Ei pitänyt tulla

Meillehän ei pitänyt tulla skotlanninhirvikoiraa. Verrattain lyhyt ikä, isojen vinttikoirien terveysriskit... monta hyvää syytä oli jättää hankinta haaveen tasolle.

Ei se sinne kuitenkaan jäänyt. Meillä on laumassa taas kolme koiraa - ja lisäksi Rocky äidin luona etäjäsenenä. Nessa, koko nimeltään Black Jade's Dirleton, on kohta 15-viikkoinen ja jo bedlingtoninterrieriä isompi. Kuten kuvasta näkyy, ei mene kauaa, ennen kuin residentti lurcherkin jää tulokkaaseen nähden pieneksi. Voi olla, että pikkuinen torppamme alkaa pian toden teolla tuntumaan ahtaalta, joskin skotit ovat aikuisina varsin rauhallista porukkaa.

Jouduin keväällä luopumaan hevosestani kolmen vuoden jälkeen; aika ei kerta kaikkiaan enää riittänyt sen täysipainoiseen liikuttamiseen ja hoitamiseen, kun työperäiset velvoitteet vähitellen lisääntyivät. Kai siitä löytyi sitten hyvä syy edes hankkia ponin kokoiseksi kasvava koira. Ja huolten määrän pitänee ihmisen elämässä olla enemmän tai vähemmän vakio.

Miltä ilmastonmuutos kuulostaa

Vastauksena otsikon kysymykseen: se kuulostaa esimerkiksi siltä, kun serakki - eli jääpylväs - tai kokonainen jäätikön reuna sortuu alas kalliojyrkänteeltä.

Kävimme tekemässä taas perinteisen kesälomareissun Alpeilla. Pienen akklimatisoitumispatikan jälkeen pystytimme telttamme Breithornin alapuoliselle jäätikölle aivan Sveitsin ja Italian rajalle. Samoilla kieppeillä siippa oli telttaillut kiipeilykavereineen 13 vuotta sitten. Tavoitteenamme oli kiivetä muutamia nelitonnisia - muun muassa kaksoset Castor ja Pollux - ja se täyttyikin jopa odotuksia paremmin.

Ennen ylöspäin lähtöä yövyimme Valtournenchen kylässä eräässä pikkuhotellissa, jonka omistaja työskentelee myös vuoristo-oppaana. Suunnitelmistamme kysellessään hän huomautti, että köytemme oli jäätiköllä liikkumiseen aivan liian lyhyt; kuulemma railoja oli paljon ja kulkeminen vaarallista.

Oikeassahan hän köytemme pituudesta oli - se on ollut kompromissi näillä yhdistetyillä patikka- ja kiipeilyreissuilla - joten kävimme vielä aamulla ostamassa reilusti pidemmän köyden kylän urheilukaupasta. Ja hyvä niin. Noiden 13 vuoden aikana jäätikkö oli käynyt tosiaan reilusti rikkonaisemmaksi, ja hellejakso vielä hankaloitti tilannetta. Aamulla railon yli saattoi kulkea hyvä lumisilta - joskaan ei niihinkään ole koskaan luottamista - mutta iltapäivällä palatessa se oli sulanut ja tyhjyyden yli oli tehtävä kunnon loikka. Ensimmäisenä päivänä telttapaikkaa etsiessämme hupsahdinkin railoon, onneksi vain nivusiani myöten.

Niin ikään alussa mainittuja jäätikönreunojen murtumisia ja sortumisia tapahtui pitkin päivää; tuon tuostakin jostain kuului ukkosenkaltainen jyrinä. Ikiaikaiset jääkentät antavat periksi sekä rymisten että hiljaa huveten, kun lämpötila nousee. Jo omien alppireissujeni aikajänteellä, eli 12 vuoden aikana, jäätiköiden sulaminen on ollut silminnähtävän nopeaa (esimerkiksi Gran Paradisolle kiipesin vuonna ensin 2008 ja uudestaan 2016, ja kahdeksassa vuodessa jäätikön reuna oli vetäytynyt niin, että reitin alku oli muuttunut täysin).

On tietysti hurskastelua taivastella ilmastonmuutosta samalla, kun itse on edistänyt sitä lentämällä maailmalle ja takaisin. Mutta yhtä kaikki, jäätiköiden sortumista kuunnellessa käy kouriintuntuvaksi se ikävä aavistus, että nyt ovat käynnistyneet kehityskulut, joihin ihmisellä ei enää ole todellista kontrollia.

Yrittää silti pitää. On pakko.

Koska se on minusta nätti

Kuvassa ei ole lupiinia, vaan pihaniittymme koiranputkipitsiä (joka odottaa hypoteettisten lampaiden tai akuutimmin raivaussahan käsittelyä, ennen kuin alta puskeva pelto-ohdake pääsee kukkaan). Mutta lupiini on viime aikoina ollut taas puheenaiheena sosiaalisen median puutarhakeskusteluissa.

Alkukesähän on aikaa, jolloin kannustetaan vieraslajien torjuntaan. Luonnonkasveilta aggressiivisesti kasvutilaa vieviä tulokaslajeja ovat muun muassa jättipalsami, jättiputket, kurttulehtiruusu - ja komealupiini. Jälkimmäinen on se, joka näyttää herättävän vuosi toisensa jälkeen suurimmat intohimot. Moni puolustaa lupiinia suureen ääneen ja uhkailee jopa sen edelleen levittämisellä.

