä, joka voi yllättää kokeneenkin omistajan". Ainakin kekseliäisyyttä löytyy, kun vain motivaatio on kohdallaan.
Ostin joskus viime viikolla ison pussillisen puruluita. Kaupasta tultuani jätin ne keittiön lipaston päälle. Siitä Juri ne itse hoksasi, eikä sen jälkeen malttanut keskittyä mihinkään muuhun, vilkuili vain lipastoa, kunnes sai haluamansa. Jossain vaiheessa puruluupussi siirrettiin olohuoneen kaappiin - koirien sitä ilmeisesti huomaamatta. Olemme siis vanhempien kesäpaikalla, missä puruluita ei säilytetä missään määrätyssä paikassa, toisin kuin kotona Riihimäellä.
Tänä iltana istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa. Huomasin, että Juri toimitti kovasti jotakin asiaa: se tarjosi minulle kerta toisensa jälkeen ikivanhaa, virkaheittoa puruluunnysää, jonka oli kaivanut lelukopasta ja katsoa tapitti herkeämättä. Jossain vaiheessa kysyin siltä, mitä se oikein halusi. Innoissaan se meni ja hyppäsi lipastoa vasten kurkkien sen päälle (missä ei siis säilytetä vakituisesti mitään koiria kiinnostavaa). Sitten se palasi tuijottamaan minua. Toistin kysymyksen: sama reaktio.
Siinä vaiheessa tajusin, mistä oli kyse. Kun menin olohuoneen kaapille ja otin puruluupussin esiin, riemu oli rajaton. Selvästi olin osunut arvauksessani oikeaan.
Ilmeisesti koira siis muisti, että viime viikolla lipaston päällä oli ollut puruluupussi. En usko, että se kuvitteli enää siinä sellaista olevan - näkihän se asianlaidan itsekin. Mutta yrittäessään välittää tärkeänä pitämäänsä viestiä minulle se mitä luultavimmin osasi hyödyntää muistikuvaansa.
Ihan hyvä saavutus pieneltä koiraeläimeltä.
lauantaina, kesäkuuta 30, 2012
sunnuntai, kesäkuuta 24, 2012
Alkukesän alppiretki
 | |||
| Domin (4545 m) rinteillä, jossain himpun alle 4000 metrissä. Nousun "kruksikohta" selvitettiin, mutta päätettiin sitten jättää huiputusyritys seuraaville reissuille: liikaa uutta lunta kahlattavana, ja sää oli kääntymässä huonommaksi. |
Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, joka olikin sieltä surullisemmasta päästä. Pientä suurta koirapersoonaa ikävöidään vielä pitkään.
Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Kesäkuun alussa, allekirjoittaneen "loman" aikana, ehdimme tehdä liki jokakesäisen alppireissumme. Ajankohta oli tavallista aikaisempi, mistä seurasi sekä iloa että harmia. Ensin mainittuja olivat kanssaihmisten vähäisyys, lintujen äänekkyys sekä komeat vesiputoukset. Harmitusta aiheutti lähinnä se, että ylempänä oli vielä turhan paljon lunta kiipeilytouhuihin.
Vuorilla tai tuntureilla könytessä oppii myös positiivista ajattelua: jos sataa kaatamalla ja vesi alkaa tihkua kuorivaatteiden läpi, voi aina ajatella, että ainakaan mihinkään ei satu. Jos sataa ja edellispäivänä kivikossa kolhittua kinttua särkee, voi lohdukseen todeta, ettei ole ainakaan eksyksissä. Jos taas sataa, sattuu ja reitti on hukassa, voi iloita siitä, ettei kärsi vaikkapa ripulista. Ja niin edelleen, ad infinitum.
Kaiken kaikkiaan hieno reissu taas kerran. Aurinkokin paistoi anteliaasti muutamana päivänä vesi-, räntä- ja lumisateiden vastapainoksi. Rhonen laaksossa (alempi kuva) oli suorastaan välimerellinen tunnelma viiniköynnöksineen ja sirittävine kaskaineen.
maanantaina, toukokuuta 28, 2012
In memoriam
"Jos niin pitää tapahtua että tulen heikoksi
ja tuskat tekevät unen levottomaksi,
silloin teethän mitä pitää tehdä
sillä tätä viimeistä taistelua ei voi voittaa.
Tulet olemaan surullinen, ymmärrän sen
mutta älä anna murheen pysäyttää kättäsi.
Sillä tänä päivänä, enemmän kuin pysymistä
rakkautesi minuun täytyy kestää koetus.
Vie minut sinne missä minun tarpeeni hoidetaan,
ja pysy kanssani loppuun asti.
Pidäthän minua vakaasti ja puhut minulle
kunnes silmäni eivät enää näe.
Toivon että aikanaan ymmärrät
kuinka hyvä olit minulle päästäessäsi minut pois.
