Tiettyjä siirtoja

Kun toisiinsa ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta saa kuulla olevansa kiinteistöyhtymä, lienee aika tehdä tiettyjä siirtoja. Koska kumpikaan meistä ei erityisesti nauti huomion keskipisteenä paistattelusta - hyvät kemaraiset ovat aina paikallaan, kunhan ne ovat toisten - päivitimme tilanteen piipahtamalla diskreetisti Hämeenlinnan maistraatissa.

Sentään kutsuimme paikalle kohtuullisen välimatkan päässä asuvat sisarukset ja langot ja kävimme toimituksen päätteeksi illastamassa pitkän kaavan mukaan (kiitos siskolle kuvasta). Yllätetyt, joskaan ei kovin yllättyneet vanhemmat vietiin vastaavasti lepyttelyaterialle viikonloppuna Joensuussa, jossa luihuja salavihittyjä odottivat myös shamppanjapullo ja kiireellä hankittu hääkakku.

Suunnitelmissamme oli käydä samalla Pohjois-Karjalan reissulla mäenlaskussa Kolilla Nurmeksen saunamökkiä tukikohtana käyttäen. Kahlatessamme lauantaina hankien läpi kaminalämmitteiselle mökille pakkasta oli jo 25 astetta. Iltaa kohden se kiristyi yli kolmeenkymmeneen, ja kun mies aamuyöstä vilkaisi mittaria, lukema oli huimat 37 miinusastetta. Seuraavana päivänä pakkanen laski pariinkymmeneen asteeseen viiman yltyessä vastaavasti huimaksi. Niinpä mäenlasku jäi, mutta viikonloppu metsä- ja jääkävelyineen ja saunomisineen oli hieno jo sellaisenaan; kuka tietää, koska tällaisia talvia seuraavan kerran tulee.

Hieman tekopyhältä* tuntuukin tässä yhteydessä mainita, että huomenna suuntaamme suksinemme Alpeille rymyämään ja törsäämään ne rahat, jotka säästimme jättämällä komeat hääkinkerit järjestämättä - tosin luulen, ettei budjettireissaajien killingeillä olisi päässyt edes alkuun.

*Aina voi tietysti lohduttautua sillä, ettemme harrasta parjattuja Thaimaan reissuja; mikä olisikaan parempaa balsamia huvittelunhaluisen päästötuhlarin omalletunnolle kuin vielä suurempien syntisten osoittelu?

Kurikas

Isä soitti usein kitaraa ja lauloi, kun olin pieni. Yksi hänen vakiokappaleistaan oli pohjalainen kansanlaulu Kaksipa poikaa Kurikasta. Muistan pitkään ymmärtäneeni laulun niin, että pojat olivat kurikkaita, mitä se sitten olisikaan tarkoittanut.

Sana voisi kyllä olla ihan käyttökelpoinen.

Nyt olen jo vähän valistuneempi Suomen maantieteen suhteen, mutten vieläkään tiedä, mikä on se "peslaipiippu", joka laulussa myös mainitaan.

Tuurilla seilaamista

Älkää vain ottako todesta mitään, mitä koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta paasaan. Meillä nimittäin eletään kuin pellossa.

Ensin linkki toisaalle, olkaa hyvä: Osmo Soininvaara pohtii vanhustenhoidon järjestämistä ja rahoittamista.

- - -

Jostain syystä kynnykseni kirjoittamiseen on noussut. Siinä, missä aiemmin olen kirjoittanut blogiin puolivalmista ajatusvirtaa melkein mistä tahansa keveän verbaaliverryttelyn hengessä, pidän nyt rimaa korkeammalla ja kuvittelen, että viimeistellyt ja huolella perustellut tekstit syntyvät jostain itsestään.

