"Oma kansa" ensin?

Facebookissa näkyy olevan erinäisiä maahanmuuttoon kantaa ottavia ryhmiä ja kiertäviä statuksia, joissa julistetaan "oman kansan" tärkeyttä muihin nähden.

Tällaisia nähdessäänhän ei aatehistorioitsija malta olla ryhtymättä saivartelemaan. Ketkä "omaan kansaan" kuuluvat? Ketkä eivät kuulu? Mikä kuulumisen määrittää? Onko kyse valtio-oikeudellisesti jonkin maan kansalaisista, vai niin sanotusta etnisestä ryhmästä? Mikäli jälkimmäisestä, mikä katsotaan kuulumisen kriteeriksi? Mitä tarkoitetaan etnisyydellä? Liittyykö siihen synnyinpaikka? Kieli? Geeniperimä? Rintamalla kärsineet sukulaiset?

Kaikki nämä määritteet - valtio-oikeudellista ehkä lukuun ottamatta - ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. Olisi kuitenkin hyvä tietää, mistä puhutaan ja mihin otetaan kantaa. Myös arkipuheessa.

Nationalismi eli kansallisuusaatehan on itsessään kovin nuorta perua. Kansallismieliset ryhmät myös Suomessa nojautuvat puhtaasti 1800-luvun aatteisiin ja kehitelmiin korostaessaan "rodun" tai "kansan" ikiaikaisia juuria ja yhtenäisyyttä. Väitteet ovat tunnepitoisia, mutta historiallisesti kovin ohuita, yhtä ohuita kuin niitä puolustavat argumentit. Minusta on hämmentävää, miten kepeästi saatetaan sivuuttaa se tosiasia, että tänne on aina tultu ja täältä on lähdetty, ja että Suomen kokoiseen maahankin on kautta aikojen mahtunut jos jonkinlaista eläjää ja elämisen tapaa. Vaikutteita ja uusia geenejä on otettu vastaan ja sulautettu entisiin.

Mietin myös omia lojaliteettejani ja huomasin, että minulle "oma kansa" ei itseisarvoisesti merkitse juuri mitään. Osaltaan se johtuu varmasti siitä, että käsitteiden ja aatteiden parissa työkseen mylkkäytyessä tämänkin sanan emotionaalinen lataus on aikaa sitten kadonnut.

Luulen myös lukeneeni liikaa suomalaisia nettikeskusteluja, vaikkei pitäisi. Sellainen kyynistää.

Tajusinkin, miten paljon itse painotan arvoja. Ne ovat tietysti joiltakin osin kulttuurisidonnaisia, ja "suomalaisille pyhiin arvoihin" vedotaan epämääräisesti kansallisuuskeskusteluissakin. Mutta esimerkiksi kanssakulkijoiden ja kaiken elämän kunnioittaminen on minusta universaali arvo, jota jotkut toteuttavat paremmin ja toiset huonommin kulttuurista riippumatta. En tunne raiskaajaa tai murhaajaa kohtaan yhtään enempää solidaarisuutta, jos hän on suomalainen muualta tulleen sijaan. En koe sen enempää yhteyttä suomalaisiin, jotka perustelevat nettikeskusteluissa naisen paikan olevan kotona tai julistavat tuomioita punikkilesbofeministeille kuin muualta tulleisiin, jotka tavalla tai toisella sortavat toista sukupuolta. En tunne suomalaisuuden yhdistävän minua lämpimin sitein salametsästäjiin, jotka tieten tahtoen kiduttavat petoeläimiä moottorikelkoilla tai hiippareihin, jotka kylvävät myrkkysyöttejä koirille.