Vaikka häntäni on heilauttanut hyvästit,
tuskalta ja kärsimykseltä olen pelastettu.
Älä murehdi että se olit nyt sinä,
jonka piti tämä raskas teko tehdä.
Olemmehan olleet niin läheiset - me kaksi - nämä vuodet,
tunnen suuren rakkauden kyyneltesi takaa."
- Tuntematon kirjoittaja
perjantaina, toukokuuta 18, 2012
Virheistä
On itse asiassa varsin virkistävää kirjoittaa pitkästä aikaa "kertakäyttötekstejä", kuten toimituspäällikkömme lehtijuttuja kuvaili. Vaikka tahti on kiivaampi kuin tutkimustöissä ja tekstiä on tuotettava paljon ja nopeasti, jokin osa pääkopasta lepää.Luulen, että osin syynä on juuri tekstien kertakäyttöisyys ja ajankohtaisuus. Jos journalistiseen tekstiin livahtaa jokin faktavirhe tai muu moka, palaute ja torut tulevat heti. Sitten pahoitellaan ja laitetaan mahdollinen oikaisu seuraavaan lehteen. Se siitä. Toki alkuaikoina tuntui maailmanlopulta, jos joku soitti toimitukseen ja ilmoitti vaikkapa nimensä olleen jutussa väärin. Myöhemmin mokiin oppi suhtautumaan filosofisemmin. Harmitti toki, mutta ei niitä jäänyt sen kummemmin veivaamaan oikaisun jälkeen.
Sen sijaan tieteellisiä julkaisuja väsätessä takaraivossa karhaa koko ajan synkkä tietoisuus siitä, että painoon ja kansiin saakka ehtinyt pukki on ja pysyy. Pahimmassa tapauksessa se alkaa elää omaa elämäänsä, kun seuraava tutkija hyvässä uskossa viittaa siihen omassa julkaisussaan. Ehkä väistämättömiin paino- ja muihin virheisiin alkaa suhtautua rennommin, kun julkaisuluettelo karttuu, mutta vielä tässä vaiheessa ne ovat omiaan aiheuttamaan unettomia öitä ja todennäköisesti suhteetonta itseruoskintaa.
tiistaina, toukokuuta 08, 2012
Levällään
Lähden viikonloppuna Pohjois-Karjalaan tekemään ensimmäisen kahden viikon pätkän kesätoimittajana. Kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän levällään: kevään aikana valmiiksi aiottu artikkeli autuaasti kesken, toinen aloittamatta, kameran laturi hukassa, työpöytä kaaoksessa, nyljetyt makuuhuoneen seinät tapetoimatta, pensaat istuttamatta ja junalippu ostamatta. Koira on käytettävä eläinlääkärissä, palautettava kirjaston kirjat, laadittava siipalle akvaarioiden hoito-ohjeistus ja mitähän vielä?
Samalla on pitänyt aloittaa jo asunnon haeskelu Englannista. Syksy tulee nopeasti, eikä Cambridgesta ole helppoa löytää kohtuuhintaista majoitusta.
Sentään ensimmäisen työviikon juttukeikat on sovittu ja uusi verokortti tilattu, joten eiköhän tämä tästä etappi kerrallaan.
Hyviä uutisia tuli Suomen Akatemialta, joka soi allekirjoittaneelle tutkijatohtorin rahoituksen kolmeksi vuodeksi syyskuusta alkaen. Se tarkoittaa käytännössä työsuhdetta siihen kuuluvine etuineen, mikä on taas apurahakauden jälkeen silkkaa luksusta.
Toisaalta lienee itse kullekin terveellistä joutua ottamaan ajoittain tuntumaa esimerkiksi julkisten terveyspalveluiden nykytilaan. Työterveyshuollon hellässä huomassa oleviltahan se jää helposti kokematta.
Samalla on pitänyt aloittaa jo asunnon haeskelu Englannista. Syksy tulee nopeasti, eikä Cambridgesta ole helppoa löytää kohtuuhintaista majoitusta.
Sentään ensimmäisen työviikon juttukeikat on sovittu ja uusi verokortti tilattu, joten eiköhän tämä tästä etappi kerrallaan.
Hyviä uutisia tuli Suomen Akatemialta, joka soi allekirjoittaneelle tutkijatohtorin rahoituksen kolmeksi vuodeksi syyskuusta alkaen. Se tarkoittaa käytännössä työsuhdetta siihen kuuluvine etuineen, mikä on taas apurahakauden jälkeen silkkaa luksusta.