Luulen, että odotan itseltäni liikaa vähän joka suhteessa. Esimerkiksi mahdollisuus siirtyä väikkärin parista suoraan uusiin tutkimustöihin on iloinen asia, muttei mitään paraatimarssia Uralille. Uuden tutkimusaiheen kehittäminen ja sen rajaaminen järkevästi työstettäväksi kokonaisuudeksi käytännön realiteetit huomioiden ottaa oman aikansa, taustatyönsä ja kypsyttelynsä. Silti odotan, että kaiken pitäisi selvitä heti, ja jos se ei sitä tee, vika on minussa ja kykenemättömyydessäni. Huomaan kokoavani itselleni paineita sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minun vallassani ja murehtivani asioita aivan liian pitkälle eteenpäin. Väitöskirjan esitarkastuslausuntojen ja kustantamon tuomion odottelu kiristää niin ikään hermoja.

Kun taas kerran voivottelin siipalle, että mitähän tästäkin tulee, töistä ja väikkäristä ja elämästä yleensä, hän rauhoitteli, että hyvinhän olet tähänkin asti selvinnyt kaikesta, mitä eteen on tullut. Valitin, että sehän siinä onkin: pärjäämisen kupla voi puhjeta ihan koska tahansa ja sitten mennäänkin hurukyytiä alamäkeen eikä mistään tule enää koskaan ikinä mitään.

Elämäni valo on vuosien myötä oppinut, ettei maailmantuskaisia vikinöitäni ja itseruoskintaani kannata aina niin kovin todesta ottaa (joskus hän on alkanut nauraa avautumisilleni sydämensä pohjasta, mistä olen ensin suuttunut kamalasti ja sitten huomannut, että nauru tarttuu - ja että olen tosiaan jo kauan sitten siirtynyt järkevän argumentoinnin tuolle puolen). Nyt hän kuunteli synkistelyäni ja tuumi sitten, että siinä, missä optimisti hakee aikaisemmista onnistumisistaan voimaa ja uskoa tulevaan, pessimisti taitaa nähdä niissä pelkkää tuurilla seilaamista ja pelätä koko ajan onnensa kääntyvän.

Osuva kiteytys. Ikävän osuva. Kun asiaa miettii, ymmärtää hyvin, miksi myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuvien on todettu elävän pidempään terveempinä. Kai tällainen miestä syö, ja naista. Vaan minkäpä teet? Omaa ajatteluaan voi toki jossain määrin muuttaa - olen urakoinut sen eteen parikymmentä vuotta vaihtelevin tuloksin - mutta luulen, ettei perusluonnettaan taida toiseksi pystyä vaihtamaan.

Voi vain toivoa, että tiedostaminen on edes puoli voittoa. Toisaalta "optimistin" ja "pessimistin" kaltaiset, mustavalkoiset määritteet tuskin kertovat koko totuutta. En esimerkiksi pidä itseäni mitenkään peruskielteisenä ihmisenä. Pikemminkin pessimismi on epäterveellinen ja mentaaliseen umpikujaan johtava ajattelutapa, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa.

(Tässä muuten mietin, että joku mediakonsultti saattaisi pudistella päätään tällaisille introspektiivisille julkitilityksille: omalla nimellä kirjoittaessaanhan pitäisi rakentaa itsestään kuvaa hyvänä tyyppinä ja synnynnäisenä menestyjänä, ei vuodattaa puutteitaan ja angstiaan potentiaalisten työnantajien kauhisteltavaksi. Mutta hei guys, what you see is, like, what you get. High five!)

Karjalan tutkimuslaitoksen blogi

Jos muun muassa Karjala, Venäjä, rajaseutu, Itä-Suomi ja yliopiston työelämä kiinnostavat, kannattaa lukea Itä-Suomen yliopiston (entisen Joensuun yliopiston) Karjalan tutkimuslaitoksen blogia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kyseessä onkin työpaikkani vielä jonkin aikaa, ja käytännössä pakerran vastakin samojen teemojen parissa.

Tuntuu kovin itsekeskeiseltä linkittää omaan kirjoitukseensa, mutta tästä aiheesta aioin alun perin kirjoittaa täällä, joten menköön.