Ahneus ja itsekkyys ovat niin ikään universaaleja, meille kaikille yhteisiä ominaisuuksia, joille jotkut antavat vallan hanakammin kuin toiset kulttuurista riippumatta. Korruptio on korruptiota joka puolella maailmaa, sanottiin sitä maksulliseksi arvovalintavaikuttamiseksi tai ei. Tietoinen kelluminen sosiaalisessa turvaverkossa ilman hyvää syytä ja aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään on minusta aivan yhtä tympeää, syyllistyi siihen suomalainen tai muualta tullut. Heikoista on pidettävä huolta ja jokainen voi joutua avuntarvitsijan asemaan, mutta ehdoin tahdoin ei tulisi ihmisen muiden syöttilääksi heittäytymän. Millä tavoin se olisi syntyperäiselle suomalaiselle moraalisesti oikeutetumpi ratkaisu kuin paremman elintason toivossa maahan tulleelle? Talvisotaan ja edellisten sukupolvien maksamiin veroihin on minusta turha vedota.

Ja käänteisesti: naaman värillä tai synnyinpaikalla ei ole minulle mitään merkitystä, jos ihminen yrittää elää elämäänsä vastuunsa kantaen ja ihmisarvon ja muun elämän arvon tunnustaen. Sellaisia ihmisiä onneksi löytyy kaikkialta ja kaikista kulttuuritaustoista. Heidän tunnen kuuluvan "omaan kansaani", vaikka tämä mahtipontiselta kuulostaakin, ja vaikka tiedän olevani häpeämättömän subjektiivinen korostaessani asioita, joita minä pidän tärkeinä.

Mutta mitä muutakaan voisin?

Tällaisesta paasauksesta voi tietysti joku riemastua haukkumaan minua epäisänmaalliseksi. Hän lukekoon tekstin uudestaan ajatuksella. Mitä maahanmuuttokysymysten problematiikkaan tulee, viisaita, maltillisia ja realistisia puheenvuoroja on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara omassa blogissaan ja kurditaustainen lakimies Husein Muhammed Vihreiden blogissa. Varsinkin jälkimmäinen on minusta hyvä synteesi nykytilanteesta.

Kasvihuone

Pagistaanissa on eletty jännittäviä aikoja. Siippa kävi viime torstaina polven tähystysleikkauksessa ja on nyt toipilaana kotona. Kinttu näyttää toipuvan pikku hiljaa ilman suurempia ongelmia. Juoksulenkit, kiipeily ja reppuretket ovat kuitenkin hyvän aikaa pannassa.

Meistä tervejalkaisempi on muun muassa kaivanut kahdeksan neliön kasvihuoneelle perustuksia. Ajattelimme, että sellaisessa hoituu hyötyviljely meidän tarpeisiimme ilman varsinaisen kasvimaan perustamista. Pihakasvimaassa kun on se ongelma, että se pitäisi aidata huolellisesti ylimääräisten lannoittajien ja sadonkorjaajien varalta. Lähiseuduilla ei ole viljelypalstojakaan, jollaista allekirjoittanut rakkaudella vaali Tampereella asuessaan (siellähän palstan sijainti oli loistava, vain parisataa metriä kotiovelta).

Melkoinen taistelu on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin tomaatintaimet saadaan kasvamaan. Valmiskasvihuoneiden kokoamisesta kuulee kaikenlaisia urbaaneja kauhutarinoita, mutta laitan toivoni siihen, että toinen meistä on diplomi-insinööri ja tottunut värkkäämään jos jonkinlaisten viritysten kanssa. Myös jonkinlainen kastelujärjestelmä pitänee kehittää poissaolojen varalle, vaikka naapurimme mukavia ovatkin ja vihannespalkalla saattaisivat käydä tarkistamassa tilanteen aika ajoin.

Valgei

Toimittajantyöt ovat viime aikoina jääneet allekirjoittaneella vähemmälle tutkijanhommien täyttäessä työajan. Se harmittaa monestakin syystä. Yksi on se, ettei kameralaukun kanssa tule lähdettyä säännöllisesti liikkeelle. Kun liikun ulkosalla muuten kuin juosten, mukana on yleensä yhdestä kolmeen koiraa. Remmin päässä häiläävät, kärsimättömät eläimet ovat ehdottomasti valokuvaamisen vasta-aihe (sopii koettaa, jos ei usko).

Pitää siis vasiten lähteä katsomaan maailmaa kameran etsimen läpi, jos aikoo pitää jonkinlaista kuvaustuntumaa yllä. Tätä tavoitetta vauhdittamaan laitoin pystyyn Pagistaanin sivublogin Valgein. Valgei tarkoittaa valoa aunuksenkarjalaksi ja on minusta viehättävä sana.