Toisaalta lienee itse kullekin terveellistä joutua ottamaan ajoittain tuntumaa esimerkiksi julkisten terveyspalveluiden nykytilaan. Työterveyshuollon hellässä huomassa oleviltahan se jää helposti kokematta.
torstaina, toukokuuta 03, 2012
Talvimyrskyn jäljillä
Myös lunta ja sulamisvettä metsässä oli enemmän kuin viime vuonna, joten käpälät kastuivat, eikä mulahduksiltakaan vältytty. Hännät kuitenkin heiluivat jatkuvasti ja ainoa itkun paikka oli makkaran loppuminen iltanuotiolla.
Lintuja ei aamuyöstä kuulunut niin paljon kuin aikaisemmilla vappuretkillä. Liekö syynä ollut metsäisen leiripaikan lisäksi se, että järvet ja lammet olivat vielä pitkälti jäässä, eikä ympärillä ollut suuria suoalueita? Äänimaisemasta pitivät huolta lähinnä peipot ja sepelkyyhkyt. Varhain aamulla kuului jostain kauempaa joutsenten toitotusta.
maanantaina, huhtikuuta 23, 2012
Kultakukkia ja kapselikahvia
---
Siipan kanssa mietimme, onko keski-ikäistymisen merkki suhtautua yhä huvittuneemmin kaikenlaisiin vempeleisiin ja röpöttimiin, joita ihmisille kaupitellaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa kapselikahvinkeitin. Jos olen oikein ymmärtänyt, laitteeseen ladataan juomakapseli, painetaan nappia ja odotellaan kupillista käänteentekevän herkullista erikoiskahvia tai muuta juomaa.
Jos nyt jätetään huomiotta roskan määrä ja muut näkökohdat - ilmeisesti yksilöllistyneet nykyihmiset eivät enää tarjoile kahvia kuin itselleen - kuudentoista kapselin pakkaus maksaa osapuilleen saman verran kuin kokonainen puolen kilon paketti, josta sentään saa kahvia aika monta kupillista enemmän.
Mikä riemukkainta, erikoisespressojen ja herkkukaakaoiden ohessa valikoimasta löytyy myös vanha kunnon Juhla-Mokka. Ehkä sekin maistuu aivan toisenlaiselta tyyriistä kapselista kiehautettuna?
Mutta vanha viisaus pätee tähänkin: kukin tulkoon uskollaan autuaaksi. Jos joku kokee tarvitsevansa arkensa pyörittämiseen kapselikahvinkeitintä, ei se toki ole meidän taloudeltamme pois. Enkä epäile yhtään, etteivätkö jotkin allekirjoittaneen laitehankinnat vaikuta kanssaihmisistä aivan yhtä käsittämättömiltä.
maanantaina, huhtikuuta 16, 2012
Avoimin mielin
Kiertämäjärven autiotupa pakkasaamuna. Reput on pakattu ja sukset voideltu hyvin nukutun yön jälkeen.Mainitsin aikovani kirjoittaa jonkin sanan kansallispuistoista, joista olen kyllä pagissut aiemmin kerran jos toisenkin. Mutta taannoinen hiihtoreissu sai taas miettimään asiaa.
Metsähallituksen tilastot kertovat, että kansallispuistojen kävijämäärät ovat vuosi vuodelta kasvaneet. Se on hyvä asia; on hienoa, että ihmiset löytävät vielä tiensä luontoon.
Kääntöpuolena on kuitenkin meidän retkeilijöiden mukanamme tuoma kuormitus. Suosituimmat reitit kuluvat ja - ikävä kyllä - roskaantuvat. Autiotuville jätetään niin ikään roskia kaljatölkeistä makkarapakkauksiin, vaikka toiveena ja kehotuksena toistetaan omien jätteiden tuomista pois puistosta ("jos jaksat kantaa pakkaukset täysinä luontoon, jaksat kantaa ne myös tyhjinä pois").
Autiotupajärjestelmä on hieno ja vertaansa vailla, mutta vaatii ylläpitoa: tuville tuodaan puita ja kaasua, tehdään korjauksia, huolletaan kuivakäymälöitä ja komposteja ja kuljetetaan pois niitä jätteitä, joita kulkijat eivät ole vieneet mukanaan*. Myös reittien varrella olevia laavuja ja tulipaikkoja on huollettava.
Etenkin talvella retkeillessä näitä palveluita oppii todella arvostamaan. Telttailussa pakkasella on oma hohtonsa, mutta tupa kaminoineen vetää useimmissa tapauksissa pidemmän korren, jos sellainen on tarjolla.
Metsähallitukselle kansallispuistot ovat menoerä. Mitä enemmän kävijöitä, sitä enemmän huoltoa tarvitaan. Taannoin väläyteltiinkin mahdollista kansallispuistomaksua kuluja tasaamaan - sitä, miten se kerättäisiin ja miten asiaa valvottaisiin, ei vielä juuri pohdittu. Jo tällaisenaan ehdotus herätti periaatteellista vastustusta.