Haiseeko tallissa

Kun entisestä nyrkkeilijästä ja kansanedustajasta postuumisti ilmestynyt kolumni sai kansan syvät rivit kuohuksiin, joku tutuntuttu pohti, olisiko viisasta palata takaisin lehtien yleisönosastoaikaan. Ei enää nettikeskusteluja, Facebook-ryhmiä tai tekstiviestipalstoja, minne saa töräyttää kuolemattoman mielipiteensä ensimmäisessä syömmennousussa. Kun teksti pitää kirjoittaa, postittaa ja sen julkaisemista odotella hyväkin tovi, tulee sanomisiaan ehkä mietittyä kaksi kertaa eikä rääyttyä maailmalle vihapäissään kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.

Sananvapaus on hyvä asia, mutta sanojensa puntaroiminen ennen ilmoille päästämistä tuskin tekisi kenellekään pahaa.

Vaikka oman mielenterveytensä vuoksi nettikeskustelut kannattaisi aina ja joka tilanteessa kiertää kaukaa, toisinaan niitä sortuu lukemaan. Varsinkin kolumistien osalta ihmetyttää, miten eri tavoin ihmiset voivat saman tekstin lukea. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Laura Koljosen näennäisen viaton kolumni, jossa hän pohtii lasten lemmikkihingun suitsimista ja kanavoimista:

"Kärtin seitsemän vanhana hevosta. En tuntenut ketään ratsastusta harrastavaa, saati ollut itse koskaan ratsastanut, mutta olin lukenut sitäkin innokkaammin hevoskirjoja ja -lehtiä. Olin aivan varma, että hevosen omistaminen kuului pikkutytön oikeuksiin. Vanhempieni kauhuksi häiriö ei mennyt ohi raha- ja aikapulaan vetoamalla. Järkisyyt, kuten jo kahden harrastuksen änkeminen viikkoaikatauluuni, eivät todellakaan riittäneet minulle kun hoin hevosesta yötä päivää.

Vihdoin isäni pakkasi minut autoon ja vei lähimmälle hevostilalle. Paikan päällä ystävällinen nainen vei minut talliin. Isäni auto kaasutti tilalta viisi minuuttia saapumisemme jälkeen. Hevoset jäivät näkemättä, sillä en suostunut astumaan jalallanikaan talliin, koska siellä haisi mielestäni niin pahalle. Hevosesta puhuminen loppui seinään."

Laura Koljonen: Se täti jolla on se harmaa koira, HS 25.1.2010

Minusta - vanhasta hevoshullusta - pätkä oli riemastuttava ja lempeän itseironinen. Mutta keskustelussa joku suuttui siitä, että hänen mielestään kirjoittaja yleisti kaikki eläimiä haluavat lapset nirppanokiksi. Toinen kauhisteli kirjoittajan lapsiminän vieraantuneisuutta luonnosta ja eläimistä. Sitten riideltiin, haiseeko tallissa vai ei. Ja niin edelleen.

En missään nimessä väitä, että mitään tekstiä voisi lukea vain yhdellä oikealla tavalla. Mutta jos keskusteluihin ja erinäisiin "kohuihin" on uskominen, esimerkiksi kolumnin tai pakinan juju jää kovin usein sivuseikoista pöyristymisen alle (yksi inhokkisanoistani muuten, mutta kovin kuvaava). Henkilökohtaisesti en vieläkään käsitä mekkalaa, joka mainion kirjoittajan Kaarina Hazardin Halme-kolumnista nousi; ei hän minusta kuollutta pilkannut, vaan meitä eläviä, ja ihan aiheesta. Voi tietysti olla, että ajankohta oli väärä, sananvalinnat liian värikkäitä ja viesti meni sen vuoksi suurelta osalta lukijoista täysin ohi. Mikä on sääli.

