Aika ajoin

De Monstrorum Natura, Caussis, et Differentis (Padua, 1634)

Yli yksitoista vuotta tätä blogia kirjoitelleena mietin aika ajoin, pitäisikö koko konsepti jotenkin uudistaa. Ihailen kovasti muun muassa bloggaavia kollegoitani, jotka muun kirjoitustyönsä ohessa jaksavat säännöllisesti kommentoida ja taustoittaa ajankohtaisia aiheita tai kertoa milloin mistäkin historian ilmiöstä tai sattumuksesta. Olisiko minusta siihen? Ehtisinkö? Viitsisinkö? Saisinko aikaiseksi?

Luulen, että jos alun alkaen olisin perustanut työhön liittyvän blogin, tilanne olisi toisenlainen ja Pagistaanin sisältö yhtenäisempää. Mutta tämä on aina ollut vapaamuotoinen virtuaalinen verbaalijumppa-alusta, jotakin päiväkirjan ja pakinoinnin välistä, vailla tutkimus- ja lehtityön reunaehtoja ja paineita kirjoittaa jostakin tietystä asiasta - tai olla kirjoittamatta, sen puoleen. Ei ole ollut pakko olla tieteellinen tai hauska tai syvällinen tai ajankohtainen (ja sehän näkyy, toim. huom.).

Ei ole myöskään tarvinnut rajata aiheita minkään tietyn teeman sisälle, mikä lienee puolestaan heijastunut lukijamääriin viimeistään siinä vaiheessa, kun blogibuumi räjähti käsiin ja internet täyttyi käsityö-, muoti- ja ruoka-aiheisista blogeista. Samoihin aikoihin vanhat taistelutoverit - allekirjoittanut mukaan lukien - siirtyivät vaihtamaan ajatuksia ensisijaisesti Facebookiin ja muihin sosiaalisiin medioihin. Toisaalta lukijamääristäkään en ole kantanut koskaan huolta. On aina kivaa, jos joku kommentoi, mutta ei minua haittaa täällä itseksenikään jorista (jos haittaisi, olisin varmaan laittanut pillit pussiin jo vuosia sitten, toim. huom.).

Ehkä yritän uudistua ja aktivoitua tällä saralla. Ehkä näen valon ja alan valistaa teitä, harvat mutta rakkaat lukijani, venäläisen historiankirjoituksen ihmeistä tai yleisemmin identiteettejä muokkaavista narratiiveistä. Ehkä opettelen virkkaamaan ja täytän Pagistaanin kuvilla sutermullukoista, jotka saattavat olla merietanoita tai sitten eivät. Ehkä jatkan entiseen malliin tekemällä tällaisen "pitäisikö"-metabloggauksen aina parin vuoden välein ja pitäydyn muuten vanhoissa tavoissani kuin entisajan isännät sarkahousuissaan.

Viimeinen "ehkä" lienee todennäköisin skenaario, mutta aika näyttää. Kun ei tätä lopettaakaan kokonaan osaa. 

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

Onnenpotku

Akatemiatutkijan tehtävän hakija hakee rahoitusta omaan palkkaukseensa enintään viideksi vuodeksi. Rahoituksen tavoitteena on edistää ja vahvistaa parhaimpien kokeneiden tutkijoiden pätevöitymistä akateemiseen johtajuuteen ja vakiinnuttaa heidän asemaansa itsenäisenä tutkijana. Akatemiatutkijan tehtävä tarjoaa tutkijalle laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tutkimustyöhön ja oman alan tutkimuksen kehittämiseen. Akatemiatutkijoita kannustetaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja kansainväliseen ja sektorien väliseen liikkuvuuteen esimerkiksi siten, että tutkija työskentelee osan ajasta ulkomailla. (Suomen Akatemian rahoitusmahdollisuudet) 

Näyttää siltä, etten vielä hyppääkään pois akateemisesta arvontakarusellista, tai tule lennätetyksi siitä vauhdissa hatelikkoon, miten vain asian haluaa nähdä. Viime perjantaina sain tiedon, että syyskuusta alkaen viisi vuotta eteenpäin työskentelen Suomen Akatemian rahoittamana akatemiatutkijana aiheenani "Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta".

Toki erittäin kilpaillun rahoituksen saaminen on henkilökohtainen onnenpotku, mutta olen myös hyvilläni siitä, että tämäntyyppistä humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta halutaan yhä näinkin pitkäjänteisesti rahoittaa. Akateemisesta maailmasta kun kantautuu lähinnä huonoja uutisia surkeiden uutisten perään höystettynä kurjilla kuulumisilla; otaksun, että on vielä paljon karmeampaa joutua irtisanotuksi pitkäaikaisesta työpaikasta kuin sinnitellä pätkäsuhteissa, joista ei voida edes irtisanoa.

Samalla tietysti harmittaa ja surettaa, kun niin moni asiansa osaava kollega jäi taas ilman rahoitusta (aioin kirjoittaa, että "minua paljon paremmin asiansa osaava", mutta viisaammat väittävät, että huijarisyndroomasta olisi hyvä yrittää pyrkiä eroon).

Taksvärkin ongelmia

Maaorjia työssään, 1300-luku (British Library MS Royal 2.VII)

Suomalaista työllisyyspolitiikkaa ollaan mylläämässä uusiksi. Sinänsä ihan hyvä juttu; monet rakenteet ovat auttamattoman vanhentuneita, eivätkä toimi enää nykytilanteessa.

Koska allekirjoittaneella on vielä muutaman kuukauden ajan oman alan töitä ja sen mukaisesti tuottavuuspaineita, en ehdi nyt pureutumaan aiheeseen syvällisemmin. Pari sanaa kuitenkin tuoreessa ehdotuspaketissa lanseeratusta työnäytepalvelusta. Sehän olisi jakso, jonka aikana työntekijä tekisi palkatonta työtä potentiaaliselle työnantajalleen ja pääsisi näin näyttämään osaamisensa. Ainakin yrittäjät ovat ottaneet ehdotuksen ilolla vastaan.

Ensi silmäyksellä idea vaikuttaakin tuoreelta ja kokeilemisen arvoiselta. Mutta jo seuraavalla silmäyksellä käy ilmi, että työnäytejakson pituus olisi 3-4 kuukautta. Tuon ajan näytteen antaja tekisi siis töitä paitsi ilman palkkaa, myös ilman työterveyshuoltoa ja muita työntekijälle kuuluvia etuja. Eläke ja lomat eivät luonnollisesti karttuisi.