Toisaalta ymmärrän vastalauseet. Kansallispuistot ovat tavallaan kaikkien yhteistä omaisuutta, kansallisaarteita, joihin pääsemisestä tuntuisi oudolta maksaa. Mutta ainakin minä maksaisin ihan mielelläni pienen summan noista hienoista palveluista, jos ja kun niitä kerran käytän, ja mikäli maksujen keräys pystyttäisiin toteuttamaan mielekkäällä tavalla. Kyse tuskin olisi suurista kustannuksista kävijää kohden.
"Palvelumaksun" vaihtoehtonahan saattaa olla avoimien autiotupien vähittäinen muuttaminen maksullisiksi varaustuviksi, mikä tarkoittaisi vanhan ja kunniakkaan eräperinteen hiipumista (tämä on toki vaarana myös, mikäli yhteisten tupasääntöjen noudattaminen osoittautuu osalle majoittujista liian vaikeaksi). Varaustuvat ovat hyvä lisä tupaverkostoon - me saatamme varata sellaisen yöksi tai pariksi jo kannatuksen vuoksi - mutta etukäteen tehdyt varaukset eivät salli reitti- tai aikataulumuutoksia.
Suhtaudutaan siis avoimin mielin kohtuullisiin kehitysehdotuksiin - sen lisäksi, että kannetaan oma kortemme kekoon pitämällä paikat siisteinä ja tuomalla roskat pois luonnosta.
*Arvon sisarten toivoisi muistavan, että myös terveyssiteet ja niiden pakkaukset ovat maatumattomia roskia, jotka itse kukin voisi hoitaa metsästä ja tupien hyyskistä pois.
Tunnelmointia Muorravaarakan varauskammissa (pikkutölkeissä myytävä viini ilahduttaa retkeilijöitä suuresti; tölkki kulkeutuu toki takaisin ihmisten ilmoille ja edelleen asianmukaisesti keräykseen).
torstaina, huhtikuuta 12, 2012
Tovessah nouzi!
Kristos nouzi kuolennoiz – Tovessah nouzi!*
Vietimme pääsiäispyhät tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa kahden järven rannalla ja vähän Joensuussakin. Hiihtokausi sai jatkoa muutaman lenkin verran: Kuoringan jäällä oli hyvä sujutella rantasaunan lämpiämistä odotellessa. Onneksi olimme varovaisen toiveikkaina pakanneet sukset mukaan.
Yksi syistä, miksi kaipaan kroonisesti Itä-Suomeen on se, ettei talvi yleensä lopu siellä kesken. Se kahden vuodenajan hieno välivaihe, jossa yhdistyvät pitkät aurinkopäivät, kantavat hanget ja rapeat pakkasyöt on täällä etelässä varsin lyhyt. Aina sitä ei ole lainkaan, vaan talvi tuntuu kääntyvän kuraiseksi keskikevääksi yhdessä yössä.
Mutta krookukset ovat jo nupullaan syreenipensaan vieressä, valmiina aukeamaan heti, kun aurinko kurkistaa niitä pilvien takaa. Fasaanikukko on valinnut kiekumispaikakseen kasvihuoneen katon, mikä tekee varmasti kanoihin jyrähtävän vaikutuksen.
*Pääsiäistervehdys karjalaksi.
tiistaina, huhtikuuta 03, 2012
Ryömiskelyä ja konttailua
Pagistaaniin on monen vuoden haikailun jälkeen rantautunut makro-objektiivi. Siitä lämmin kiitos Joensuun kotiväelle, joka teki tämän hyvin tervetulleen lahjoituksen allekirjoittaneen taannoisen tohtoroitumisen tiimoilta. En toki odottanut mitään väitöslahjoja - läheisten kärsivällisyydessä ja tuessa oli ihan tarpeeksi - mutta sain niitä kuitenkin, hienoja sellaisia.Hankinta on ollut taloudessa vasta pari tuntia ja ilta alkaa hämärtää, joten kovin suurisuuntaisia kuvauskokeiluja ei ole vielä ehditty tehdä. Luvassa lienee kuitenkin riemukkaita hetkiä (myös kanssaihmisille), koska vaatimaton valokuvausharrastukseni on jo tähän mennessä tarkoittanut pitkälti maassa ryömiskelyä ja puskissa konttailua.
Harmillisen vähällä käytöllä ollutta kuvasilmää verryttänee myös se, että lähden kesäksi Pohjois-Karjalaan toimittajantöihin. Lienee terveellistä tehdä välillä oikeaa työtä, jossa saa tavata eläviä ihmisiä ja kirjoittaa nykyhetken asioista - historia-alan työsarkaa sinällään vähättelemättä. Huimat kahdeksan vuotta on ehtinyt vierähtää edellisestä kesätoimittajan pestistä! Erinäisiä journalistisia keikkatöitä on tullut tehtyä satunnaisesti senkin jälkeen, joten toivon mukaan saan vielä viritettyä itseni lehtitekstien taajuudelle.