Yritän parhaani pitääkseni tämän yritelmän hengissä edes kituliaasti. Siksi aion fuskata julkaisemalla myös vanhoja kuvia vuosien varrelta, sellaisiakin, jotka on ehkä jo nähty Pagistaanin puolella. Mutten ole niin taitava valokuvaaja, että hyvien tai edes kelvollisten otosten repertuaarini olisi rajaton.

Kukko kiekuu punaheltta

Pari viikkoa sitten aloimme ennen aamuviittä herätä fasaanin köök kök-kiekaisuihin. Koska myös rääkäisyjä seuraava siipien päristys kuului sisälle, linnun saattoi päätellä olevan hyvin lähellä.

Siitä lähtien varhaisaamut ovat edenneet tähän tapaan:

- Köök kök, prrrrt.
Heräämme, mutta vaivumme pian uudestaan horrokseen.
- Köök kök, prrrrt.
Havahtuminen - ja vaipuminen horrokseen.
- Köök kök, prrrrt.
Havahtuminen - ja vaipuminen horrokseen.

Tämä kaava toistuu vielä muutaman kerran, ennen kuin herätyskello ilmoittaa, että kello on kuusi ja on aika nousta.

Iltana muutamana hämärän laskeutuessa satuimme katsomaan makuuhuoneen ikkunasta, miten korea fasaanikukko patsasteli määrätietoisesti kohti talon pohjoispäätyä. Se killisteli pää kallellaan ylös ikkunan takana olevaan douglasinkuuseen ja kiersi sen arvioivasti pari kertaa. Sitten se pörähti ylös oksalle, asetteli itsensä mukavasti ja näytti vaipuvan uneen.

Sama toistui seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana.

Tämä siis selittää paitsi äänekkäät aamukonsertit, myös kuusen alle ilmestyneen guanokasan. Kukonkekkele pitää kuusta vakituisena yöpuunaan, josta se aamun valjetessa hyppää alas ja aloittaa tunnin mittaiset soidinmenonsa ikkunamme alla. Se häipyy muihin aamutoimiinsa sopivasti silloin, kun mekin nousemme.

Minkäpä teet? Ei meistä kumpikaan raaski lintua häätää, tosin mies katseli arvioivasti fasaanin leveää ahteria kuusen oksalla ja mietti, voisiko siihen ampua herneen puhallusputkella. Pohdimme myös kuusen alle hiipimistä ja rääkäisemistä sen, minkä keuhkoista lähtee. Poetic justice.

Laitamme toivomme kesän lähestymiseen ja siihen, että kukolla käy lopulta flaksi. Tietysti voi lohduttautua myös sillä, etteivät fasaanit harrasta joukkosoitimia teerien tapaan.

Köök kök, prrrrt.

Viihtyisyyden tuotteistaminen

Pistäydyimme sunnuntaina eräässä ruotsalaisperäisessä halpahuonekaluliikkeessä hankkimassa sellaista pientä ja hyödyllistä säilytyssälää, jonka tuotanto ja myynti yrityksessä kyllä osataan. Samalla tajusin, mikä kyseisessä liikkeessä minua on rieponut aina siitä asti, kun siellä ensimmäisen kerran Etelä-Suomeen muutettuani kävin.

Ensimmäinen ärsyyntymisen aihe on sisään liikeideaan kudottu maireus, joka näkyy kaikissa kylteissä ja tiedonannoissa ulko-ovelta alkaen. On varmaankin makuasia, pitääkö moisesta nuoleskelusta vai ei. Vaihtelua se ainakin tarjoaa kilpailijoihin verrattuna.