Kolmesta neljään kuukautta! Melkoisen pitkä aika tehdä taksvärkkiä - maksaen lisäksi työttömyysturvasta mahdollisen bussi- tai junalipun tai bensat työmaalle päästäkseen. Minä kävin takavuosina antamassa paikallisessa karjalanpiirakkaleipomossa yhden työvuoron mittaisen työnäytteen ja se riitti hyvin: olisin saanut paikan (lupaava urani pualikan pyörittäjänä tyssäsi kuitenkin apurahaan, jonka turvin saatoin jatkaa väitöskirjan väsäämistä piiroiden sijaan).

Mieleen nousee oitis muutama ongelma, joista monia on jo mediassa puitukin.

Ensinnäkään työnäyte ei velvoita työnantajaa millään tavoin. Näytteen antajaa ei tarvitse palkata, olipa työn jälki miten hyvää tahansa. Käytännössä tämä mahdollistaa työnäytteiden ketjuttamisen, mitä tapahtuu jo nyt työharjoittelijoiden osalta. Esimerkiksi projektiluontoisiin töihin tai lomatuurauksiin ei tarvitsisi palkata lainkaan maksullista työntekijää.

Paljon puhutun työkokemuksen kannalta työnäyte olisi ongelmallinen. Olisiko työnäytteestä, joka ei olisi johtanut työllistymiseen - esimerkiksi edellä mainituista, työnäytteen tasosta riippumattomista syistä - enemmän hyötyä vai haittaa ansioluettelossa?

Vaikka työnäyte olisi vapaaehtoinen, käytännössä siitä tulisi helposti normi. Kuten eräät yrittäjät ovat jo ilmoittaneet, he eivät jatkossa palkkaisi työntekijää, joka ei olisi osoittanut "oikeaa asennetta" antamalla ensin työnäytettä. Asenteen ja taitojen osoittamista varten on ollut jo olemassa koeajan nimellä tunnettu jakso. Vai olisiko ajatuksena, että neljän kuukauden palkatta työskentelyn päälle tulisi vielä yhtä pitkä koeaika?

On pelottava ja absurdi ajatus, että tulevaisuudessa palkan pyytäminen työstä - kenties hyvinkin ammattitaitoisesta työpanoksesta - osoittaisi lähtökohtaisesti "väärää asennetta".

Lisäksi työnäytesysteemi voisi vääristää kilpailua: sutki työnantaja, joka ei epäröisi ketjuttaa näytteenantajia ilman aikomustakaan palkata vakinaista työntekijää, saisi ilmaistyön teettämisestä selvää taloudellista etua suhteessa kilpailijaansa, joka toimisi vastuullisemmin.

Ja lopuksi: jos sosiaaliturvan vastikkeellisuutta halutaan jollain tapaa lisätä - mikä ei minusta ole täysin tyrmättävä ajatus, joskin se vaatii huolellista suunnittelua ja toteuttamista - ainakin minä tekisin mieluummin talkootöitä kunnalle tai valtiolle vaikkapa vanhuksia ulkoiluttaen* tai siellä kuuluisassa risusavotassa, kuin tahkoaisin rahaa jonkun yksityisyrittäjän tilille. Se tuntuisi jotenkin reilummalta ja eettisemmältä noin niin kuin kokonaisuuden kannalta.

*Paitsi että vanhuksetkin taidetaan kohta hoitaa kokonaan yritysten voimin, mutta se onkin oma aiheensa se.

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuollendoist! Tovessah nouzi! Eli hyvää pääsiäistä kaikille.

Pagistaanissa on vähitellen heräilty kevääseen talvihorteesta; saimme jopa aikaiseksi käväistä pienellä kevätreissulla etelässä (Helsingissä ja Tallinnassa). Siitä(kin) ehkä jossain vaiheessa lisää.

Viime aikojen helpottavin uutinen oli, että kirjakäsikirjoitukseni hyväksyttiin julkaisuun varsin myönteisin lausunnoin. Työstän sitä vielä jokusen kuukauden, mutta kustannussopimus on jo tehty. Asioita epäilemättä sujuvoitti se, että Brill Academic Publishers on julkaissut minulta jo yhden kirjan; jokainen käsikirjoitus tietysti arvioidaan omilla ansioillaan, mutta yhteys oli olemassa ja kustantajan taholta kai jonkinlainen luotto siihen, että urakka hoidetaan loppuun. Kävi akateemiselle uralleni miten kävi, ainakin tämä viime vuosien projekti saanee kunniallisen päätöksen.

Tietoisuus

Tässä räntäsateisina maaliskuun alkupäivinä ja Suuren paaston keskivaiheilla satuin lukemaan terapeutti Tommy Hellstenin tuoreen haastattelun. Siinä hän sanoi jotakin, mitä olen itsekin yrittänyt joskus selittää omaan maailmankatsomukseeni liittyen, mutta epäilemättä epätäsmällisemmin. "Uskovaisuus" ja "uskossa oleminen" käsitteinä saavat minulta joka tapauksessa aina niskakarvat pystyyn.

Voimme oikeutetusti kysyä: onko Hellsten tullut uskoon? Mies itse vierastaa uskovainen-sanaa ja puhuu mieluummin tietoisuudesta.
- Minulle uskovaisuus tulee jotenkin lähelle uskottelua. Siinä ihminen itse luo uskonsa, kun taas tietoisuus on enemmän tietämistä. Se on eräänlaista uskoon upotettua tietämistä ja syvään kokemukseen perustuvaa vakuuttuneisuutta.
- Kun olet tietoinen, sinun ei tarvitse vakuuttaa tai käännyttää ketään vaan olet rauhallisesti läsnä siinä, minkä tiedät olevan totta. Levollinen oleminen on vakuuttavampi viesti uskosta kuin uskosta jankuttaminen.

Tähän liittyy tietysti myös sen ymmärtäminen, että mikä minulle on totta - jonka siis jollakin tietoisuuden tasolla tiedän olevan totta - ei ole sitä välttämättä millään muotoa toiselle, eikä se selittämällä sen todemmaksi muutu. Selittämällä voi toki välittää tietoa kokemuksesta, muttei koskaan kokemusta itsessään, ja niinpä usein on paljon viisaampaa vaieta omista totuuksistaan kuin selittää niitä.