On myös hyvä tankata sitä oikeaa kotiseutua varastoon, kun näillä näkymin suuntaan syksyllä Englantiin ja palaan vasta kesän korvalla. Tiedossa on siis melkoisen liikkuvainen vuosi. Siipparaukalta tällainen retuaminen kysyy toki kärsivällisyyttä. Mutta onneksi meillä on ennestään puolentoista vuoden kokemus niin sanotusta etäsuhteesta.
torstaina, maaliskuuta 29, 2012
Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita
Tämä käytösohjeistus on tullut joskus otettua talteen jostakin. Se lienee kiertänyt jo muutaman kerran blogeissakin, mutta Pagistaanissa julkaisukerta on - jollen väärin muista - ensimmäinen. Tekstin alkuperä ei ole tiedossa, eikä sen autenttisuus.
Piti aivan miettiä, olenko huiskuttanut nenäliinaani höyrylaivoille liian ahkerasti. Äänekkääseen hohotukseen olen ainakin syyllistynyt, ja huoneen järähdyttelyyn kantapäilläni.
ETIKETTISÄÄNNÖT NAISILLE (vuonna 1886)
1) Puvussa ja esiintymistavassa ei sovi pitää pitkiä esiin pistäviä hiuskarvoja sieraimissa ja korva-aukoissa, vaan ne on poisleikattavat.
2) Ei sovi seurassa astua yli lattian kantapäillään niin että koko huone järähtelee vaan käynti on tapahtuva hiljaa ilman mitään suurta kolinaa.
3) Ei sovi nauraa ääneensä. Voihan kukin nauraa sydämensä pohjasta, jos siihen syytä on, mutta äänekäs hohotus ei ole sopivaa.
4) Ei sovi puheessaan ja käytökseen olla jäykkä tai unelias, mutta ei myöskään liiaksi vilkas ja monisanainen. Sievä vakava käyttäytyminen on paras.
5) Julkisuudessa. Ei sovi yhtyä jonkun herran tai naisen
seuraan, jotka kävelevät yhdessä vaikka onkin molempien läheisesti tuttu.
Sillä kahden kauppa on kolmannelle korvapuusti.
6) Puheessa. Ei sovi kirota puhuessaan. Ei sovi myöskään käyttää liian paljon superlatiivia. Pitää aina puhua maltillisesti. Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita sellaisia kuin esim. Oi sen seitsemän seppää, Voi yhdeksän sutia ja se patasuti kymmenes, Voi näitä nälkähäitä jne.
7) Ei sovi liian paljon koristella pukuaan ruseteilla, poimuilla tahi rihmoilla. Yksinkertaisuus on kauneuden ja somuuden ensiehtoja.
8 ) Ei sovi kantaa liian raskaita ja suuria korvarenkaita. Pieni sievä korva kaunistaa suuresti päätä, mutta pitkät venutetut korvalehdet rumentavat kauniitkin kasvot.
9) Ei sovi syödä liiaksi makeisia - ei ainakaan niin paljon että hampaat pilaantuvat. Kahvi rumentaa ja kuivattaa ihon - sen huomaa parhaiten vanhoista kahvitädeistä. Samaten huono ravintokin rumentaa kasvot kokonaan. Sentähden juuri melkein kaikki vanhat mamsellit, jotka valmistavat ruokaa nuorille miehille, ja aina tietysti laittavat sen huonosti - ja jäävät naimattomiksi.
10) Ei sovi olla liiaksi häveliäs eikä liiaksi vapaa - vaikka pitäisikin itseään emansipeerattuna.
11) Ei sovi alinomaa suudella niinkuin esim tervehtiessään ystäviään tahi jättäessään heille hyvästi ei sovi edes koiria tai kissojakaan suudella.
Herrat eivät siitä ensinkään pidä ja muuten ne naiset jotka paljon suutelemista harjoittavat eivät saa miestä eivätkä siis myöskään nauttia avioelämän etuja niinkuin rikkautta ja onnea sekä iloa hyväillä omia pienokaisiaan ym.
12) Ei sovi huiskuttaa nenäliinaansa kaikille höyrylaivoille.
13) Ei sovi koskaan vähentää ijästään enempää kuin kymmenen vuotta sillä jos sanoo itseään liian nuoreksi niin voi syntyä epäilystä, mutta kymmenen vuotta voi ijästään kyllä vähentää ilman että sitä kukaan huomaa.
14) Kun herra maksaa laskun katselkaa silloin muualle aivan kuin ette huomaisi mitään.
Kuva on lainattu täältä.
Piti aivan miettiä, olenko huiskuttanut nenäliinaani höyrylaivoille liian ahkerasti. Äänekkääseen hohotukseen olen ainakin syyllistynyt, ja huoneen järähdyttelyyn kantapäilläni.