Miksi? Koska se on minusta nätti. Koska siitä ei minusta ole mitään haittaa. Koska se on minusta tienpientareilla kivemman näköinen kuin jotkut mitättömät ruohot.

Suuri lupiinikeskustelu on hyvä esimerkki yleisestä ajattelumallista, jossa oma mielipide tai tuntemus on argumenttina aivan yhtä arvokas kuin tutkittu fakta. Jokainen voi tässä mallissa olla kaikkien alojen asiantuntija ja ajaa omaa näkemystään varmana sen paremmuudesta muihin nähden. 

Keskustelu on tietysti vain keskustelua. Mutta kun ajatuksesta siirrytään toimintaan, vaikkapa nyt lupiinien tarkoitukselliseen levittämiseen, vahinkoa alkaa tapahtua.

Ihmisten inttämisestä ärtyessä on toki hyvä muistaa, että kenties meillä jokaisella - itseämme valistuneina ja analyyttisinä pitävilläkin - on omat lupiinimme. Ei tehne yhtään pahaa olla tarkkana varsinkaan silloin, kun huomaa keskustelun kääntyvän itselle tärkeisiin, tunteita nostattaviin aiheisiin.

Pönttöjä

Päivän maakuntalehdessä oli taas maa- ja metsätalouden teemasivut. Kolumnissaan Metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija esitti huolensa kuusi- ja töyhtötiaisten ja muiden kolopesijöiden kantojen vähenemisestä. Ratkaisuksi hän ehdotti, että hakkuuaukeiden "säästöpuihin" laitetaan linnunpönttöjä.

Pönttöjen ripustaminen ovat aina kannatettava ajatus, mutta ehdotus kuvastaa minusta hienosti suomalaista metsäkeskustelua nykypäivänä. Asiantuntijoiden varoitukset metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisestä on sujuvasti sivuutettu biotalouden huumassa (Suomessa biotalous tuntuu tarkoittavan lähinnä lisää sellukattiloita). Metsäähän kasvaa aina lisää!

Samalla pragmaattisuudella voi ajatella, että kolopesijä on tyytyväinen, kun sillä on pesäkolo. Sillä ympäröivällä metsällähän ei niin väliä ole (oikeasti toki on; tiaiset hakevat ruokansa vanhojen kuusien rungoilta ja oksilta, eikä töyhtötiainen edes halua ylittää yhtään laajempia aukeita).

Virpomisesta ja "kulttuurisesta omimisesta"

Virpominen karjalaisessa ja ortodoksisessa kulttuurissa hyväksyttiin juuri UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listaan yhdessä noin puolensadan suomalaisen perinteen kanssa. Siitäpä juohatuin miettimään kulttuurista omimista. 

Suomessahan kulttuurista omimista eli appropriaatiota on pohdittu ennen muuta saamelaiskulttuurin näkökulmasta, näkyvänä esimerkkinä niin sanottujen feikki-saamenpukujen käyttäminen sekä saamelaisuuden karnevalisointi ja banalisointi. Keskustelua on käyty myös muun muassa intiaanipäähineistä, rap-musiikista, rastahiuksista ja joogasta. Menemättä nyt sen syvemmälle aiheeseen tai esimerkkeihin todettakoon lyhyesti, että käsitteellä tarkoitetaan pääsääntöisesti sitä, että enemmistökulttuurin edustaja lainaa tai omii toisen kulttuurin - yleensä vähemmistökulttuurin - piirteitä omaan käyttöönsä. Siihen katsotaan liittyvän erilaisia vallankäytön ja sorron elementtejä.

Sitäpä siis puoliksi huvittuneena tuumin, että eipä kukaan ole vielä virpomista ottanut puheeksi tämän teeman tiimoilta. Ortodoksithan ovat jo vuosikymmeniä harmitelleet länsisuomalaisen trulliperinteen sekoittumista karjalaiseen virvontaperinteeseen (jossa siis ajatuksena on toivottaa siunausta ystäville ja sukulaisille). Niin ikään ovelta ovelle kiertely karkkien tai rahan toivossa ei alkuperäiseen virpomisajatukseen kuulu. Kun esimerkiksi karjalaistaustainen arkkipiispa on aihetta medioissa kommentoinut, on hänet oitis leimattu mielensäpahoittajaksi, niuhottajaksi ja ankeuttajaksi. Onhan sentään kyseessä lasten viaton hupi! 

Kulttuurisen omimisen käsite ja sen rajojen määrittäminen - edes nykypäivässä, menneisyydestä puhumattakaan - on monin tavoin ongelmallista, enkä tosiaankaan vakavissani sano, että keskustelua tulisi nyt virpomisesta käydä, sen enempää kuin karjalanpiirakoiksi kutsutuista paistopisteiden paksukuorisista einespiirakoistakaan.

Mutta sitä kyllä pohdin, että aivan lähelle on yleensä ottaen vaikeampi nähdä kuin kauas. Samaten kuin sitä, että suhteessamme uskontoihin on hieman "rusinat pullasta"-ajattelua. Vuodenkierron juhliin liittyy kaikenlaisia kivoja uskontolähtöisiä ruoka- ja askarteluperinteitä, joita on mukava soveltaa, mutta itse uskonnollisuus lajista riippumatta tuottaa jonkinlaista kollektiivista ahdistusta ja kiusaantuneisuutta. Niinpä se siivotaan mieluummin visusti pois nykyihmisen silmistä kaikilla elämänalueilla, tai vaihtoehtoisesti vähätellään ja pilkataan satuolentoihin aikuisinakin uskovia tolvanoita. Esimerkiksi joulun ja pääsiäisen osalta näyttää olevan myös trendikkäämpää tähdentää perinteiden esikristillisiä juuria, vaikka uskonnottomiksi julistautuvien voisi kuvitella kavahtavan loogisesti niitäkin. 