Toinen on vähän vaikeammin hahmotettava juttu, eikä siitä voi yhtä liikettä syyttää. Voisin luonnehtia sitä jonkinlaiseksi viihtyisyyden tuotteistamiseksi rahalla ostettaviksi kokonaisuuksiksi. Kotipesässä pitää viihtyä, se on selvää. Mutta minusta - ja kyse on taas vain minun mielipiteestäni - kodinomaisuus ja viihtyisyys syntyvät vähitellen ja pakottamatta, vaalimalla hyvää vanhaa ja hankkimalla harkitusti sellaista uutta, jota tarvitsee ja jota tuntee haluavansa katsella vielä vuosien jälkeenkin. Enemmän kuin rahaa tarvitaan aikaa.

Usein laadukkaimmat löydöt ovat sitä paitsi käytettyjä; ennen tavarat tehtiin paitsi kauniiksi, myös kestämään. Valitettavasti samaa ei voi sanoa suuresta osasta halpahuonekaluliikkeiden valikoimaa.

Kun koti on omannäköinen, ei sitä tunne tarvetta sisustaa joka kevät uudelleen trendivärien mukaan. Jotenkin vierastan hurjasti ajatusta, että menisi huonekaluliikkeeseen ja ostaisi sieltä tarjoussohvaryhmän ja sohvapöydän ja kirjahyllyt ja maton ja tyyliin sopivat lamput ja afrikkalaisen puuveistoksen ja vielä seinälle tyylikkään sisustusjulisteen tai taidevalokuvan kehyksineen. Kassan ja noutovaraston kautta kotiin!

Jollekin se varmasti sopii. Enkä tiedä, miten moni tuolla tavoin edes kotiaan sisustaa. Muistan kyllä äskettäin lukeneeni lehdestä pariskunnasta, joka huolettomasti totesi voivansa laittaa sinänsä tyylikkään, mutta steriilihkön sisustuksensa vaikka huomenna kokonaan uusiksi; uutena hankitussa kokonaisuudessa ei ollut mitään henkilökohtaisen tuntuista tai sellaista, jota itse pitäisi arvokkaana ja rakkaana.

Tässä on varmaan osaltaan kyse tavaroihin kiintymisen paradoksista. Mammonaan ei pidä tietenkään takertua liikaa, mutta tuntuu ainakin ekologisemmalta vaalia ja arvostaa vähempiä tavaroita kuin ostaa alvariinsa yhdentekevää uutta.

Aiheesta tulevat mieleen myös puutarhaohjelmat: useinhan niissä laitetaan kitulias ja ränsistynyt piha uusiksi yhden jakson aikana. Energiset asiantuntijat rullaavat siirtonurmikot paikalleen, istuttavat pensaat ja kasvit ja kutsuvat sitten pihan omistajat ällistelemään ja kiittelemään lopputulosta. Mihin unohtuivat aika ja kärsivällisyys, puutarhurin tärkeimmät liittolaiset? Mitä "unelmapihalle" tapahtuu myöhemmin?

Mihin meillä ylipäänsä on niin kiire?

Ärsyttämisen paradoksi

Kurjenmiekkojen sukua oleva apostolinmiekkamme (Neomarica northiana) päätti pitkästä aikaa kukkia. Vanhan, nykyisin harvinaiseksi käyneen huonekasvin kukka kestää vain päivän, mutta on sitä koreampi.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg manaili amerikkalaistyylisiä kiitospuheita, joissa asiasta tai toisesta palkittu kiittää vuolain sanoin vanhempiaan, puolisoaan, työtovereitaan ja niin edelleen: "Helpompi on pitää aitona sitä entistä kiitosta ja kumarrusta. Sillä tästä lähtee makeilun mato luikertamaan suomalaiseen kanssakäymiseen: Kiitos, Erkki, sinulle tästä fantastisesta kahvihetkestä viihtyisässä kodissanne ihanan perheesi seurassa. Ja sinua, Raija, haluan erityisesti kiittää upeista korvapuusteistasi."

Ei ehkä suoranaista makeilua, mutta jonkinlaista ylikohteliaisuutta allekirjoittanut on harjoittanut elämässään enemmän kuin oman osansa. Tähän liittyy jokseenkin tragikoominen oivallus viime vuosilta.

