Pikku kosmonautti teki eilen huonon laskeutumisen: se juoksi kuistilta maahan johtavat portaat vauhdilla alas isompiensa perässä, mutta kompastui ja tuli maahan miten kuten mukkelis makkelis. Seurauksena oli veret seisauttava kiljunta, joka oli säikäyttää meidät järjiltämme. Pikainen tarkastelu näytti, että vasenta takajalkaa lukuun ottamatta pentu oli kunnossa. Jalalle se ei pannut painoa, joten meidän oli kesken lauantai-iltapäivän etsiydyttävä päivystävälle eläinlääkärille.
Luojan kiitos, pentu näyttäisi selvinneen venähdyksellä; murtumista tai muista vakavammista vammoista ei merkkejä löytynyt. Jollei kipulääkitys muutamassa päivässä auta, koira on vietävä kaiken varalta röntgeniin. Nyt siis pidämme pentua aloillaan ja seurailemme tilannetta.
Tämän ikävän sattumuksen myötä huomasin taas, miten ohuen langan varassa mielenrauhani ja perusturvallisuudentunteeni on. Olen tehnyt ainakin viisitoista vuotta tietoisesti töitä selättääkseni pessimistisen, epäluuloisen asenteeni elämää kohtaan tajuttuani, miten se rampauttaa ja rajoittaa olemista. Nykyisin pystyn jo olemaan ajattelematta kaikkia niitä kamaluuksia, joita elämä voi vielä eteen tuoda, ja nauttimaan hetkessä olevasta hyvästä. Mutta jos läheisilleni - ihmisille tai eläimille - sattuu jotakin odottamatonta ja ikävää, jähmetyn joksikin aikaa kauhusta muistaessani taas, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, ja miten heikoilla jäillä täällä kuljemmekaan. Alan vilkuilla olkani yli varmana, että seuraava hirveys on jo nurkan takana asemissa.
Puhumattakaan siitä, miten helposti ryhdyn syyttelemään itseäni. Nytkin olen katsellut murheissani kipeää pentuparkaa ja manaillut kerta toisensa jälkeen sitä, miksi annoin sen juosta ulos isompiensa peesissä, vaikka sen koordinaatiokyky on vielä varsin alkeellinen. Olisin voinut estää vahingon, mutten tajunnut tehdä sitä.
Toisaalta, kuten siipan kanssa saunassa juttelimme, tällaiset mietteet kertovat pinnan alla piilevästä tarpeesta kontrolloida asioita sekä itseen kohdistuvasta pettymyksestä, kun siihen ei pystykään. Samaa hallinnantarvetta ja elämänpelkoahan käytetään hyväksi markkinoitaessa vanhemmille lasten konttauskypäriä ja muuta järjetöntä. Lapsia, sen enempää kuin koiranpentujakaan, ei voi kuitenkaan kääriä pumpuliin.
Vähän samaa asiaa mietin viikolla, kun luin paikallislehdestä uutisen
"pienen pojan kimppuun hyökänneestä dobermannista". Uutisessa, joka lehtiversiona oli pidempi ja yksityiskohtaisempi, kävi selvästi ilmi, mistä oli ollut kysymys
(sikäli, kun lehtiuutisten tietoihin ylipäänsä on luottamista): kyläilemässä ollut viisivuotias poika oli häirinnyt talon nukkuvaa koiraa vetämällä sitä kaulapannasta ja menemällä makaamaan sen päälle. Muuten rauhallinen koira oli hypännyt pystyyn ja näykännyt itsepuolustukseksi, minkä juttuun haastateltu poliisikin mielestäni fiksusti selvitti tähdentäen, että kyseessä oli puhdas vahinko. Pojan äiti oli kuitenkin tehnyt asiasta rikosilmoituksen, minkä vuoksi koko asia oli uutisiin päätynytkin.
Rikosilmoituksia ja haasteita jätetään nykyään varsin hanakasti asiasta kuin asiasta. Osaltaan kyseessä lienee amerikkalainen malli. Mutta onko ainakin lasten vanhempien osalta taustalla myös ajatus, että he tekevät kaikkensa suojellakseen lastaan kaikelta pahalta, ja jos jotain ikävää siitä huolimatta sattuu, se on epäoikeudenmukaista ja aina jonkun syy.
Mietin myös sitä, miten suuren palveluksen lapsille tekisi opettamalle heille, että kielto on kielto. Minusta se olisi parempi turva maailman uhkia vastaan kuin epätoivoinen yritys eliminoida lasten ympäristöstä kaikki potentiaalisesti vaarallinen. Jos esimerkiksi sanotaan, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, kieltoa
on uskottava. Muuten voi käydä pahasti, eikä se ole koiran syy. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kuumaan hellaan ei kosketa. Autotielle ei juosta. Toisia ei heitellä kivillä. Nämä ovat asioita, joissa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelunvaraa.
Ja niitä asioita maailma on täynnä.
Koska minulla ei ole lapsia, en kuitenkaan tiedä, miten käytännössä nykyaikana kieltojen ehdottomuus saadaan taottua lasten päihin. Minä ja siippani kuulumme siihen sukupolveen, joka sai luunapin tai pikkutukistuksen, jos toistuvakaan kielto ei mennyt perille. Viimeistään sillä oppi, että omilla valinnoilla - esimerkiksi tottelematta jättämisellä - on
seuraus. Pikkulapsihan ei järkiperusteluja vielä ymmärrä tai jos ymmärtääkin, eivät ne välttämättä riitä syyksi olla jatkamatta kiellettyä, syystä tai toisesta houkuttelevaksi koettua toimintaa.
Nykyään kuitenkin kaikki fyysinen kajoaminen katsotaan pahoinpitelyksi, minkä toisaalta toki ymmärrän. Mutta entä jos sillä estetään suurempi vahinko, kuten koiran puraisu tai jopa lapsen hengenmeno? Onko ihan oikeasti maalaisjärkevää rinnastaa pienikin pedagoginen tukistus lapsen pieksämiseen? Mitä muita keinoja on noiden ehdottomien, lapsen oman turvallisuuden kannalta välttämättömien kieltojen perille saattamiseen, jos pelkkä "ei" kaikuu kuuroille korville? Kiristys? Lahjonta?
Jotenkin oudolta tuntuisi sekin, että rajojaan kokeilevalle lapselle luvattaisiin karkkia, jos hän suostuu jättämään koiran rauhaan. Viisaammat ja kokeneemmat, sana on vapaa; allekirjoittanut lähtee nyt viemään pientä, nelijalkaista toipilasta ulos.
Koiranpennun jalka paranee hitaasti mutta varmasti. Kulkeminen on vielä remputtamista, mutta kyllä koipea jo varovasti käytetään. Vauhdissa se nostetaan ylös tahtia haittaamasta. Avaruuslentäjän vauhti onkin sellaista, että seuraava kuperkeikka vain odottaa tapahtumistaan. 