ETIKETTISÄÄNNÖT NAISILLE (vuonna 1886)
1) Puvussa ja esiintymistavassa ei sovi pitää pitkiä esiin pistäviä hiuskarvoja sieraimissa ja korva-aukoissa, vaan ne on poisleikattavat.
2) Ei sovi seurassa astua yli lattian kantapäillään niin että koko huone järähtelee vaan käynti on tapahtuva hiljaa ilman mitään suurta kolinaa.
3) Ei sovi nauraa ääneensä. Voihan kukin nauraa sydämensä pohjasta, jos siihen syytä on, mutta äänekäs hohotus ei ole sopivaa.
4) Ei sovi puheessaan ja käytökseen olla jäykkä tai unelias, mutta ei myöskään liiaksi vilkas ja monisanainen. Sievä vakava käyttäytyminen on paras.
5) Julkisuudessa. Ei sovi yhtyä jonkun herran tai naisen
seuraan, jotka kävelevät yhdessä vaikka onkin molempien läheisesti tuttu.
Sillä kahden kauppa on kolmannelle korvapuusti.
6) Puheessa. Ei sovi kirota puhuessaan. Ei sovi myöskään käyttää liian paljon superlatiivia. Pitää aina puhua maltillisesti. Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita sellaisia kuin esim. Oi sen seitsemän seppää, Voi yhdeksän sutia ja se patasuti kymmenes, Voi näitä nälkähäitä jne.
7) Ei sovi liian paljon koristella pukuaan ruseteilla, poimuilla tahi rihmoilla. Yksinkertaisuus on kauneuden ja somuuden ensiehtoja.
8 ) Ei sovi kantaa liian raskaita ja suuria korvarenkaita. Pieni sievä korva kaunistaa suuresti päätä, mutta pitkät venutetut korvalehdet rumentavat kauniitkin kasvot.
9) Ei sovi syödä liiaksi makeisia - ei ainakaan niin paljon että hampaat pilaantuvat. Kahvi rumentaa ja kuivattaa ihon - sen huomaa parhaiten vanhoista kahvitädeistä. Samaten huono ravintokin rumentaa kasvot kokonaan. Sentähden juuri melkein kaikki vanhat mamsellit, jotka valmistavat ruokaa nuorille miehille, ja aina tietysti laittavat sen huonosti - ja jäävät naimattomiksi.
10) Ei sovi olla liiaksi häveliäs eikä liiaksi vapaa - vaikka pitäisikin itseään emansipeerattuna.
11) Ei sovi alinomaa suudella niinkuin esim tervehtiessään ystäviään tahi jättäessään heille hyvästi ei sovi edes koiria tai kissojakaan suudella.
Herrat eivät siitä ensinkään pidä ja muuten ne naiset jotka paljon suutelemista harjoittavat eivät saa miestä eivätkä siis myöskään nauttia avioelämän etuja niinkuin rikkautta ja onnea sekä iloa hyväillä omia pienokaisiaan ym.
12) Ei sovi huiskuttaa nenäliinaansa kaikille höyrylaivoille.
13) Ei sovi koskaan vähentää ijästään enempää kuin kymmenen vuotta sillä jos sanoo itseään liian nuoreksi niin voi syntyä epäilystä, mutta kymmenen vuotta voi ijästään kyllä vähentää ilman että sitä kukaan huomaa.
14) Kun herra maksaa laskun katselkaa silloin muualle aivan kuin ette huomaisi mitään.
Kuva on lainattu täältä.
tiistaina, maaliskuuta 27, 2012
Koilliskaira maaliskuussa
Kiitos suopeiden koiranhoitajien, saimme siipan kanssa tilaisuuden häipyä viikoksi tunturiin päätä tuulettamaan. Retkikohteena oli tällä kertaa niin kutsuttu Koilliskaira, eli UKK-kansallispuiston erämaaosa. 
Lähtöpisteenä oli Raja-Joosepin tulliasema, jonne toivoimme pääsevämme palaamaan ympyräreittiä toisesta suunnasta. Talviretkeilyssä mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Koska olimme liikkeellä telemark-suksilla eikä hankikantoa ollut, jouduimme seurailemaan poro- ja rajamiesten moottorikelkkauria ja vanhoja ladunpohjia. Eipä silti, myös eräsuksilla eteneminen syvässä huttuhangessa olisi ollut hidas ja tuskaisa prosessi.Suuntasimme yhtä kaikki suksinemme ja reppuinemme Kiertämäjärven kautta Anterinmukkaan ja sieltä edelleen Muorravaarakkaan. Siellä puntaroimme mahdollisuutta lähteä pohjoiseen kohti Jyrkkävaaraa lupaavaa kelkkauraa pitkin. Mutta poromiehillä on poromiesten reitit, joten ei ollut mitään takeita siitä, että ura olisi vienyt sinne, minne me olimme menossa. Jyrkkävaarasta olisi vielä pitänyt löytää väylä kohti Suomujokea ja sieltä edelleen kohti Raja-Jooseppia Lutto-joen uomaa mukaillen. Tupakirjassa ei ollut merkintöjä, että kukaan olisi kulkenut kyseistä reittiä koko talvena, joten latujakaan ei ollut tiedossa.