Pagistaanin virtuaalivitsalla virvotaan joka tapauksessa onnea ja menestystä tasapuolisesti kaikille. Tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks! Palkaksi riittää, että yritetään olla siivosti itse kukin.

"Rossija - moja istorija", eli visiitti historiallis-patrioottisen kasvatuksen ytimeen

Kävin taas puolentoista viikon työreissulla Pietarissa; kansalliskirjastossa istumista sekä hieman luennointi- ja opetustöitä. Yhtenä päivänä kirjasto oli siivouspäivän takia kiinni, joten otin tilaisuudesta vaarin ja kävin viran puolesta katsastamassa upouuden Rossija - moja istorija -historiapuiston. Tai puistoksi sitä sanotaan, mutta pikemminkin kyseessä on jonkinlainen interaktiivinen museo, näyttely tai informaatiokeskus.

Ruhtinas Vladimir - Venäjän kristillistäjä

Samanlaisia keskuksiahan on viime vuosina perustettu suuriin kaupunkeihin ympäri Venäjää. Niiden kohdeyleisönä ovat nimenomaan venäläiset, eivät niinkään turistit, niin kuin jo nimi - "Venäjä - minun historiani" - kertoo, samoin kuin se, että liki kaikki materiaali on ainakin toistaiseksi vain venäjäksi.

Kierros alkaa Venäjän alueen esihistoriasta ja etenee erilaisten interaktiivisten videoklippien kuljettamana keskiaikaan ja siitä eteenpäin aina nykypäivään saakka. Minua kiinnosti erityisesti varhaisen historian esittäminen 1500-luvulle saakka - ja osapuilleen sinne saakka voimani riittivätkin, mitä tuli ylitsepursuavan tarjonnan yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Venäjän varhaisvaiheet esitetään värikkäästi ja tunteisiin vetoavasti kaikilla tutuilla myyteillä ja legendoilla höystettynä. Asiantuntijaääntä edustavat 1800-luvun kansallismielisten historioitsijoiden sitaatit seinillä; sen kriittisempää tai analyyttisempää lähestymistapaa esimerkiksi keskiaikaisten lähteiden käyttöön on turha hakea. Visiittini aikaan paikalla olleita koululaisia ja lapsiryhmiä kiinnostivat tietysti erityisesti värikkäästi ja dramaattisesti tehdyt klipit keskiaikaisista taisteluista.

"Kansan historiallinen muisti"

Kokonaisuudessaan keskus esittää Venäjän menneisyyden peittelemättömän militaristis-uskonnollis-patrioottisessa valossa. Punaisena lankana on ajatus Venäjästä - ja jossain määrin myös Neuvostoliitosta - rauhaa aina rakastaneena valtakuntana, joka on sotinut vain puolustaakseen itseään ja omia etujaan. Tästä syystä sen toimilla on ollut myös korkeimman siunaus. Samaan sävyyn esitetään myös viime aikojen tapahtumat muun muassa Krimillä ja Ukrainassa, ja mainitaan erikseen muiden valtioiden Venäjää vastaan käymä infosota ja talouspakotteet.

En epäile yhtään, etteikö tällainen instituutio ole mitä tehokkain väline tuottaa ja välittää mielikuvia kansallisesta menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä: toisin kuin vaikkapa koulukirjoilla, sillä on käytössään niin liikkuva kuva kuin äänikin.

Lohdullista kuitenkin on, että kun mainitsin visiitistäni yliopisto-opiskelijoille - tuoden keskuksen esiin modernina esimerkkinä kollektiivisten mielikuvien levittämisestä - he purskahtivat nauruun. Kriittisellä ajattelulla ja valtajärjestelmän tuottaman tiedon terveellä kyseenalaistamisella on Venäjällä edelleen vankka sijansa, niin kuin sillä on aina ollut.

Tiernapojista

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, jotka Pagistaania yhä edelleen - 13 vuoden jälkeen! - vaivautuvat lukemaan.

Kuluneen joulun aikana yleistä keskustelua herättivät muun muassa tiernapojat, tai pikemminkin näytelmän rasistisina pidetyt piirteet. Stockmannkin joutui vetämään videonsa pois, kun siitä nousi kohu. Kohusta nousi sitten lisäkohu, kun kansa raivostui suomalaisten perinteiden repostelusta.

Historiantutkijana kiinnitän aina korostetusti huomiota asioiden konteksteihin, eli viitekehyksiin. Nythän kriitikot nostivat esille "Murjaanien kuninkaan" ja tämän mustatut kasvot, joiden katsotaan viittaavan mustia alentavaan ja rasistisia stereotypioita ylläpitävään blackface-perinteeseen.

Tiernapoikien konteksti on kuitenkin toinen. Näytelmä kertoo väljästi Kristusta tervehtimään pyrkivistä Itämaan tietäjistä, joista yksi on tavattu esittää kuvissa tummaihoisena. Tämä on sitten siirretty esitykseen, niin kuin on parhaiten taidettu, eli maalaamalla yhden esittäjän naama mustaksi. Samalla on tietenkin saatu mukaan jännittävää eksotiikkaa, joka täällä Pohjolan perukoilla on perinteisesti ollut vähissä. Tärkeää on kuitenkin huomata, että "Murjaanien kuningas" on näytelmässä sympaattinen, hyvän puolella oleva hahmo, jota ei millään tavoin esitetä pejoratiivisessa valossa, toisin kuin varsinaisen blackface-perinteen uhrit. Näyttelijän kasvoja ei ole maalattu siksi, että päästäisiin pilkkaamaan tai halventamaan erivärisiä ihmisiä.