Ja aivan erityisesti silloin, jos selitystä ei edes pyydetä.

Varoitusvaloja ja talvilintuja

Pyrstötiaisia talipallojen kimpussa.

Allekirjoittaneen psykofyysiseen kojelautaan on viimeisen vuoden mittaan syttynyt varoitusvalo jos toinenkin. Tietäähän sen, miten siinä käy, jos niitä ei ehdi, viitsi tai tohdi huomioida. Lopulta kone alkaa yskähdellä ja on pakko pysäyttää tien laitaan miettimään, mistä on ylipäänsä tulossa ja minne menossa, ja miten ongelmat korjataan.

Luvatuista töistä ei lopen uupunutkaan pätkätutkija voi tinkiä - jos suinkin tolpillaan tai edes istuallaan pysyy - ja kustantamoillakin on omat odotuksensa aikataulujen suhteen. Myös eläimet on hoidettava, vaikka miten väsyttäisi. Niinpä päätin keventää arkeani pitämällä hieman taukoa sosiaalisesta mediasta.* Se, että huomiotaan hajottaa jatkuvasti eri suuntiin, ei ainakaan vähennä ongelmia keskittymisen, työmuistin ja jaksamisen kanssa.

Palaan tähän aiheeseen ehkä jossain vaiheessa, samoin kuin hevosmetsätyökurssiin, jolle kaverin kanssa viime viikonloppuna osallistuimme. Mutta nyt - artikkelin editoinnin lomassa - teen pikaisesti perinteisen listauksen talven lintulautavieraista.

Kun alla olevaa luetteloa vertaa viimevuotiseen listaan, on havaittavissa jonkinmoinen lajikato. Viime talvena hyvä marjavuosi toi maisemiin tilhiä ja houkutteli mustarastaita talvehtimaan. Samoin pähkinänakkeleilla oli joukkovaellus. Tänä talvena ei jostain syystä ole näkynyt myöskään viherpeippoja tai vihervarpusia, joita viime vuonna oli paljon. Vaikka vielähän tässä on aikaa.

Määrällisesti lintuja on kyllä riittänyt niin, että sangollinen sapuskaa menee parempiin nokkiin ja suihin parissa päivässä. Enemmän kuin oman osansa urakasta hoitavat oravat ja närhet, jotka porukalla rohmuavat varsinkin pähkinöitä - mutta syötävähän niidenkin on.

Linnut

Harakka (Pica pica) 
Hömötiainen (Parus montanus) 
Keltasirkku (Emberiza citrinella) 
Kuusitiainen (Parus ater) 
Käpytikka (Dendrocopos major) 
Närhi (Garrulus glandarius) 
Pikkuvarpunen (Passer montanus) 
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) 
Puukiipijä (Certhia familiaris) 
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus) 
Sinitiainen (Parus caerulaeus) 
Talitiainen (Parus major) 
Töyhtötiainen (Parus cristatus) 

Nisäkkäät

Orava (Sciurus vulgaris)
Metsämyyrä (Myodes glareolus)
Kesykoira (Canis lupus familiaris)

Pikkujyrsijöitä tiluksillamme on näkynyt hämmästyttävän vähän ottaen huomioon, että kanalan eteisen hataran lautalattian läpi putoilee väistämättä kauraa ja rehujytysiä. Hyvä niin, koska hävitystoimet ovat poikkeuksetta ikäviä. Mutta toisen ruokintapaikan tuntumaan on asettunut talvea viettämään pikkuinen metsämyyrä, joka lumikolonsa suulla ensin rohkeutta kerättyään puikahtelee hangelle hakemaan laudalta pudonneita siemeniä.

Apropos myyrä, tänne muutettuamme olen kuulostellut kevättalven iltoina, kuuluisiko lähitienoilla pöllöjen soidinhuutelua. Lähistön kuusimetsässä olen pari kertaa nähnyt viirupöllön, mutta huhuilua ei ole kuulunut. Tänä talvena on kuitenkin iltalenkeillä kuulunut helmipöllön puputusta. Sehän kantaa tyynellä säällä muutaman kilometrin päähän.

*Blogeja ei tässä yhteydessä lasketa, ei ainakaan kokonaan. Pikemminkin toivoisin, että ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa vaihteeksi vähän muutakin kuin muutaman rivin pikapäivityksiä virtuaaliselle tuttavapiirille. 

Vedenjakajalla

There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps... (Helen Macdonald)

Vapaasti ja kömpelösti käännettynä tuo brittikirjailijan lainaus menee näin: "Elämässä on aika, jolloin ihminen odottaa maailman olevan aina täynnä uusia asioita. Ja sitten tulee päivä, jolloin hän ymmärtää, ettei se mene ollenkaan niin. Hän huomaa elämän muuttuvan joksikin joka on tehty aukoista. Poissaoloista. Menetyksistä. Asioista, jotka olivat, mutteivät ole enää. Ja hän ymmärtää, että on pystyttävä kasvamaan aukkojen ympärille ja niiden väliin..."

Norwichissa on hieno kauppiaan talo 1500-luvulta, eräänlainen kotimuseo. Siellä näin seinällä memento mori-hengessä tehdyn taulun, jossa oli esitetty ihmisen eri ikäkaudet kaaren muodossa. Ensin kasvetaan lapsesta nuoreksi ja noustaan mäkeä voimainsa tunnossa, kunnes keski-iässä alkaa alamäki ja kulkijan selkä painuu pikku hiljaa kumaraan. Mäen juurella odottaa arkku.

Minusta tuntuu, että seison nyt mäen harjalla, tai oikeastaan olen alkanut luisua jo alaspäin. En tarkoita niinkään - tai pelkästään - ikävuosia, vaan jonkinlaista tunnetta, että olen tullut tähänastisen elämäni suurimmalle vedenjakajalle. Tähän saakka olen ollut elämässä reilusti saamapuolella ja nyt alkaa väistämätön velanmaksu suurten ja pienten luopumisten muodossa. Olen saattanut hautaan jo yhden vanhempani, ja katson avuttomana vierestä, miten edeltävä sukupolvi pikku hiljaa hiipuu ja tekee lähtöä kuka milläkin tavoin. Oma keho muistuttaa niin ikään alamäen alkaneen, vielä loivana, mutta kuitenkin.