Koska mönkään mennessään reitti olisi poikinut retkeen jopa neljä lisäpäivää, totesimme turvallisimmaksi vaihtoehdoksi lähteä palaamaan omia jälkiämme takaisin, vaikka hiihtokilometrejä kertyikin tässä vaihtoehdossa liki sata. Hyvä niin; pääsimme saunomaan peräti kahdesti Anterinmukan autiotuvan mainiossa saunassa (kuvassa), joka olikin tuttu syksypatikalta reilun kuuden vuoden takaa. Saimme nautiskella erämaan rauhasta aika lailla itseksemme. Kevätsesonki oli vasta aluillaan, ja ruuhkat tapaavat muutenkin rajoittua Kiilopään ympäristöön kansallispuiston läntiseen "perusosaan". Viikon aikana juttusille tuli kaikkiaan viisi ihmistä: yksi poromies, kaksi turkulaista ahkioineen sekä kaksi Metsähallituksen huoltomiestä, jotka ajoivat tuville polttopuita. Kauempaa näkyi kyllä moottorikelkkoja ja jopa helikopteri, joilla poroja ajettiin keväterotukseen Raja-Jooseppiin (UKK-kansallispuistohan on täysivaltaista poronhoitoaluetta).
Muita liikkujia toki kohdattiin: riekkoja, pyitä, kuukkeleita, korppeja, poroja, lapinpöllö ja koskikara. Koska mukanamme oli logistiikkasyistä vain pienet taskukamerat, ei kovin kunnianhimoisiin luontokuvaussessioihin ollut mahdollisuutta, vaikka tilaisuuksia olisi riittänyt.
Mutta tarvitseeko sitä kaikkea dokumentoidakaan? Joskus on hyvä vain katsoa hiljaa.
Jälkinä olemassaolonsa tekivät tiettäväksi muun muassa kettu, metsäjänis, orava, erinäiset pikkunisäkkäät ja ahma. Jälkimmäinen oli käynyt poronhaaskalla, jonka sijainnista mainitut Metsähallituksen miehet meille vinkkasivat. Samalla he mainitsivat ajaneensa metsän läpi kelkkauran, jota pitkin mekin voisimme hiihdellä viimeisenä retkipäivänä niin, että saisimme vähän vaihtelua tuloreittiimme. Kiitos, niin teimme!
Apropos, Metsähallituksen palvelut ja kansallispuistojen tulevaisuus ansaitsevat taas kerran oman tekstinsä, joka toivon mukaan näkee päivänvalon lähiaikoina.
Säät ja kelit suosivat kaikin puolin, vaikkei mainittua hankikantoa ollutkaan. Vasta Pyhätunturilla - jonne suuntasimme ennen kotiin paluuta mäenlaskuun ja jäätä kiipeämään - kohdalle osui niin sakea lumipyry, ettei rinteessä tahtonut nähdä kättään pidemmälle. Onneksi vasta silloin; varsinkin avotunturissa retkeilijä on ihmeissään, kun näkyvyys ja jäljet peittyvät alta aikayksikön. Meilläkin oli pikkuteltta ja talvimakuupussit mukana kiperien tilanteiden varalta, vaikka autiotuvilla yövyimmekin. Ei ollut kovin kaukana, että olisimme joutuneet teltan pystyttämään, kun ensimmäisenä, erinäisten sattumien vuoksi pitkäksi venähtäneenä iltana etsimme Kiertämäjärven tupaa otsalamppujen valossa. Mutta löytyihän se lopulta sieltä, mistä pitikin.
tiistaina, maaliskuuta 13, 2012
Toivo
Jos et koskaan toivo, et myöskään milloinkaan saa tietää, mitä toiveidesi tuolla puolen on.
- Kleemens Aleksandrialainen
keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2012
Säännöllinen viikkorytmi
Kuvassa satalitrainen geotoopinpätkä Amazonin hämyisää joenuomaa. Geotooppi tarkoittaa, että kasvit ja eläimet ovat samalta maantieteelliseltä alueelta. Biotooppi on vielä tiukemmin rajattu kokonaisuus, jolla pyritään jäljittelemään esimerkiksi tietyn sivujoen mutkaa.Akvaarioharrastuksestani tietävät tuttavat kertovat toisinaan itsekin harkinneensa akvaarion hankkimista ja kyselevät, onko siitä paljon työtä.