Tietenkin ymmärrän ja hyväksyn sen, että mielleyhtymät muuttuvat ja sen myötä vanhoja käytänteitä joudutaan oikomaan. Toivoisin kuitenkin, ettei koko tiernapoikanäytelmää nyt päädytä heittämään rasistisena ja aikansa eläneenä romukoppaan. Meillä ei ole säilynyt kovin paljon ainakaan yhtä vanhoja, kotoperäisiä jouluperinteitä. Näytelmä on hieno esimerkki yleiseurooppalaisesta perinteestä, joka on muovautunut erilaisten vaikutteiden myötä omintakeisen suomalaiseksi. Näytelmän musiikissa yhdistyvät kansanlaulut, virret ja Piae cantiones-kokoelman latinankieliset laulut.

Sen sijaan kasvojen mustaaminen ei ole mitenkään oleellista, joten sen voisi hyvin lopettaa, jos ja kun sillä nykypäivänä on globaaleja, rasistisia konnotaatioita. "Murjaanien kuningasta" esittämään löytyy nyky-Suomesta myös normisuomalaista tummahipiäisempiä henkilöitä, toisin kuin vielä sata vuotta sitten, jos autenttisuutta halutaan. Jos vanha sana "murjaani" koetaan hankalaksi - sekään ei ole alun perin pejoratiivinen termi - hahmon nimeäminen samaa merkitseväksi "Maurien kuninkaaksi" ei olisi myöskään kohtuuttoman suuri muutos, vaikka uuden sanan lauluihin sovittaminen toisikin hieman mietittävää.

Sen sijaan koko hahmon poistaminen näytelmästä tai sen muuttaminen kokonaan toiseksi runtelisi perinnettä pahasti ja kääntyisi paradoksaalisesti itseään vastaan: eikö nimenomaan olisi rasistista, jos kaikki hahmot - myös hyvä kuningas - esitettäisiin valkoisina? Ja kuten sanottu, koko tiernapoikaperinteen hautaaminen poliittisesti epäkorrektina olisi kulttuuriperinnön kannalta vahinko, todellinen lapsen heittäminen pesuveden mukana.

Yhtä nopeasti

Liikkuva tutkija on palannut kotiin, mutta tutkijan matkatavarat eivät, vaikka paluusta tuli tänään kuluneeksi viikko. Paluulentomme ajankohta oli poikkeuksellisen epäonninen ja kolme pakaasiamme - yhteensä noin 60 kiloa tavaraa - jäivät keskiviikon vastaisena yönä lentokentälle kaaokseen, jonka taustalla olivat lumimyrsky ja Ilmailualan unionin ylityökielto. Me sentään pääsimme hotelliin nukkumaan kolmeksi tunniksi myöhässä olleen lennon ja laukkuasian tuloksettoman selvittelyn jälkeen; moni jatkolentoa turhaan odottanut joutui yöpymään lentokentällä, kun Etelä-Suomen hotelleista ei löytynyt enää tilaa.

Kuulun niihin, joiden mielestä on ehdottoman asiatonta rähistä asiakaspalvelijoille (he aniharvoin ovat henkilökohtaisesti syyllisiä ongelmiin) ja ymmärrän hyvin, että kyseessä oli poikkeustilanne: kentälle jäi noin 2000 matkatavaraa, jotka piti toimittaa oikeille omistajilleen. Näistä osa oli reissun päällä pelkillä matkatavaroilla; ei ole kovin hauskaa joutua vaikkapa Lappiin useammaksi päiväksi ilman lämpimiä vaatteita. Minullahan ei ole ollut kotiin palaajana muuta hätää kuin se, että pakaaseissa ovat muun muassa tutkimuskirjani, muistiinpanoni, suuri osa arki- ja urheiluvaatteistani, ihmisten joulumuistamiset - ja purentakisko, jota ilman jykerrän hampaani säpäleiksi. Niinpä ajattelin antaa työntekijöille työrauhan. Mutta parin viimeisen päivän kuluessa, kun laukuista ei edelleenkään kuulunut pihaustakaan, aloin toden teolla hermostua. Miten voi olla mahdollista, ettei asiakkaille tiedoteta mitään, eikä edes vastata kunnolla kyselyihin?

Eilen sitten selvisi, ettei matkatavaroidemme tietoja ollut jostain syystä edes koskaan viety etsintäjärjestelmään, mikä osaltaan selittää viiveen. Nyt ne ovat siellä, ja toivon mukaan laukut vielä ennen joulua täällä.

Taas kerran kyllä mietin, että sosiaalisen median aikakautena imagotappio syntyy yhtä nopeasti kuin kymmenen ihmistä kirjoittaa Facebook- tai Twitter-viestin. Lentoyhtiöiden(kin) olisi hyvä investoida kriisiviestintään ja koettaa joka tilanteessa huolehtia siitä, etteivät asiakkaat pääse tuntemaan itseään hylätyiksi huoliensa kanssa. Aina se ei onnistu - jokainenhan katsoo olevansa eniten avun tarpeessa, eikä kaikkia voi parhaimmillaankaan palvella yhtä aikaa - mutta silloin pitää pyrkiä korjaamaan tilanne jälkikäteen, tai edes se, mitä korjattavissa on. Vaikeneminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu.