Tästä aiheesta on sivumennen sanoen liki mahdotonta kirjoittaa ilman vaikutelmaa, että kirjoittaja - siis allekirjoittanut - pitää itseään "parempana" lukijana kuin niitä muita, jotka pöyristyvät. En pidä, mutta mitä esimerkiksi Hazardin kolumniin tulee, kuulun mitä ilmeisimmin niihin, jotka lukivat ja ymmärsivät tekstin heti kättelyssä siten, kuin kirjoittaja - omien sanojensa mukaan - sen halusi luettavaksi ja ymmärrettäväksi.

En keksi muuta selitystä kuin sen, että jos lukee koko ajan ja paljon erilaisia tekstejä eri aikakausilta, saa kuin huomaamattaan eväitä vaihtaa lukutapaa ja tulkintaa tekstin luonteen mukaan. Sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden tai paremmuuden kanssa. Jos on lukenut lähes koko ikänsä ja lukee työkseen, kuten allekirjoittanut, on taatusti paremmissa asemissa tulkitsemaan erilaisia tekstejä kuin sellainen, joka käyttää aikansa muuhun (kenties paljon hyödyllisempään).

Varovainen arvaukseni sai vahvistusta Anja Snellmanilta, joka pohti omassa kolumnissaan kuilua "Ajattelevan" ja "Toisen" lukijan välillä, toisin sanoen sitä, miksi kirjoittajan viesti menee perille osalla lukijoista toisten lukiessa sitä kuin piru raamattua:

"Mistä on kysymys? Luuserien ja intelligentsijan välisestä kuilusta, politikoinnista, eettisistä pelisäännöistä, väärinarvioinneista, kiireestä? Ehkä kaikista noistakin, mutta väitän, että Toisten lukijoiden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin kaunokirjallisuuden lukeminen vähenee. Kyky hahmottaa, eritellä ja tulkita katoaa. Ironia, satiiri ja parodia ovat enää harvojen herkkuja. Nyanssit katoavat yksinkertaisen, raaistuvan (internet)kielenkäytön alta. Ei tässä medialukutaidosta ole kysymys, vaan kirjoitetun sanan sävyjen lukemisen taidosta."

Jos Snellman on oikeassa, mitkä ovat kielenkäytön muuttumisen ja luennan yksipuolistumisen yhteiskunnalliset seuraukset? En tiedä, mutta ainakin niin sanotun vihapuheen lisääntyminen saa niskakarvat pystyyn. Ei riitä, että ilmaistaan eriävä mielipide, se pitää tehdä katkeruutta ja sappea vuodattaen, täysin estoitta haukkuen ja jopa uhkaillen. Olipa aihe mikä tahansa.

On vaikea uskoa, että moisesta mielipiteenvaihdosta voisi syntyä mitään hyvää tai rakentavaa. Epäilyttää sekin, että paineiden purkamisen jälkeen anonyymi nettiräyhä muuttuisi tyytyväiseksi ja helpottuneeksi kansalaiseksi. Ei, uskon ennemminkin siippani usein siteeraamaan behaviour breeds behaviour-malliin: tietynlainen käytös poikii lisää vastaavaa.

Siinä mielessä alussa ehdotettu toimenpide voisikin puoltaa paikkaansa. Että vedetäänpä nyt henkeä ja istutaan alas ja mietitään kaikessa rauhassa, millainen kirjelmä sinne paperilehden yleisönosastoon laaditaankaan. Omalla nimellä.

Ja sitten jätetään se televisio tai tietokone avaamatta ja otetaan käteen ihan oikea kirja.

Oma

Sattumalta kuullut puhelinkeskustelut voivat olla melko kryptisiä ja saada mielikuvituksen lentoon. Esimerkiksi tänään liikennevaloissa seistessäni kuulin tällaisen dialoginpuolikkaan:
- Se oli siis kasvain. Ensin sen annettiin olla, mutta sitten päätettiin leikata, kun se alkoi painaa.
- Sitä leikkausta pääsi katselemaan sellaisesta ikkunasta. Siinä se rötkötti selällään maha auki.
- Joo, jos se olisi ollut oma, en ehkä olisi pystynyt katsomaan. Mutta nyt se oli vain jännää.