Elämänuran osalta olen niin ikään luopumisten ja valintojen edessä - siltä osin kuin jälkimmäiset edes ovat omiani näinä kovenevan kilpailun ja niin kutsuttujen poisvalintojen* aikana - enkä tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Tunnen itseni lähinnä autonvaloihin jähmettyneeksi jänikseksi.

Juoksemiseen väsyneeksi jänikseksi, joka haluaisi vain laittaa korvat päätä myöten, sulkea silmät ja jäädä odottamaan törmäystä - tai ihmettä.

Kumpaakaan ei luultavasti tule, tiedän. Tiedän myös, tai uskon, tai haluan uskoa, että suunta löytyy. Löytyy, vaikka polun pää vaatisi etsimistä, se viettäisi alamäkeen ja kaikkein parhaat alppimaisemat olisivat jo takanapäin. Matkatovereiden hyvästelyynkin ja heidän jättämiinsä aukkoihin kai tottuu, kun on pakko (sitä, kuka on milloinkin hyvästelyvuorossa, ei onneksi kukaan ennalta tiedä).  

*Pagistaan pahoittelee tavallistakin puistattavamman uudissanan käyttöä. Tuollaisia ei pitäisi toistella ja siten vakiinnuttaa niitä kielenkäyttöön. 

Merkillinen verojupakka

Olen viime aikoina usein huomannut miettiväni, etten luota enää yhteiskuntaan. En tiedä, onko yhteiskunta todella muuttunut tähänastisen maallisen vaellukseni aikana niin paljon, vai onko minusta karissut loputkin nuoruuden naiiviudesta. Vai sekä että?

Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa.

Minulle myönnettiin vuoden 2014 joulukuussa Koneen säätiön kokeneen tutkijan apuraha. Koska jäljellä oli vielä Suomen Akatemian tohtoritutkijan rahoitusta, siirsin nostamisen aloittamisen viime vuoden elokuuhun. Tuolloin aloin myös tunnollisesti selvittää, millaisia muutoksia verotukseeni pitäisi tehdä, kun siirryn työsuhteesta taas apurahalle.

Ensimmäinen virkailija sanoi, ettei oikein tuntenut asiaa, mutta arveli, että joutuisin maksamaan vielä samana vuonna kaikki verot koko vuoden rahoituksesta (tai siis taiteilija-apurahan määrän ylittävästä osuudesta, kuten käytäntö on). Ihmettelin moista ehdotusta, jolloin minut ohjattiin keskustelemaan "apuraha-asiantuntijan" kanssa. Tämä oli samaa mieltä; siitä huolimatta, että apuraha oli nostettavissa kuukausittain vuosi eteenpäin, verot olisi maksettava samana vuonna, kun nostaminen aloitetaan. Siinä vaiheessa kysyin neuvoa Koneen säätiöltä, joka yhtyi ihmettelyyni: ei tämä näin voi mennä. He lähettivät verottajalle jopa todistuksen siitä, että apuraha on nostettavissa vain kuukausittain.

Ei auttanut. Ei myöskään se, että menin paikan päälle verotoimistoon kysymään asiaa vielä kerran. Jouduin maksamaan yli 9000 euroa ennakkoveroina neljän kuukauden eli loppuvuoden aikana. Säästyin nipin napin lainanotolta, kun osuuttani Riihimäen talon myynnistä oli vielä jäljellä. Viimeisetkin jyvät jouduin kuitenkin laarin pohjalta kaapimaan.

Nyt alkuvuodesta tuli sitten uusi ennakkoveropäätös, jossa karhuttiin uudestaan samaa summaa. Purin hammasta ja naputtelin taas kerran verokarhun numeron. Selitin asiani ja jälleen uusi virkailija tutki tietojani omalla tahollaan.
- Tässä on nyt kyllä tapahtunut virhe.
- Siis missä?

Selvisi, että olin ollut kuitenkin oikeassa, samoin säätiön asiamies. Tämänkertainen virkailija vahvisti asian vain vilkaisemalla Koneen säätiön kotisivuilta maksatuskäytännön. Kun apuraha maksetaan kuukausittain, sitä ei veroteta ennakkoverotuksen kautta. Asia on kuulemma harvinainen yksinkertainen.

Ei se siltä viime syksynä näyttänyt.

Lopputulema oli, että minulle maksettiin takaisin valtaosa viime vuonna maksamastani summasta, että voin maksaa sen jälleen verottajalle kuluvana vuonna. Muuten olisin kuulemma saanut niin kutsuttuja mätkyjä tältä vuodelta. Rahallisesti en siis voita enkä häviä, mutta jonkinlaista tyydytystä tietysti voisi saada oikeassa olemisesta.

Enemmän minua kyllä ahdistaa, kun taas kerran tajusin, miten sattumanvaraisesti ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään. Ymmärrän kyllä inhimillisen aspektin - mutta silti.

Pakkaset

Leudon loppuvuoden jälkeen tammikuu toi liki 30 asteen pakkaset. Hevoset seisoivat ensin viikkokausia vähällä liikunnalla joka paikassa vellovan mutavellin takia. Sitten tuli pakkasta, mutta lumi antoi edelleen odottaa itseään. Joka paikka oli kivikovaa jääkoppuraa ja taas seistiin. Viime viikolla tuli kauan kaivattua lunta, mutta heti sen jälkeen niin kovat pakkaset, että hevoset saavat edelleen lähinnä seistä karvapalloina tarhassa ja rouskuttaa heinää.

En ihmettele yhtään, että maneesilla eli ratsastushallilla varustettuja talleja on viimeisten kymmenen vuoden aikana kohonnut liki joka pitäjään. Jos ollenkaan tavoitteellisemmin treenaa, ei vaihtoehtoja taida muuttuvassa ilmastossamme olla. Tallivuokrakin on toki fasiliteettien mukainen; sellainen, ettei puskaratsastelua harrastava akateeminen pätkätyöläinen edes harkitse moista luksusta.

Karvainen maahanmuuttajamme Ferris päätti sopeutua olosuhteisiin ja kasvattaa kolmanneksi Suomen-talvekseen kunnon kuontalon. Siinä kelpaa ulkoilla rapeammassakin säässä. Arktinen lurcherimme on pärjännyt pakkasessa hienosti ennenkin, mutta tänä vuonna alusvilla on aiempaa paksumpi ja jaloissakin on karvatöppöset. Lisäksi Ferriksellä on whippet-emältään peritty rakenne massavine lihaksineen, mikä epäilemättä auttaa lämmöntuotossa liikkeellä ollessa.

Bedlingtonherrat sen sijaan eivät arvosta pakkasulkoilua ollenkaan. Haluaisivat varmaan sisävessan, jos saisivat päättää.

Mutta päivä, se pitenee jo. Ja pitkään ja hartaudella rakenneltu pihasaunamme valmistui vihdoin käyttökuntoon - ei ihan jouluksi, mutta loppiaiseksi kuitenkin.

Uutta vuotta

Tammikuun kalenterisivu, 1430. Lisää täältä.

Hyvää uutta vuotta, lajitoverit. Olkoon se itse kullekin suopea.

Pagistaanin valtakunnassa tästä onkin tulossa mielenkiintoinen muutosten vuosi, jos merkit pitävät paikkansa. Nykyinen tutkimusrahoitukseni päättyy elokuussa ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin edessäni on tilanne, jossa uutta ei ole ainakaan vielä tiedossa (tutkijan osaltahan rahoituksen puuttuminen tarkoittaa käytännössä työttömyyttä, koska tarjolla ei enää juuri ole virkoja tai muita "työpaikkoja", joissa maksettaisiin niin sanottua oikeaa palkkaa).

Mutta kävi miten kävi, olen joka tapauksessa pystynyt roikkumaan mukana pudotuspelissä 14 vuotta maisteriksi valmistumiseni jälkeen ilman yhtään työttömyyspäivää (siitä kuuluu kiitos myös mahdollisuudelle paikkailla rahoituskatkoja lehtitöillä, ennen kuin media-alallakin alkoi kylmempi kyyti). Tuuria tai johdatusta, se ei ole yhtään hullummin historia-alalla, mitä sitten tulevaisuus tuokin tullessaan.

Hallituksen yllättävä linjaus keikka- ja freelancetyöläisten rinnastamisesta yrittäjiksi - mikä käytännössä tarkoittaa sosiaaliturvan eväämistä - tekee kiperäksi myös kakkossuunnitelmani toteuttamisen, eli silpputöillä sinnittelyn. Virallisesta yrittäjyydestä voi koitua kaikenlaista pitkäkestoista ongelmaa - pahimmillaan sen myötä saattaa puolisokin jäädä vaille työttömyysturvaa - joten koetan ainakin toistaiseksi kartella kyseisen askelen ottamista.

Käytännössä siis julkaisen talven ja kevään aikana edellisen projektini tuloksia ja värkkään hakemuksia jos jonkinlaisia suunnaten katseeni vähitellen myös ulkomaille lyhyempien ja pidempienkin pestien perässä. Jos kustantamo kelpuuttaa käsikirjoitukseni jatkotyöstöön ja saan kirjani ulos kuluvana vuonna, se auttanee asiaa jonkin verran.

Samalla mietin, mitä pyrin opiskelemaan syksyllä, jos mikään täky ei yrityksistä huolimatta tärppää. Kun ikä alkaa nelosella, mahdollisen alanvaihdon kanssa ei viitsi kovin pitkään jahkailla, jos se todella edessä on. Kuuppani kestää sitä paitsi huonosti pakkojoutilaisuutta, johon nykyiset työttömyysturvaa koskevat säädökset ja rajoitukset työttömän tehokkaasti ajavat.

Joulunaikaa

Tietämättä, mitä tehdä ja ajatella

Älkää peljätkö, te uskolliset, ketkä vielä täällä käytte. Ei Pagistaanista mitään surussavellomisblogia tule. Mutta jonkin aikaa saatan uida tavallista syvemmissä vesissä; olen aina kirjoittanut siitä, mitä milloinkin mielessä on, ja nyt mielessä on menetys. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On mentävä läpi.

Meidän pientä sukuamme harvennetaankin nyt kovalla kädellä. Isän hautajaisia seuraavana yönä lähti äidin kymmenen vuotta nuorempi sisko. Viime viikolla tuonilmaisiin muutti äidin serkku. Molemmat melko yllättäen, alle 70-vuotiaina kumpikin. Ikuinen muisto, kuten ortodoksisessa perinteessä kauniisti toivotetaan.

Kirjoitan tätä Kuopiossa, jossa käyn kerran kuussa opiskelemassa graafista viestintää (palaan tähän joskus myöhemmin). Kuopio on synnyinkaupunkini; olin 11-vuotias, kun perheeni paluumuutti täältä Joensuuhun. Vanhemmat ja siskoni olivat muuttaneet Kuopioon vain noin vuosi ennen syntymääni.

Kuopio on aina ollut minulle merkillinen aikakapseli. Palaan täällä elämässäni kolme vuosikymmentä taaksepäin. Olen ihmetellyt, miten läpeensä tuttuja keskustan ja sen ympäristön talot, kadut ja puistot ovat, mutta kun asiaa mietin, lapsuudessani kymmenkesäiset saivat kulkea kotikulmillaan ja niiden ulkopuolellakin melko vapaasti (kunhan kertoivat menemisistään ja olivat ruoka-aikaan kotona syömässä perunaa ja kastiketta).

Jotenkin luulen, että ajat ovat siinä suhteessa muuttuneet.

Mutta palatakseni asiaan: huomaan, että täällä isän ikävä on jotenkin kipeämpi ja akuutimpi kuin omassa kotiarjessa, vaikka sielläkin se on koko ajan läsnä. Lapsuusmaisemissa painaa aivan erityisen raskaana tietoisuus siitä, että maailmasta on lähtenyt lopullisesti ainoalaatuinen ihminen ja korvaamaton persoona, joka on minun elämässäni ollut läsnä aina. Tunnen itseni hylätyksi ja avuttomaksi, en aikuiseksi ollenkaan, vaan kymmenvuotiaaksi joka on menettänyt toisen vanhempansa ja harhailee pimeillä kaduilla tietämättä, mitä tehdä ja ajatella.

Lapsuuden painajaisista ja peloista tämä on sellainen, joka käy toteen ennemmin tai myöhemmin. Ajan kulku - niin julmaa ja kuitenkin armeliasta!