Yhdeksän tuntia

Vapaana muista arkisista velvoitteista kuin työstä olen yrittänyt nyt syksyn mittaan miettiä, miten minun pitäisi oikein elämäni järjestää. En tällä kertaa tarkoita suuria linjoja - vaikka toki niitäkin koko ajan pohdin - vaan päivärytmiäni. Siinä kun on tuntunut olevan korjaamisen varaa. Ei ole mukavaa olla koko ajan umpiväsynyt ja stressaantunut ilman mitään järkevää syytä.

Sekä tänä syksynä että viisi vuotta sitten Cambridgessa olen ollut keskimäärin paljon virkeämpi ja aikaansaavampi kuin kotona. Oikeastaan vasta nyt suostuin tunnustamaan, että kyse on pitkälti niinkin keskeisestä seikasta kuin yöunen määrästä. En voi enää kieltää sitä tosiseikkaa, että tarvitsen enimmäkseen yhdeksän tuntia unta yössä. Se on paljon, muttei epänormaalin paljon; noin kymmenen prosenttia aikuisista kuuluu tähän ryhmään.

Olisi toki hienoa olla yksi niistä, jotka selviävät kuudella tai seitsemällä tunnilla. Miten paljon enemmän elämässä ehtisi! Tai edes kahdeksalla. Mutta paras vuorokausirytmi minulle kiistämättä on nukkumaanmeno kymmenen korvilla ja herääminen seitsemältä. Silloin pysyn toimintakykyisenä koko päivän, eikä iltapäiväkooma iske.

Kun asun yksin ja sorvaan itse omat aikatauluni - kuten tänä syksynä - tässä ei olekaan mitään ongelmaa. Saatan mennä jo yhdeksältä sänkyyn lukemaan. Mutta kun samassa taloudessa asuu vähemmällä unella pärjäävä lajitoveri, tilanne vaatii miettimistä. Siippa nousee arkipäivisin heti kuuden jälkeen, enkä minäkään enää oikein osaa jäädä nukkumaan; tietoisuus siitä, että kohta pitää lähteä töihin tai tallille ja sieltä töihin estää vaipumisen takaisin uneen. Illalla taas on mukava katsoa porukalla iltauutiset - niihin asti kumpikin puuhaa yleensä omiaan - ja sen jälkeen tunnin verran jotakin dokumenttia tai sarjaa (kyllä, olemme ylpeästi keski-ikäisiä). Mutta siinä, missä puolisolle tämä riittää päivän kierrosten laskemiseksi, minä joudun vielä lukemaan sängyssä vähintään puoli tuntia.

Siinäpä ne yöunet sulavatkin seitsemään ja puoleen tuntiin, jonka siis pitäisi kai periaatteessa riittää, ja jolla pärjäänkin aika ajoin tarpeen tullen. Mutten siis jatkuvasti. Tähän kun vielä yhdistää taipumukseni heräillä aamuöisin valvomaan - sitä herkemmin, mitä vähemmän unta muuten saan - ei ihme, jos päivällä silmät eivät pysy auki ja arkea piinaa krooninen väsymyksen tunne, vaikkei meillä jälkikasvuttomina edes ole mitään virallisia ruuhkavuosia (jos ei muita itse hankittuja riesoja laske, kuten eläimiä).

Peak District revisited

Pistäydyin joutessani viikonloppuretkellä Peak Districtin kansallispuistossa. Kävimme siellä jo viisi vuotta sitten siipan kanssa, tosin pohjoisempana. Nyt menin eteläosaan, jonne pääsi kätevästi Birminghamista käsin junalla.

Kysehän on, kuten brittiläisten kansallispuistojen osalta muutenkin, jostain muusta kuin asumattomasta erämaa-alueesta tai ikimetsistä. Peak District perustettiin vuonna 1951, ja se on Britannian ensimmäinen kansallispuisto. Se muodostuu nummialueista, pelloista ja laitumista, joiden lomassa on pieniä kyliä. Kyliä yhdistää luonnollisesti tieverkko. Vaikkei olisi autoa - kuten minulla ei yksin liikkuessani ole - päiväpatikoiden suunnittelua helpottavat paikallisbussit, joilla pääsee kätevästi siirtymään kylien välillä.

Peak Districtin alueella (kuten tietysti koko saarella) on asuttu jo tuhansia vuosia, mistä kertovat hautakummut ja kivikehät. Kylät ovat autoja ja asfalttiteitä lukuun ottamatta osapuilleen samassa kuosissa kuin 400-500 vuotta sitten. Esimerkiksi pienessä Eyamin "ruttokylässä", joka vuosina 1665-1666 karanteenasi itsensä välttääkseen paiseruttoepidemian leviämisen sen ulkopuolelle, ovat edelleen pystyssä ja asuinkäytössä ne talot, joista tauti lähti liikkeelle (räätäli oli tilannut Lontoosta kangasta, jonka mukana tuli tautia kantaneita kirppuja).

Se, miksi tällä ruuhkaisella saarella asumista ja vierailemista rakastan kaikista pienistä riesoista huolimatta - ja miksi nytkin oloni on kovin ristiriitainen ajatellessani, että muutaman viikon päästä on edessä paluu Suomeen - on juuri ajallinen kerrostuneisuus; mahdollisuus maadoittaa itsensä menneeseen. Osaltaan kyse on tietysti ammatillisesta kiinnostuksesta, mutta jollain tapaa myös
sisäsyntyinen eksistentiaalinen ahdistukseni helpottuu 1500-luvun pubissa aivan eri tavalla kuin suomalaisella ABC-asemalla.