Pienen ikäni olen siis kuollakseni pelännyt ärsyttää muita ollen vakuuttunut, että teen sitä jo pelkällä olemassaolollani. Kun vielä olen herkkä - voisi sanoa, että yliherkkä - vainuamaan tilanteiden jännitteet ja ihmisten mielialat, olen koettanut varmistaa selustaani yrittämällä olla mahdollisimman myötäsukaista ja vaivatonta seuraa. Ajatus siitä, että aistisin ilmapiirin synkkenemistä tai yleistä vaivaantuneisuutta siksi, että minä olen kehdannut vaatia tai pyytää jotakin, on kai ollut sietämätön.

Oikeastaan ensimmäinen havahduttajani oli entinen appiukkoni, joka teki selväksi, ettei sietänyt vastausta "ihan sama" kysyttäessä vaikkapa sitä, haluanko kahvia tai teetä. Hän - suomalaistunut iranilainen - kammosi persialaiseen kulttuuriin kuuluvaa kursailua (persiaksi tarof), ja ilmoitti kursailijan siirtävän häikäilemättömästi vastuun päätöksestä kysyjälle. Juuri niinhän se on, vaikka itse sitä luulee vain helpottavansa muiden elämää olemalla esittämättä vaatimuksia tai edes toiveita.

Sittemmin olen kuullut vanhoilta ystäviltäni muisteluksia siitä, miten yltiökohteliaisuuteni esimerkiksi heidän vanhempiaan kohtaan ihmetytti ja joskus ärsyttikin. Ärsytti!

Myös rakas siippani totesi taannoin minun olevan jopa raivostuttavuuteen asti kohtelias, tosin sitä kuulemma hämmentävästi kompensoi taipumukseni kiihtyä nollasta sataan ja saada täysin olemukseeni sopimattomia kiukunpuuskia. Olemukseeni sopimattomia sikäli, että juuri sileä normikäytökseni ei antaisi mitään syytä olettaa, että räjähdys voi olla aivan nurkan takana (tähän vastasin, että hänen pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, kun olen vihdoin kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppinut suuttumaan sen sijaan, että kääntyisin entiseen tapaan sisäänpäin sättimään itseäni ja manipuloimaan läheisiäni mykkäkoululla ja itsesäälillä).

Yhtä kaikki, en siis ollut itse ollenkaan tajunnut, että pyrkimykseni olla ärsyttämättä ketään onkin johtanut aivan päinvastaiseen lopputulokseen.

Mutta selväähän se on. Kun itse mietin omia tuttaviani, helpointa ja mukavinta seuraa ovat ne oman tilansa ottavat, suorapuheiset ihmiset, joiden mielialoja ja toivomuksia ei tarvitse arvailla ja nuuskia ja miettiä, onko toinen kenties loukkaantunut jostain ja mikä pahinta, kenties loukkaantunut jostain, mitä minä olen sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä (sellainen arvailu on myrkkyä etenkin kaltaisteni ilmapuntareiden mielenrauhalle). Tai jotka sanovat jotakin, muttei voi koskaan tietää, sanovatko he sen vain muita miellyttääkseen. Että jos he vaikka sanovat haluavansa kahvia, ottaisivatko he kuitenkin mieluummin teetä, vaikkei kukaan muu sitä ota, ja vaikka sen valmistaminen tuottaisi ylimääräistä vaivaa.

Niin. Juuri itseni kaltaiset ovat sitä hankalinta seuraa. Luultavasti olen käynyt neuroottisessa sileydessäni ja särmättömyydessäni ihmisten hermoille pienen ikäni.

Se on jotenkin surkuhupaisan hilpeä ajatus. Siitä pitäisi kai ahdistua, mutta jostain syystä minua vain naurattaa. Ja vähän ehkä nolottaa.

Huhtikuu

Vielä pystyi pääsiäisenä kulkemaan Pielisen jäällä, mutta selällä se oli jo pahaenteisen tummaa. Kotona kinokset olivat muutamassa päivässä kutistuneet kolmannekseen ja paljastaneet scillojen lehtipiipot. Tulppaanien kärjet kurkistelevat jo kukkamaasta, peipot laulavat, fasaanit herättävät rääkynällään ennen aamukuutta ja sinitiainen kantaa pönttöön sammalta.