Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Varikset

Pistäydyimme viime viikolla toukokuisessa Pietarissa. Alibina oli anopin myöhästynyt synttärimatka - syntymäpäivät olivat viime syyskuussa - jolle saimme mukaan myös siipan veljen ja tämän tyttöystävän. Viisihenkisestä seurueestamme kolme oli ensikertalaisia Venäjän-kävijöitä, joten oli erityisen mukavaa, että säät olivat kohdallaan ja kaikki sujui muutenkin kommelluksitta.

Laskin, että minulle kyseessä oli yhdestoista Pietarin-reissu. Ellei peräti kahdestoista. Mielenkiintoista sinänsä, että vasta viime vuosina suhteeni kaupunkiin on muuttunut aidon lämpimäksi. Sellaiseksi, että tuntuu aina vähän kurjalta lähteä pois, ja että lähtiessään jo miettii, koska pääsisi takaisin. Syy hitaaseen lämpenemiseen ei ole ollut Pietarissa itsessään, vaan siinä, etten ole oppinut erityisemmin pitämään minkään valtakunnan suurkaupungeista.

Ehkä jotain selittää se, että Pietarhovin ylenpalttisten suihkulähteiden keskelläkin allekirjoittanut riemastui eniten variksista, jotka taitavasti kalastivat rantavedestä kutemaan nousevia kuoreita.

Takinkäännöistä ja lipstikasta

Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.

Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.

Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.

Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.

Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.

Mysi Lahtisen lipstikkakeitto

voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja

Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.

Kuva on lainattu täältä.

Kukkasipulit

Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen.

Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).

Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.

Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?

Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.

Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.

Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.

Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.

Huhtikuun kirjoja

Pistetäänpä tähän väliin taas luettujen kirjojen listaa. Pienehköjen paikkakuntien kirjastoissa on se hyvä puoli, että uutuudet löytyvät usein suoraan hyllystä ilman varailua. Niinpä niitä tulee poimittua helposti mukaan.

Toisaalla tuli lyhykäisesti pohdittua kirja-alan nykymenoa. Kustantamoilla peli tuntuu olevan yhä raaempaa. Tuotot tai ainakin omien takaisin saaminen tulee varmistaa jo ennen painatusta. Miten siitä saadaan takeet? Näin maallikon näkökulmasta olisi ylipäänsä mielenkiintoista tietää, miten kirjan potentiaalinen myyvyys määritellään. Millä perusteilla kirjakaupat ja muut teoksia levittävät tahot tekevät varauksiaan tai ennakko-ostojaan?

No, joka tapauksessa nämä onnekkaat ovat ilmestyneet ja luettavissa.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Näistä novelleista tulee mieleen taitavasti tehty metalligrafiikka: viivat, sävyt ja sommittelu ovat kohdallaan ja kokonaisuus on tasapainossa. Novellien punaisena lankana kulkee musiikki tavalla tai toisella. Huomasin muuten suosivani nykyisin iltalukemisena novelleja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat nautittavissa sopivina palasina. Romaanin parissa vaihtuu helposti vuorokausi, jolloin aamulla herääminen on tuskaista.

Jan Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Romanikulttuuria, maahanmuuttoa ja nykyajan arvoja peilaava romaani vie ajankohtaiset kysymykset ruohonjuuritasolle. Päähenkilönä on helsinkiläistynyt Romanian romani, valelääkäri, joka vapauttaa ihmisten lukkiintuneita unia. Tyylilaji lienee jonkinlainen maagis-humaani realismi, joka vie lukijaa niin sodanjälkeisiin evakkomustalaisten leireihin kuin nykypäivän Romaniaankin. Monella tasolla liikkuminen enimmäkseen toimii, vaikka välillä tuntuu, että soppaan olisivat riittäneet niukemmatkin ainekset.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai (Tammi 2010; suom. Liisa Ryömä)
Kirja lähti lainaksi liki sattumalta vanhempien kirjahyllystä; en ollut noteerannut sen ilmestymistä syksyllä, vaikka Tikkasen kirjoista olenkin pitänyt. Kirjailija on tarttunut isovanhempiensa erikoiseen tarinaan ja tyylitellyt siitä pieteetillä ja herkkävainuisella ajankuvalla kauniin romaanin. Taas kerran toivoin, että ruotsini riittäisi kirjallisuuden suvereeniin lukemiseen alkukielellä; kyllähän sitä tankkaa, mutta lennokkuus puuttuu ja sävyt jäävät helposti uupumaan lukijan vajavaisen sanaston vuoksi. Märta Tikkanenhan sai kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts 2010, suom. Jaana Nikula)
Wahlströmin uutuus oli mielenkiintoista lukea heti Tikkasen teoksen jälkeen, molemmissa kun on otettu romaanin lähtökohdaksi elävät henkilöt. Kärpäsenkesyttäjä repostelee häpeämättä - ja kuitenkin empatialla ja ymmärtäen - kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin ristiriitaista hahmoa ja tämän lähipiiriä. Allekirjoittanutta riemastutti erityisesti se, miten Runebergin elämää sivunneille eläimille on annettu oma äänensä. Kuka kiittää, kuka moittii:

"Köhöm. Me porsaat haluaisimme myöskin puheenvuoron. Kansallisrunoilijamme ei ole kirjoittanut meistä ainoassakaan runossaan. Ei yhdessäkään! Kun ajattelee, mitä hän teki veljellemme Immanuelille, haaveilemme seuraavasta: Istumme joukolla joulupöydässä, sisään kannetaan valtava hopeakannella peitetty vati. Immanuel nostaa dramaattisesti kantta ja vadilla makaa Runeberg, kypsäksi paistettuna ja omena suussa. Ja sitten me kaikki tanssimme hänen ympärillään laulaen Porsaita äidin oomme kaikki."

Kevätyön konsertti

Seitsemisen kansallispuisto oli yhtä mukava vappuretkikohde kuin kuusi vuotta sitten. Todettakoon, että nyt mukana oli eri koira kuin viimeksi. Mies, teltta ja lettupannu olivat samat.

Huhti- ja toukokuun vaihdehan on jo edellisten reissujen myötä osoittautunut mitä parhaimmaksi metsäretkiajaksi. Luonto on täynnä elämää ja ääniä, joita ei enää kevään edetessä kuule. Näköhavaintoihin pääsimme listaamaan muun muassa kurjet ja pelottoman pohjantikan. Teltassa saimme kuunnella kevätyön konserttia, jossa sooloja esittivät laulujoutsenet, teeret, riekko, helmipöllö sekä härkälintu.

Erityisesti jälkimmäisen soidinkiljahtelu aamunkoitteessa oli vinkeä kokemus. Epäilin rääkyjää jo yöllä härkälinnuksi (Podiceps grisegena); en keksinyt mitään toista lajia, joka voisi päästellä yhtä karmivia ääniä (kenties ihtiriekkoa lukuun ottamatta). Kotiin palattuamme sain vahvistettua arvauksen oikeaksi.

Tuoltapa löytyy ääninäyte.