No, se nyt tuskin yllättää ketään. Mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Villieläimille tärkeä

Viime viikolla eräänä yönä valvoessani luonnostelin mielessäni täydellisen blogitekstin, jonka ajattelin heti aamulla naputella ylös. Vaikka aie oli vielä herättyäni muistissa, teksti ei ollut. Yllätys.

Birminghamin-komennusta on vielä reilu kuukausi jäljellä. Kun liikkuvuusjaksolla on vain muutaman kuukauden, ei asemapaikkakunnalle oikein tule kotiuduttua ja asetuttua, kun tietää, että kohta on kuitenkin paluu edessä. Pidemmän jakson kyseessä ollessa sinne on oikeastaan pakko yrittää luoda omat kuviot ja ihmissuhteet, että pysyy järjissään. Niinpä Cambridgessa asuin, kun taas täällä tuntuu, että olen vain käymässä. Niin kuin olenkin.

Eikä Birmingham, Iso-Britannian toiseksi suurin kaupunki, ole paikkakuntana muutenkaan minun kuppini teetä, englanninkielistä sanontaa lainatakseni. Keskustasta puolet on rakennustyömaata ja puolet ostoskeskusta. Vaikka asun lähiössä - lähellä yliopistoa, jonka kampuksesta niin ikään puolet on rakennustyömaata - täältäkin saa ajaa polkupyörällä vilkasliikenteisen ja risteysten pirstoman tunnin, ennen kuin on maalaisteiden äärellä.

Onneksi täällä on teollistumisen muistona kanavia; sellaisen vartta yliopistollekin kuljen, ja keskustaan, jos en viitsi lähijunaa käyttää. Kävin viime kuussa kuuntelemassa paikallisen luontoyhdistyksen järjestämän esitelmän ja sain tietää, että kanavaverkosto on villieläimille tärkeä viherväylä paikasta toiseen liikkumiseen. Nekään eivät pidä liikenteestä ja yrittävät parhaansa mukaan selviytyä täällä liki neljän miljoonan ihmisen seassa (jos koko metropolialue lasketaan mukaan).

Näkyy taivasta

Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.

Leicesterin lottovoitto

Kuva on lainattu täältä.

Tulin edellisen kerran Englantiin pidemmäksi aikaa tasan viisi vuotta sitten. Silloin täällä uutisoitiin ahkerasti mielenkiintoisesta projektista: kuningas Rikhard III:n (1452-1485) jäänteitä etsittiin leicesterilaisen parkkipaikan alta.

Kyseinen hallitsijahan oli viimeinen Plantagenetien suvun edustaja, ja hänen kuolemansa 32-vuotiaana Bosworthin taistelussa toi valtaan Henrik VII:n (1457-1509) ja Tudorin suvun. Rikhardin ruumis tuotiin aikalaistietojen mukaan Leicesteriin, pidettiin esillä kolme päivää ja haudattiin sitten ilman sen kummempia rituaaleja kaupungissa sijainneen luostarin kirkkoon. Henrik ei halunnut, että haudasta tulee Yorkin sukuhaaran kannattajien pyhiinvaelluspaikka, jonka maaperässä saattaisi itää vallankaappauksen siemen.

Rikhard oli ainoa kateissa ollut englantilainen hallitsija. Niinpä kun jäänteet vastoin realistisia odotuksia löytyivät vanhan luostarin esiin kaivetun alttarin liepeiltä ja niiden henkilöllisyys vahvistettiin seuraavana talvena DNA-tutkimuksen avulla, uutinen oli kuninkaallisiaan rakastavassa saarivaltakunnassa suuri.

Suuri se oli myös Leicesterin kaupungille, jonka katedraaliin kuninkaan maalliset jäännökset haudattiin (aiheesta väännettiin vielä ankarasti kättä, koska osa sukulaisista olisi halunnut hänen viimeiseksi leposijakseen Yorkin). Britit ovat mestareita menneisyyden tuotteistamisessa, joten ei ollut yllätys, että reilun neljän vuoden jälkeen Leicesterista löytyy jo komea vierailukeskus, jossa multimedia, interaktiivisuus ja taitava dramatisointi tuottavat kävijälle elämyksen toisensa perään. Keskus on perustettu luostarin paikalle, ja itse kaivauspaikkaa pääsee vielä lasin alta ihmettelemään (parkkipaikka siirrettiin suosiolla muualle). Luostarin sijainti oli sopivasti katedraalin vieressä, joten kierroksen voi aloittaa tai päättää nykyiselle haudalle.

Jos alla on auto - kuten meillä toissaviikonloppuna oli - voi käydä myös Bosworthin taistelusta kertovassa keskuksessa, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Leicesterista länteen. Se perustettiin jo 70-luvulla oletetulla taistelupaikalle, joka tosin 2000-luvun tutkimusten myötä osoittautui sijaitsevan noin mailin päässä keskuksesta.

Rikhardin osalta tämän tivolin tekee mielenkiintoiseksi se, että häneen liitetyt mielikuvat ovat perinteisesti olleet kaikkea muuta kuin imartelevia. Kiitos varsinkin Shakespearen näytelmän, hänet tunnetaan veljenpoikansa murhauttaneena rampana ilkiönä. Koska kirjoitettu historia on tunnetusti voittajien historiaa, voi olettaa, etteivät Tudoreiden historiankirjoittajat voitettua kuningasta juuri kehuneet, mikä lienee ollut pohjana myös Shakespearen tulkinnalle.