Eilen altaille viikkohuoltoa tehdessäni keksin, mitä vastata seuraavalle kysyjälle: jos henkilöllä on viherkasveja ja hän pitää niiden hoitamisesta, akvaario voi olla mitä antoisin harrastus. Mikäli hän ei ole lainkaan kiinnostunut minkään vihreän kasvattamisesta tai kokee, ettei ehdi pitää huolta helpoimmistakaan ruukkukasveista, kannattaa akvaarioajatusta puntaroida erityisen kriittisesti.
Eihän akvaarioon ole pakko kasveja laittaa. Yleensä niitä kuitenkin halutaan ja hyvä niin: ne parantavat hyvin voidessaan paitsi altaan ulkonäköä, myös veden laatua ja antavat kaloille suojaa. Tällöin altaan varsinainen hoitaminen on pitkälti kasvien hoitamista.
Kasveja tai ei, akvaario tarvitsee joka tapauksessa säännöllisen viikkorytmin, eli käytännössä osittaisen vedenvaihdon sekä tekniikan huoltamista tarpeen mukaan. Ei se paljon aikaa kerrallaan vie, mutta se pitää yhtä kaikki tehdä.
Muuten voi käydä kuten erään tutun akvaristin entiselle puolisolle. Tämä oli eron tullessa halunnut välttämättä pitää akvaarion olohuoneen kaunistuksena, vaikkei ollut sen hoitamiseen juuri puuttunutkaan. Muutaman viikon kuluttua uuteen asuntoon muuttaneen akvaristin puhelin soi: haiseva loota pyydettiin hakemaan pois ja nopeasti sittenkin.
Huonolla hoidolla oleva akvaario ei tosiaankaan ole mikään feng shui-henkinen sisustuselementti, rauhoittava pala luontoa omassa olohuoneessa, vaan apea muistutus maailman saastuneiden vesistöjen tilasta. Puhumattakaan siitä, että kyse on elävistä olennoista ja niiden hyvinvoinnista.
Myöskään etukäteisopiskelun tärkeyttä ei voi liikaa painottaa, jos mieli aloittaa akvaarioharrastuksensa menestyksekkäästi ja välttää ikävät tappiot. Kyseessä on kuitenkin biologinen kokonaisuus, pienoiskokoinen ekosysteemi, jonka perustamiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan sekä vesikemian alkeita että kasvien ja kalojen lajikohtaisiin tarpeisiin tutustumista. Mutta se on oma tarinansa (kunhan ensi keväänä palaan maailmalta, saatan hyvinkin innostua laittamaan pystyyn Pagistaanin akvaarioaiheisen sivukonttorin, joka on tähän saakka jäänyt ajatuksen asteelle).
Viherkasveista puheen ollen, niistä kiinnostuneen kannattaa ottaa lukulistalleen kahden biologin Viidakkokirjeet-huonekasviblogi. On siellä satunnaisesti akvaarioasiaakin.
Aukeille
Etenkin sellaiselle, joka eksyy helposti oman päänsä sisälle, tekee hyvää mennä säännöllisin väliajoin aukeille paikoille. Jäätyneelle järvenselälle, meren rannalle, tunturiin, vuorille. On se toki terveellistä muillekin.
keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012
Väitöksen jälkeiseen tutkimukseen
Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen
kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa
En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!
kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa
En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!
lauantaina, helmikuuta 25, 2012
Valmiiksi tallattu polku
Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
maanantaina, helmikuuta 20, 2012
Tulkintoja
Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
torstaina, helmikuuta 16, 2012
Avaruusalus ja partiolaiset
Eilen silmään sattui Nokian entisen lakijohtaja Anne-Liisa Palmun haastattelu Salon tehtaan alasajon tiimoilta. Siinä hän muistuttaa globaalien suuryritysten - mukaan lukien "suomalaisena" pidetyn Nokian - toimivan narsistin tai jopa psykopaatin lailla: niillä ei ole tunteita, eivätkä ne harjoita vastavuoroisuutta.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
tiistaina, helmikuuta 14, 2012
Hyvää Valentinusten päivää
1900-luvun alun Valentinen-päivän kortti on lainattu täältä.Pagistaanhan periaatteessa vastustaa kaikenlaisia krääsäkekkereitä. Etenkin niitä, jotka on siirtoistutettu muualta lähinnä lisäämään kertakäyttöroinan menekkiä.
Ilmaiseksi voi kuitenkin toivottaa hyvää ystävänpäivää, jonka historiallinen tausta monine vaihtoehtoisine Valentinuksineen on ihastuttavan sekava ja monikerroksinen. Lyhyt versio suomeksi löytyy täältä. Pyhään Valentinukseen liitetyistä käsityksistä ja traditioista voi lukea englanniksi vaikkapa täältä (Wikipedia-suodin suositeltava).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)