Isä oli monilahjakkuus, herkkä eläytyjä, mainio ja pidetty seuramies ja armoitettu jutunkertoja. Mutta hänelläkin oli synkkä puolensa, omat haavansa. Niillä oli osansa siinä, ettei meillä isän kanssa ollut mikään helpoin suhde. Lapsena olin aina tuntosarvet ojossa isän mielialoja luodaten ja ennakoiden, koettaen olla mieliksi. Aikuiseksi kasvettuani käsitimme toisemme toistuvasti väärin ja jännitimme toistemme seuraa. Viime aikoina solmut tuntuivat vain kiristyvän - me asuimme kesän vanhempien nurkissa ja olimme umpiväsyneitä töistä ja remontista, isä taas oli jo sairaampi kuin omilta kiireiltämme tajusimmekaan (tai jälkikäteen mietittynä ainakin minä tajusin sen jollain tasolla, mikä huomattavasti ruokki omaa ahdistustani). Pelkäsin uusia väärinkäsityksiä ja menin liki täysin lukkoon; väistelin isää ja hänen keskustelualoitteitaan ajatellen, että kunhan elämä rauhoittuu, asiat pitää jutella selviksi.

Sitä aikaa ei ehtinyt tulla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjakäsikirjoitukseni kustantajalle, olinkin jo jättämässä isälle jäähyväisiä sairaalassa - jäähyväisiä, joista lähtijä ei itse enää tiennyt mitään.

Äiti totesi taannoin, että olimme isän kanssa pohjimmiltamme hyvin samankaltaisia tajuamatta sitä kunnolla itse, ja siitä ongelmamme kumpusivat. Luulen, että hän on oikeassa. Ja olihan meillä hyviäkin hetkiä, myös kuluneena kesänä. Onneksi.

Mutta nyt, yhtä kaikki, jäin yksin selvittelemään tätä savottaa (kielikuva, josta isä vanhana metsämiehenä olisi pitänyt). Joudun kohtaamaan oman syyllisyyteni ja riittämättömyyteni ilman mahdollisuutta anteeksipyyntöön ja tilinpäätökseen kasvokkain - ainakaan tässä elämässä, mahdollisesta tulevastahan ei kukaan tiedä. Muilla - etenkin äidillä, mutta myös siskolla ja siipoillamme - on omat surunsa surtavana. Tämä ei ole heidän urakkansa.

Onko vanhempiensa vääjäämätöntä maailmasta poistumista ylipäänsä mahdollista käsitellä sukeltamatta tavalla tai toisella syyllisyyden syvään suolampeen? Vai onko se merkki siitä, että ihminen on vältellyt aikuistumista ja vanhemmistaan irrottautumista, kunnes elämä - tai pikemminkin kuolema - tekee työn säälimättä hänen puolestaan?

Mutta joka tapauksessa "jokainen ihminen on syyllinen kaikkeen tekemättä jättämäänsä hyvään", sanoi tiemmä Voltairekin.

Työstää ja muokkaa

Isä lähti viime maanantaina. Tavallaan yllättäen, tavallaan ei. 

Hän lähti, me jäimme. 

"Surutyö" on minusta aina ollut käsitteenä erikoinen, ihan kuin suru olisi kaivettava oja tai muu urakka, jonka voi hartiavoimin suorittaa alusta loppuun protestanttisen työn eetoksen hengessä.

Tavallaan kyllä luulen ymmärtäväni, mitä sillä haetaan.

Mutta jotenkin minusta tuntuu, että me emme niinkään työstä surua, vaan suru työstää ja muokkaa meitä. Jokaista yksitellen, ennemmin tai myöhemmin, useimpia moneen kertaan. Se taivuttaa meidät vähitellen uuteen asentoon ja uuteen aikakauteen, nakuttelee pois särmiä ja iskee aika ajoin taltallaan - jollakin niistä, niitä tuntuu olevan monia - niin, että sydämessä asti tuntuu.

Se siirtää armotta mielenmaisemiemme maamerkit ja käskee kulkemaan tuntemattomia polkuja kauemmas, kuin tähän asti on koskaan tohtinut. 

Siispä minäkin kuljen, kun en muuta voi.  

Jo saapuu syys

Pikapäivitys hullun syksyn menoista, vaikka tokkopa nämä ketään hirveästi kiinnostavat. Mutta tuleepa samalla tehtyä itsellekin tilannekatsaus muistiin.

Anopin merkkipäiväjuhlien järjestelyt ja kahvitukset on hoidettu kunnialla, samoin vanhempien muutto hissilliseen naapuritaloon (onneksi siskoni sai otettua viikon loman ja tuli pääasialliseksi järjestelyavuksi, muuten olisimme saaneet unohtaa muutenkin vähiin käyneen nukkumisen ainakin kyseiseksi viikoksi).

Saunamökin katon toiseen lappeeseen on lyöty huovat - siinä menikin koko viime sunnuntai - ja timpurit muuraavat piippua. Putkimies tulee tällä viikolla, samoin tapetit; ne tilattiin jo kesäkuussa, mutta hovihankkijallamme Tapettitehtaalla oli ongelmia vanhojen painokoneiden kanssa. Jos lattioiden loput lakkaukset, pienemmät viilailut ja koira-aidan korjaaminen saunatyömaan ympäriltä saadaan hoidettua aikataulun mukaisesti, takaisin kotiin päästään muuttamaan parin viikon päästä.

Ei muuten hetkeäkään liian aikaisin. Melkein neljä kuukautta vanhempien nurkissa alkaa jo riittää, vaikka ihmeen hyvin sopu onkin säilynyt. Onneksi olemme voineet asua aitassa, niin kaikilla on ollut vähän omaakin rauhaa.

Välittömästi työn alla on läjä rahoitushakemuksia, joiden pitäisi olla huomenna valmiina (mitä h... ttiä minä siis täällä teen). Kunhan ne on saatu pois käsistä, pääsen vihdoin keskittymään kirjakäsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Kun vanhempien muutto tuli tietoon muiden ryskeiden päälle, nöyrryin kinuamaan hollantilaiselta kustantamolta lisäaikaa - ja sain huimat pari viikkoa. Tuli vähän mieleen Hietasen suolasilakka. Kiitos ny oikke kauhian pal'.

Jos Pagistaanissa on jatkossakin hieman hiljaista, ymmärtänette tilanteen. Palaan linjoille viimeistään marraskuussa.

