En aio piinata teitä seikkaperäisellä matkakertomuksella, mutta joitakin maistipaloja ajattelin pitkäpiimäisyyden uhallakin tarjoilla. Itse haen paljon reissutietoa ja -vinkkejä verkosta, ja tavallisten tallaajien kokemukset ovat usein kaikkein informatiivisinta luettavaa. Koska Pagistaanin retkeilyjaosto ei ole saanut edes aloitettua aiheeseen liittyvien sivujen väsäämistä, saa blogi palvella näiden(kin) jaaritusten julkaisualustana.
Kuten mainitsin, kävin viikon alppipatikkani päätteeksi katsomassa, millaiset näkymät Gran Paradiso-vuorelta avautuvat. Suuremmat vuoret ja viikkokausien teltassa kärvöttäminen ovat urosvahvistuksen heiniä (kuvia Denalin retkeltä löytyy muuten täältä), mutta viimekesäiset kokemukset Allalinhornin Hohlaubgrat-reitiltä saivat allekirjoittaneen kiinnostumaan Alppien lukuisista "nelitonnisista", ainakin teknisesti helpommista tapauksista, joihin Gran Paradisokin kuuluu.
Gran Paradiso on 4061 metrin komeudessaan korkein kokonaan Italian puolella olevista vuorista, mutta hyvällä säällä - mikä on ehdoton edellytys koko kapuamiselle - ainoa varsinainen haaste ohuen ilmanalan lisäksi on jäätiköiden ylitys. Sitähän ei periaatteessa pitäisi tehdä kuin köysistönä, mutta koska kyseinen jäätikköosuus on suhteellisen turvallisen ja railottoman maineessa, uskaltauduin tekemään retkeni niin sanotusti soolona. Sitä paitsi Gran Paradiso on siinä määrin suosittu mäki italialaisten keskuudessa, ettei yksinäisestä jäätikkötaipaleesta ollut pelkoa. 
Retkeni oli tosin tyssätä alkuunsa Vittorio Emanuele-rifugiolle. Kyseinen vuoristomaja on perusreitin lähtöpiste, josta saa yöpaikan runsaine illallisineen ja keskieurooppalaisen niukkoine varhaisaamiaisineen varsin edulliseen hintaan. En ollut viitsinyt ottaa omia jäärautoja ja -hakkua mukaan reissuun, koska tiesin, että ne saa myös vuokrattua viimeistään rifugiolta, ja olisin joutunut kantamaan romppeita koko patikkaretkeni ajan (tosin sittemmin osoittautui, että jääraudat olisivat olleet joissakin solanylityksissä ihan tarpeen). Varmistin vuokrausasian vielä Pontin leirintäalueella, jonne jätin telttani. Mutta kuinka ollakaan: rifugion henkilökunta ilmoitti, ettei välineitä vuokrata yksinliikkujille.
Gran Paradisollahan käy paljon sooloilijoita, ja niin kauan kuin he käyttävät omia varusteitaan, ei kenelläkään ole asiaan mitään sanomista. Mutta rifugio ei, ymmärrettävää kyllä, halua antaa "virallista" tukeaan ilman köysistöä liikkumiselle. Jos jotain sattuu, saattavat pölkylle joutua myös varusteiden vuokraajien päät. Asia ratkesi, kun liittouduin yhteen erään vanhemman slovakkimiehen kanssa - tällä kun oli köysi repussaan, ja olimme jo leirintäalueella jutelleet niitä ja näitä kömpelön yleisslaavinkielemme sallimissa rajoissa.
Erinäisten sattumien vuoksi päädyimme kuitenkin kulkemaan omia teitämme, joten syyllistyin häpeäkseni vuokrausasiassa lievään vilunkiin. Hävetti kahta enemmän, kun sain vuorelta palattuani rifugiomaksuuni tuntuvan alppikerhoalennuksen, vaikka sanoin, etten kuulu kerhoihin. Mutta puolustavana asianhaarana mainittakoon, että aioimme kyllä slovakkitoverini kanssa muodostaa köysistön.
Itse taivallus oli yllättävän kevyt. Siitä lienee kiittäminen hyvää akklimatisoitumista, olinhan viettänyt jo yli viikon parin, kolmen kilometrin korkeudessa. Osa suoraan merenpinnan tasolta vuorelle tulleista kiipeäjistä näytti olevan aika huonovointisia; jo neljä kilometriä saa äkkiseltään pään humisemaan ja jalat tuntumaan raskailta. Lähdin paarustamaan ykkösvaihteella ylöspäin otsalampun valossa neljän aikaan aamulla ja palasin rifugiolle noin yhdeltätoista aamupäivällä. Huipulla olin yhdeksän maissa, tosin viimeiset metrit niin sanotulle Madonna-huipulle jätin suosiolla uupumaan. Sinne olisi nimittäin pitänyt olla jonotusnumero lukuisten ohjattujen ryhmien taiteillessa kapealla, jäisellä kiviharjanteella köysien ja varmistusten kanssa, enkä halunnut jäädä viimaan odottelemaan puoleksi tunniksi semminkään, kun takaa lappoi koko ajan lisää köysistöjä oppaiden johdolla.
Hieman harmillisen, joskin koomisen päätöksen muuten onnistunut vuoriretkeni sai parin kilometrin korkeudessa sijaitsevalla leirintäalueella, jonne jatkoin suoraan lyhyen varusteidenpalautuspysähdyksen jälkeen. Telttani kylkeen oli yönseudun aikana ilmestynyt juhlavan kokoinen palkeenkieli, jonka syntytapa tuntui mysteeriltä. Mutta minkäpä teet, paikatahan se piti.
Korjaustoimien jälkeen aloin väsyneenä ja nälissäni etsiskellä teltasta ruokapussia, johon olin jättänyt pari retkimuonapakkausta ja kaurahiutaleita. Pussista oli kuitenkin jäljellä vain muutama riekale nurmikolla, jolloin osasin hahmottaa repeämästäkin kynsien tai hampaiden jäljet. Leirintäalueen henkilökunta osasi oitis nimetä rötöstelijän ketuksi. Myös saksalainen telttanaapurini mainitsi nähneensä kesynpuoleisen repolaisen pyörivän telttojen lähettyvillä.
Ruokaahan ei pitäisi koskaan jättää telttaan (esimerkiksi amerikkalaisissa kansallispuistoissa tästä ollaan erityisen tiukkoja karhujen vuoksi), mutten olisi arvannut, että leirintäalueella teltassa säilytetyt, taatusti tuoksumattomat retkimuonapakkaukset joutuisivat parempiin suihin. Mutta kettu oppivaisena eläimenä oli tuskin ensimmäistä kertaa asialla.
Onneksi leirintäalueen hyvin varustetusta pikkupuodista löytyi ruhtinaallisesti ruokatäydennystä tuoreesta leivästä pecorinojuustoon. Ketulle saattoi kyllä vesi maistua suolaisen, kuivatun lasagnen popsimisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti