Sielu ja persoona

Palasin Moskovasta lauantaina puoliltapäivin - Venäjän arkistotyöt on nyt väikkärin osalta tehty - join kahvit ja lähdin siipan kanssa Riihimäelle. Siitä eteenpäin elämä onkin ollut lähinnä kahden paikan välillä reissaamista, pakkaamista, tavaroiden kantamista, hiomista, pakkelointia ja muuta mukavaa. Suurisuuntaista remonttia emme ole edes aikeissa tehdä; tässä vaiheessa riittää lautalattian hiominen ja lakkaaminen ja vanhojen, täyspuisten keittiönkaappien maalaaminen, joista jälkimmäisessä riittää puuhaa vielä toviksi.

Huomenna muutamme laatikoiden keskelle uuteen kotiimme, johon olemme tykästyneet päivä päivältä enemmän jo nyt. Sillä on sielu ja persoona. Sitä paitsi naapurit murtavat hämäläisittäin, mikä saa muistamaan, ettei Tampereelle ole kuin reilu sata kilometriä. Eilen meitä kävi tervehtimässä myös parin talon päässä asuva Pippuri-kissa. Sen murteesta ei kylläkään saanut selvää.

Moskovassa ehdin tehdä muutakin kuin istua tutkimassa 1800-luvun munkkien mielenliikkeitä. Perjantaina yöjunan lähtöä odotellessani hyppäsin paikallisjunaan ja piipahdin 70 kilometrin päässä sijaitsevassa Sergiev Posadissa (neuvostoaikana sen nimi oli Zagorsk). Kaupunki on syntynyt Pyhän Kolminaisuuden luostarin ympärille, jonka Sergej Radonezilainen - sittemmin yksi Venäjän tunnetuimmista pyhistä - perusti 1300-luvulla. Kävin siellä yksitoista vuotta sitten ollessani kieliharjoittelussa Moskovassa, jolloin pikkukaupungin verkkainen eloisuus ja luostarin rauha tuntuivat balsamilta miljoonakaupungin jälkeen. Niin tälläkin kertaa.

Pääkaupunki

Itänaapurin pääkaupunki on yhtä iso, hengästyttävä ja kallis kuin ennenkin, mutta metro toimii edelleen loistavasti ja puistoissa kukkivat syreenit, tuomet ja hevoskastanjat satakielten säestäminä.

Elävään ja kasvavaan

Viime torstaina ennen siipan saapumista palkitsin itseni ahkeroinnista visiitillä Pietarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvitieteellisten tulppaanien - eli tulppaanien alkuperäismuotojen - ja muiden kevätihanuuksien keskellä vierähti huomaamatta useampi tunti. Löysin itseni pohtimasta taas kerran lisäkouluttautumista puutarha- ja kasvialalle, jolleivät historia ja tutkimus sellaisinaan riitä leiväntuojaksi. Tuskin kasveistakaan koko elantoa saisi, mutta toiminimellä voisi tehdä jos jotakin istutustöistä toimittajanhommiin ja historiikeista puutarhaneuvontaan.

Haikailua, ehkä. Mutta viehtymykseni kaikenlaiseen elävään ja kasvavaan tuntuu voimistuvan vuosi vuodelta, mikäli se on enää lähtötilanteen huomioon ottaen mahdollista. Sitä paitsi kirjoitustöiden lisäksi puutarhahistoria ja perinnekasvit - joista olen ollut vimmaisen innostunut jo vuosikaudet - yhdistäisivät luontevasti aiemman osaamisen uuteen.




Toisaalta olen löytänyt itseni harkitsemasta myös muun muassa poliisin ja konduktöörin ammatteja, joten lienee parasta tehdä vain se väitöskirja rauhassa loppuun ja miettiä sitten. Epäilen olevani tällä haavaa aika syyntakeettomassa tilassa, mitä tulevaisuudensuunnitelmiin tulee.

Juolahduksia ja jutusteltavaa olisi enemmän ja vähemmän, mutta pidemmät pähkäilyt saavat jäädä odottamaan aikoja parempia. Eilen saimme talon avaimet, joten jurtan siirto Leppävaarasta Riihimäelle voi pikku hiljaa alkaa. Tarkoituksena olisi myös hioa ja lakata vanha lautalattia ennen varsinaisen rompekuorman tuomista kuun lopussa.