Rakennussarja

Meillähän on miehen kanssa ollut koko yhdessäoloaikamme luja (ja viime aikoina sattuneesta syystä entisestään lujittunut) konsensus siitä, ettemme ikinä rakenna taloa. Saunamökkiä ei kai lasketa taloksi? Mutta urakkaa siinäkin on - etenkin täydellisen sisäremontin ja työkiireiden ohessa. Pari kaveria kävi tuuraamassa allekirjoittanutta hirsikehikon kokoamisessa eräänä sunnuntaina, kun jouduin tekemään työreissun Lappeenrantaan - mistä kiitos! - mutta muuten pytinki on noussut kuvassa näkyvään jamaan omin voimin, siis kahdestaan siipan kanssa.

Eikä edes hirveästi ole riidelty. Ei kai ole jaksettu. Tai ehditty.

Synkempinä hetkinä olemme lohduttautuneet sillä, että tämä on sentään rakennussarja, jonka kaltaisemme konttorirotatkin osaavat noin periaatteessa kasata (ainakin jos lukevat ohjeet huolella ja jos edes yhdellä on jonkinlainen teknisen alan koulutus). Entisinä aikoina meidän olisi pitänyt kaataa ja kuljettaa hongat metsästä ilman konevoimia, veistää hirret käsin ja niin edelleen. Eikä olisi ollut saatavilla akkuporakonetta tai muita pieniä, mutta ehdottoman tärkeitä urakan helpottajia.

Nostamme siis hikisiä lippalakkejamme menneiden polvien teräsmiehille ja savottojen sankareille.

Katon jos saisi edes lähiviikkoina valmiiksi, pahin kiire loppuisi, kun kehikko olisi suojassa syyssäiltä. Saunamökin tusaamista voi jatkaa sitten, kun torpan sisätilat on saatu muuttokuntoon ja remonttievakko päättynyt.

Siis sitten joskus.

Aina löytyy ratkaisu

Kirjaanpa ylös lyhyen kesäreissumuiston tässä vakavamman kirjoittamisen lomassa. Ei, kuvia ei ole edelleenkään siirretty kamerasta koneelle. Mutta kaikki aikanaan.

Olimme Sveitsissä Kanderstegin leirintäalueella, jonne olimme tulleet junalla siinä toivossa, että rasitusvammautunut jalkani kestäisi jatkaa matkaa vuoristosolan yli seuraavaan kylään omin voimin (ei kestänyt, tai siis emme yrittäneetkään). Telttamme lähituntumaan pystytti omaansa noin viisikymppinen, hurjan kovakuntoisen näköinen nainen, sellainen kuivan kesän kestävyysorava. Hänellä oli mukanaan kevyet leiriytymisvarusteet - ja pieni koira, mikä oli meistä varsin erikoista.

Edelleen tilannetta sivusta seuraillessamme - leppoisa leirintäaluekyttäily on Keski-Euroopassa suosittu ja antoisa harrastus - hoksasimme, ettei nainen ollutkaan tullut paikalle kävellen, kuten useimmat retkeilijät, vaan polkupyörällä. Eikä millä tahansa pyörällä, vaan erikoisella virityksellä, jossa oli suuri etukoppa ja kopassa pieni penkki turvavöineen. Kulkupelissä oli lisäksi kolme pyörää, mikä teki siitä tukevan.

Kun vaihdoimme naisen kanssa pari sanaa, kävi ilmi, että hän oli hollantilainen ja pyöräillyt Alankomaista Sveitsin Alpeille. Koira teki matkaa kopassa yhdessä varusteiden kanssa.
- Rakastan patikoimista, mutta selkäni ei kestä painavan repun kanssa kulkemista, hän selitti ja kertoi pistävänsä aina leirin pystyyn johonkin kylään ja tekevänsä sitten päiväretkiä vuorille koiran kanssa.

Naisesta tuli saman tien yksi esikuvistani. Toivottavasti muistan hänet myös sitten, jos ja kun minun kroppani alkaa vaatia kevennystä kuormaan. Siihen ei näillä asentovirheen kuluttamilla koivilla enää välttämättä mene kauan, vaikka keväällä vihdoin kunnon pohjalliset hankinkin. Aina löytyy ratkaisu - ja uusia tekemisen muotoja - jos motivaatio on tarpeeksi kova.

(Enkä toden sanoakseni pistäisi pahakseni sitäkään, jos jalkalihakseni näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua samalta kuin hänellä.)

On tehty ja ei ole

Tehtiin kesäreissu Englantiin ja Sveitsiin. Tultiin aiottua aiemmin takaisin, kun allekirjoittaneen jalka suuttui vuoristopatikan kahdesta ensimmäisestä, hyvin asfalttipitoisesta päivästä. Nelitonniset jäivät tällä reissulla kiipeämättä, mutta eiväthän ne mihinkään katoa.

Sittemmin on tehty remonttia. On hoideltu siipan tikattua sormea, josta oikohöylä silpaisi palan. On kirjoitettu käsikirjoitusta ja puurrettu valmiiksi pari luvattua pienempää kirjoitushommaa. On pidetty huolta eläinlaumasta ja koetettu nukkua ja liikkua riittävästi.

Mustikoita ei ole kerätty, eikä kantarelleja, joita on sosiaalisesta mediasta päätellen tänä vuonna paljon. Ei ole myöskään ladattu reissukuvia kamerasta, ei otettu uusia kuvia, ei kirjoitettu blogia, ei tavattu ystäviä, ei hoidettu pihaa muuten kuin pakollisten ruohonleikkuiden verran.

Mutta taistelunsa on joskus pakko valita.

Projekteja jos jonkinlaisia

Ei Pagistaanista mitään remonttiblogia ole tarkoitus tulla, mutta todettakoon kiinnostuneille, että torpan uusi lattialaatta on nyt valettu ja betoni kuivumassa. Elokuun lopulla lattia päästään tekemään loppuun; silloin timpurit palaavat työmaalle ja värkkäävät myös muun muassa kylpyhuoneen. Takaisin omaan torppaan päästään toivon mukaan muuttamaan joskus syyskuussa.

Betonin kuivuessa teemme itse muita pienempiä hommia, kuten annamme näille keittiönkaapeille uuden elämän. Myös saunamökin perustukset ovat työn alla. Saunallahan ei niin kiirettä ole - ja muutenkin sovimme alustavasti kirvesmiesten kanssa, että he jatkavat syksyllä siitä, mihin meillä loppuvat voimat, aika, osaaminen tai kaikki mainitut. Elämän realiteetit, osa X.

---

Niin, edellisessä postauksessa mainitsin uuden laumanjäsenemme. Noloa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa siitä kunnollisia kuvia - pitäisi mennä kameran ja kortilla olevan ajan kanssa laitumelle hengailemaan tai värvätä joku kentän laidalle kuvaamaan. Tämän onnettoman otoksen räpsäisin kännykkäkameralla joskus ratsastuksen jälkeen, kun asianosainen katseli kiinnostuneena jotakin tiellä liikkuvaa.

Kai kuvasta kuitenkin sen verran selvän saa, että kyseessä on hevonen. Suomenhevonen. Tarkemmin sanottuna 13-vuotias ruuna Rivalo, jota myös Rikuksi kutsutaan. Sukupostista löytyy sukutietoja ja muutama parempi kuva myös herran lyhyehköksi jääneeltä raviuralta. Pari sanaa ja entisen omistajan ottama hieno potretti löytyvät täältä.

Minunhan ei varsinaisesti pitänyt (enää) hevosta hankkia, mutta yksi asia johti toiseen ja tässä ollaan. Sen kummempia tavoitteita minulla ei Rikun suhteen ole - en siis kaipaa kisoja tai valmennuksia - vaan koetamme opetella asioita yhdessä rennosti ja hyvässä hengessä. Haluan käyttää tilaisuuden oppiakseni yhtä sun toista uutta hevosista, niiden ratsastamisesta ja käsittelystä. Siihen tämä herkkä ja reipas ammatinvaihtaja on omiaan. Se ei ole ratsuna mikään automaatti ja siinä on omat haasteensa, mutta se on älykäs ja haluaa tehdä parhaansa ratsastajaansa luottaessaan. Jos jokin asia ei tunnu sujuvan, on syytä katsoa peiliin kerran jos toisenkin ja tarkistaa hevoselle antamiaan viestejä. Se on opettavaista, jos mikä.

Rikun entinen omistaja teki kuluneen vuoden aikana hienoa työtä sen kanssa ratsuntöiden opettamisessa, ja tästä on hyvä jatkaa urakkaa molemminpuolista luottamusta rakennellen - ainakin niin pitkään kuin rahoittajat suovat ja jonkinlainen kuukausiansio allekirjoittaneen tilille tipahtaa omaksi ja lauman elannoksi. Elämän realiteetit, osa XX.

Kesä toi timpurin

Kun aikoinaan tapasimme, mies ilmoitti varsin nopeasti, ettei koskaan aio rakentaa taloa (niin kuin sitä olisin pyytänytkään, minä vanhan rakennuskannan suuri ystävä).

Hajottamisesta ei ollut puhetta.

Viime viikon illat ja viikonlopun käytimme pikku torppamme särkemiseen - olimme toki ensin tyhjentäneet sen ja siirtäneet laumamme evakkoon parin kilometrin päähän vanhempien kesäpaikalle. Koska olemme sille päälle sattuessamme hirmuisen tehokkaita, sunnuntai-iltana lattiat oli purettu roskavaluun saakka - vanhojen purujen säkittäminen oli urakka, jota ei tule ikävä - ja keittiön kaapit vinssattu pihalle.

Maanantaina remmiin astuivat kirvesmiehet, jotka ovat kuluneella viikolla jatkaneet hävitystä muun muassa piikkaamalla kylpyhuoneemme atomeiksi.

Tarkoituksenamme on siis päivittää 50-luvun alkuperäinen lattiarakenne, maanvarainen betonilaatta ja niin sanottu korokepohja, paremmin aikaa kestäväksi. Nykytiedoinhan kyseessä on "itsensä lahottava" riskirakenne, koska maaperästä nousevalla kosteudella on suora pääsy puurakenteisiin. Lahokohtia löytyikin sieltä sun täältä, vaikka yleistilanne tuvan puolella oli kohtalaisen hyvä. Makuuhuoneessa, jonne edellinen omistaja oli asentanut laminaatin ja lisäeristänyt lattian, rakennusmuovilla peitelty laatta oli läpimärkä; hyvä esimerkki siitä, miten riskirakenteen riskit voivat realisoitua uusien korjausten myötä.

Niin kutsuttu korokepohjarakenne maanvaraisella betonilaatalla.

Käytännössä siis lattiapohja täytetään murskeella - se muodostaa niin kutsutun kapillaarikatkon ja estää kosteuden nousemisen rakenteisiin - ja päälle valetaan uusi betonilaatta. Sitä kuivatellaankin syksyyn asti. Sentti viikossa.

Koska torppa jouduttiin tyhjentämään kokonaan, päätimme remontoida samalla ryskeellä 90-luvun alusta peräisin olleen kylpyhuoneen - ihan hyvä, koska villoihin oli jo karannut paikka paikoin kosteutta ajalleen tyypillisten puutteellisten vesieristysten vuoksi - sekä poistaa paljon tilaa vieneen sisäsaunan (varaus pienelle saunamodulille kuitenkin jätetään). Ulos rakennetaan hirsinen ulkosauna ja tupa, jota voi käyttää tarvittaessa myös työhuoneena tai vieraiden majoitukseen. Kumpaankaan tarkoitukseen kun torpan 50 neliötä eivät oikein veny.

Betonin kuivumista odotellessamme teemme itse pientä pintaremonttia, kuten värkkäämme tamperelaisesta kerrostaloasunnosta puretuista 50-luvun keittiönkaapeista uuden keittiön. Tarkoitus olisi tehdä myös ulkosaunan osalta mahdollisimman paljon itse; kyseessä on siis valmissauna, joka toimitetaan koottavana "rakennussarjana". Saapa nähdä, mitä ehditään, osataan ja jaksetaan.

---

Kesään kuuluu kaikenlaista muutakin vinkeää, kuten käsikirjoituksen rytyyttämistä, ainoan lomajakson virkaa tekevä alppireissu - pitkästä aikaa! - sekä entistä eläimellisempää menoa. Laumaamme tupsahti nimittäin kaikkien kiireiden keskelle uusi nelijalkainen jäsen, joka ei nuku sängyssä, eikä edes tuvassa, ja johon lyödään nauloja puolentoista kuukauden välein. Siitä lisää myöhemmin.