Britannissa on kuitenkin sitkeästi kokoontunut ricardiaanien yhdistyksiä, joiden tavoitteena on ollut kuninkaan maineenpalautus. Yksi näistä järjestöistä toimi aloitteentekijänä myös Leicesterin kaivauksissa. Nyt näyttää siltä, että Rikhardin rehabilitointi on onnistunut, sen verran myötäsukaisesti parkkipaikan alta kaivettu kuningas esitetään. Tuumasinkin katedraalissa, että jos anglikaaninen kirkko julistaisi ihmisiä pyhiksi, ei se Rikhardin osalta olisi kovin kaukana.

Yhtä kaikki, jos arkisesti tuberkuloosiin kuollut Henrik VII näkisi nykymenon, voisi häneltä päästä jokin keskienglantilainen voimasana.

Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.

Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

Mysteeriääni

Eräällä kaupallisella radiokanavalla on töistä paluuni aikaan ohjelma nimeltä "Mysteeriääni". Radiosta kuuluu törähdys tai risahdus. Sitten ihmiset soittavat studioon ja arvailevat, mistä törähdys tai risahdus on lähtöisin. Jos arvaa oikein, voittaa rahaa. Jos kukaan ei arvaa oikein, seuraavana päivänä rahapotti on himpun suurempi. Kaikki ovat tohkeissaan, niin toimittaja kuin soittajatkin. 

Tähän ohjelmaan jotenkin tiivistyy tasapainoiluni misantropian ja ihmiskuntaan kohdistuvan sympatian välillä. Joinakin päivinä ohjelma suututtaa minua syvästi - täysin älytön ohjelmakonsepti, eikö nyt ihmisillä parempaa tekemistä ole, tai suurempia mysteerejä ihmeteltäväksi! Toisina taas liikutun siitä, miten höperöihin ja triviaaleihin asioihin meidän ihmisreppanoiden mielenkiinto kohdistuu. 

Olemme vähän kuin koirat, jotka kallistelevat päätään hassulle äänelle vailla huolta huomisesta.

Esterata

Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.

Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).

Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä. 

Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.

En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.

Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.

Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.

Aves

Viime yönä kuljin vatsavaivaisen koiran kanssa ulkona ja kuuntelin helmipöllön puputusta maaliskuun kuutamossa. Palattuani sänkyyn tulin unta odotellessani miettineeksi, miten monet hienot muistoni liittyvät suoraan tai välillisesti lintuihin, vaikken bongari olekaan, enkä edes kiikarit kaulalla kulkeva aktiiviharrastaja.

Hömötiaisten ruokkiminen kädestä hiihtolomilla mökillä. Kesäisin pesästä lähteneet, pahantuulisen näköiset haarapääskynpojat keittiön ikkunan alla ukonhattupuskassa. Ne monet linnunpesät, jotka äidin kanssa etsittiin ja häiritsemättä seurattiin poikasten lähtöön asti. Kuoringan kuikat, jotka vastasivat, kun niille huusi. Vastaisivat kai vieläkin, mutta enää ei kehtaa huutaa.

Ensimmäinen kesy kuukkeli leirikoulureissulla Ylläksellä. Tuo myyttinen metsätyömiehen kaveri, josta olin vain lumoutuneena lukenut lintukirjoista. Siinä se oli, haki pähkinöitä kädestä. Omien eväiden syöminen unohtui kokonaan.

Kaulushaikaran puhaltelu Liperin Roukalahdella maalle muuton - sen ensimmäisen - jälkeen, yhdistyneenä muuhun toukokuiseen, ylenpalttiseen äänimaisemaan. Rastaita, taivaanvuohia, viitasammakoita, mitä kaikkea!

Satakielet, joka puolelta kuuluvat satakielet Espoon Leppävaaran lehdoissa. Kuin ulkomailla olisi ollut. Ja myöhemmin Riihimäen fasaanikukot, nuo voimainsa tunnossa huvittavat ja aamuherätyksillään raivostuttavat minikokoiset dinosauriit.

Vappuretkien aamuyön äänimaailma teltasta tai laavusta kuunneltuna. Pöllöjä, kurkia, joutsenia, härkälintuja. Huhuilua, huutoja, narskutusta, viserrystä, karjuntaa. Talvisen Lapin käkättävät riekot höyhentohveleineen.

Se valtava, matalalta yli lentänyt partakorppikotka syrjäisen alppijäätikön yllä. Alppinaakkojen taitolentonäytökset. Cam-joen silkkihaikarat ja kuningaskalastajat, joiden vuoksi istuin kameroineni Grantchesterin rantapusikoissa niin pitkään, että saatoin hyvällä omalla tunnolla käydä teellä ja skonssilla lähikahvilassa.

Amerikkalaiset oudot linnut ja turhautuminen, kun niistä ei tunnistanut oikein mitään.

Kotipihan ruokintapaikan omakseen ottaneet pyrstötiaiset ja muut talviset vieraat. Marjapensaiden puuhakkaat punarinnat. Korppien metalliset soidinkalahdukset.

Kaikki ne arkiset, päivittäiset havainnot neljän vuosikymmenen ajalta. Isot linnut, pienet linnut, keskikokoiset linnut, siiveniskut hangella, tutut ja tunnistamattomat linnunäänet, vilahdukset silmäkulmassa.

Että tämän kaiken on saanut nähdä ja kuulla! Ylenpalttista on se.