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, sunnuntaina allekirjoittaneen on suunnattava vielä viikoksi Moskovaan viimeistelemään arkistohommia. Nauttikaahan keväästä, satakielet laulavat jo!

Pikalähiruokaa

Vappu tuli ja meni; kiitokset vielä Hervantaan, jossa viihdyimme niin pitkään ja hartaasti, että telttaretkeksi kaavailtu perinteinen vappupatikkamme kutistui päiväpiipahdukseksi Nuuksioon sunnuntaina. Mutta mukavaa oli. Sekä Tampereella että Nuuksiossa.

Maanantaiaamuna suuntasin taas Pietariin arkistohommia viimeistelemään. Myöhään torstai-iltana seuraan liittyy kelpo siippani, jolle visiitti on ensimmäinen. Tiedossa on siis pidennetyn viikonlopun peruskiertue höystettynä voiton päivän paraateilla ja mitä niitä nyt taas lieneekään.

Tällä reissulla - taas kerran kuumaa kioskibliniä nauttiessani ja kuunnellessani rasvan ritinää verisuonistossa - hoksasin, missä venäläiset ovat onnistuneet suomalaisia paremmin (kansainvälisten selkkausten välttämiseksi tarkennettakoon, ettei tämä tietenkään sulje pois muita vastaavia asioita, vaikka lauserakenteesta voisi niinkin päätellä). Kun kansainväliset pikaruokaketjut rantautuivat Venäjälle 80- ja 90-lukujen vaihteessa, Moskovan monikansalliseen purilaispaistamoon jonotettiin niin, että sitä piti näyttää Suomenkin uutisissa. Sittemmin vankan jalansijansa ovat saaneet muutkin vastaavat ketjut.

Mutta niiden lisäksi itänaapuriimme on kehittynyt aivan oma pikaruokakulttuurinsa, joka pohjautuu vankasti perinteisiin venäläisappeisiin. Visuaaliselta ilmeeltään yhtenäisten ketjujen ravintoloista saa esimerkiksi eri tavoin täytettyjä blinilettuja, keitettyjä tattariryynejä, puuroja ja kvas-kaljaa. Kertakäyttöastioista, valitettavasti. Ja kansaa riittää tiskillä.

Ehkä taustalla on stolovaja-kulttuuri, nuo maanmainiot kansanruokalat, joita nykyisin harvemmin enää näkee? Kenties ne ovat vain muuttaneet muotoaan markkinatalouden myötä?

Suomessa ei, yhtä kaikki, vastaavaa ilmiötä ole kesätapahtumien muikkupannuja ja teollisia karjalanpiirakoita lukuun ottamatta. Kotileipomoiden piirakoita voi ostaa kojusta torin aukioloaikana, mutta iltaisin kansa on nakkikioskien, kebabien ja hampurilaisten varassa (paitsi Tampereella, jossa syödään mustaamakkaraa Tammelan torilla nääs). Olisihan meidänkin perinneruoissamme jos jotakin pikaruoaksi kehiteltävää: kuumia piirakoita eri tavoin päällystettyinä, rieskarullia savuporo- ja lohitäytteillä, vatruskoita, minikokoisia kala- ja lanttukukkoja, muikkuja, uuniperunoita, naurishaudikkaita, kuivattuja ja maustettuja ruisleipätikkuja... Kai ne nyt mennen tullen päihittäisivät vehnäpullan sisään lyödyn teollisen jauhelihapihvin? Puhumattakaan ekologisuudesta - pikalähiruokaa! - ja terveellisyydestä. Tarjoiluunhan voisi käyttää vaikka päreitä ja paperikääreitä.

Tosiasia taitaa vain olla, että Venäjällä asiakasvolyymi on hieman toista kuin Suomessa, mitä ketjujen perustamiseen tulee. Helsingin kauppatorilla kesäkuukausina menestyvä kansanruokkimo ei välttämättä löisi leiville vaikkapa marraskuisessa Joensuussa, jossa kauppahallin päätygrillin ja teiniakvaarioiden valtaa on vaikea horjuttaa.

Tai mistäpä sitä tietää. Ellei joku ota riskiä ja kokeile.