Matalalla profiililla

Nyt se kirja sitten ilmestyi. Nauratti, kun vasta viime syksynä patistin viestintäkurssilla opiskelijoita laatimaan elämässään lehdistötiedotteita aina, kun aihetta ilmenee, esimerkiksi julkaistessaan jotain mielenkiintoista. Mutta tuliko sama mieleen oman kirjan osalta? No eipä tullut, ennen kuin vanhempi kollega asiasta muistutti ja kehotti ottamaan yhteyttä yliopiston viestintäyksikköön, jonka kautta meillä tiedottaminen keskitetysti hoidetaan. Suutarin lapset ja niin edelleen. Väitöskirja ja sen liepeillä ilmestyneet julkaisut saivat huomiota muutenkin virallisen väitöstiedotteen vanavedessä, mutta nyt pitänee muistaa pitää meteliä tekemisistään, vaikka mieluiten ihan vain matalalla profiililla nämä hommat hoitaisikin.

Silloin hävettäisi ainakin vähemmän, kun kaikki menee kuitenkin piel... äh.

Huijarisyndroomasta on muuten ollut taas juttua siellä sun täällä.

Päivitin sitten samassa syömmennousussa myös verkkosivuni, jotka aina tuppaavat jäämään kesannolle. Niiden kautta tulee kuitenkin aika ajoin yhteydenottoja, joten eivät ne tyystin turhatkaan liene. Viime vuonna päkerrettyjen graafisen viestinnän opintojen myötä minun pitäisi kai osata sorvata hienot sivut itsekin, mutta vetoan kiireeseen ja laiskuuteen ja käytän valmista WordPress-pohjaa. 

Asiaan sinällään kuulumaton lisäys: huomasin juuri, että esimerkiksi vuonna 2006 olin julkaissut 319 blogikirjoitusta. Viime vuonna luku oli 20. No, jotain sentään. 

Julienneleikkuri ja nuudelisalaatti

Pagistaanissa ei edelleenkään olla keittiövirtuooseja - pois se meistä! - mutta jotkut hassulta hifistelyltä vaikuttavat varustehankinnat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi.

Sellainen on esimerkiksi julienneleikkuri. Niitä on malliltaan monenlaisia, mutta meillä on tuollainen kuvassa oleva simppeli värkki. Mitä sillä siis tehdään? Sillä suikaloidaan kasviksia kätevästi ja lisätään näin edullista ja ekologista kausivihannesten käyttöä. Kesällä, kun kasvimaa puski kesäkurpitsaa, leikkurilla siitä sai tehtyä hetkessä "spagettia", jonka saattoi höystää makunsa mukaan. Talvisaikaan kapineella valmistelee kotimaisen kaalin ja porkkanan sukkelasti esimerkiksi wokkiin tai nuudelisalaattiin (eikä sen jälkeen enää tee tosiaankaan mieli pakastewokkisekoituksia).

Nuudelisalaatti onkin näppärä lounaseväs, koska se maistuu sekä lämpimänä että kylmänä. Itse teen sen seuraavasti muutamia lukemiani ohjeita yhdistellen. Aikaa menee ehkä vartti. 

Otetaan keräkaali, porkkanoita ja purjoa. Suikaloidaan julienneleikkurilla (tai veitsellä) kaalia sopivasti ja porkkanaa samoin, yhteensä sellainen paistinpannulle mahtuva satsi. Silputaan sekaan purjoa. Paistellaan kasvissuikaleita tovi öljytilkassa, niin ettei rapeus kuitenkaan kärsi.

Tähän evääseen sopii mainiosti valinnainen kasviproteiini: tofu, quorn, nyhtökaura tai härkis. Tofukuutioita paistetaan pienessä määrässä öljyä niin, että ne ottavat vähän väriä, quornpaloja ohjeen mukaan vartin verran, ja nyhtökaura tai härkis lähinnä vain käytetään pannulla (jälkimmäiset kyllä menevät kokemukseni mukaan kylmänäkin, jos kiire tai laiskotus iskee).

Nuudeleina meillä tykätään käyttää täysjyvänuudeleita. Niitä valmistetaan pari kerällistä ohjeen mukaan - joko muutaman minuutin keittäen tai pikaversion ollessa kyseessä kuumaa vettä päälle kaataen.

Kastikkeeseen voi sekoitella vaikkapa kolme ruokalusikallista riisiviinietikkaa, pari reilua ruokalusikallista hunajaa, saman määrän sitruunamehua, lorauksen rypsiöljyä sekä soijakastiketta maun mukaan - puolitoista ruokalusikallista on hyvä, tai enemmänkin, jos suolaisemmasta tykkää. Kastiketta voi halutessaan maustaa chilillä, valkosipulilla tai inkiväärillä. Maku on kohdallaan, kun se on suunmukaisesti makeankirpeänsuolainen.

Nuudelisalaattiin sopivat hienosti cashew- tai suolapähkinät, mutta kumpiakaan en oikein tohdi kotiin varastoida, koska niissä kulkee itsekurini raja. Niinpä niitä ei yleensä saatavilla ole. Tuoreita yrttejä voi silputa mukaan, jos on, esimerkiksi korianteria.

Kaikki ainekset sekoitetaan yhteen ja kastike hämmennellään sekaan. Nautitaan haaleana tai jääkaappikylmänä (jämät on helppo ottaa seuraavana päivänä rasiassa töihin mukaan). Muunnellaan ohjetta jatkossa tarpeen ja mieltymysten mukaan.

Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa

"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.

Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi).