Pyhiinvaellukset keskiajalla

Mainostetaanpa täälläkin tuoretta kirjanjärkälettä, joka on ilmestynyt sopivasti joulumarkkinoille - tai miksei vaikka isänpäiväksi.

Sari Katajala-Peltomaan, Christian Krötzlin ja Marjo Meriluoto-Jaakkolan toimittama Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) luo nimensä mukaisesti kattavan katsauksen Suomen alueen keskiaikaiseen pyhiinvaelluskulttuurin, sen käytäntöihin sekä vaikutuksiin ihmisten maailmankuvan avartumisen osalta.

Kirjoittajakaarti koostuu kustantajan mukaan "keskiajan tutkimuksen johtavista asiantuntijoista" ja näin todella on - mukana on laaja kirjo alan suomalaisia tosiosaajia. Se, lukeutuuko allekirjoittanut heihin, on joltisenkin kyseenalaista jo siksi, etten lue itseäni varsinaisesti keskiajan tutkijaksi (saati aihepiirin johtavaksi asiantuntijaksi). Joka tapauksessa käsialaani on teoksen ainoa ortodoksisia pyhiinvaelluksia koskeva artikkeli.

Teos on julkaistu yhteistyössä tamperelaisen museokeskus Vapriikin kanssa. Se liittyy alkuvuodesta 2015 Vapriikissa avattavaan näyttelyyn, jossa käsitellään samaa teemaa.

Edes kuun tavoin

Vaihteeksi konkreettista tasapainoilua  Grib Gochin upealla harjannereitillä Walesissa. Kuvan otti siippa.

Tähän väliin taas ihan jotain muuta. Henkilökohtaisia avautumisia ja rakkauden kaltaisia rumia sanoja vieroksuvien kannattaa etsiä asiapitoisempaa luettavaa vaikkapa sivupalkista tai YLE:n uutissivustolta.

Elämäntaito-oppaista ja keittiöpsykologiasta tuttu fraasi on, että jos ei osaa ottaa rakkautta vastaan, ei osaa myöskään rakastaa (enkä tarkoita nyt vain romanttista rakkautta, vaan ylipäänsä lähimmäisenrakkautta, jonkinlaista pyyteetöntä avautumista kohdattujen ihmisten ainutlaatuisuudelle).

Se on muuten totta. Liki neljäkymmentä vuotta meni siihen, että oivalsin asian. Kun ei ole koskaan oppinut pitämään itseään - jonkinlaista suorituksista riippumatonta ydinminuuttaan - rakastamisen arvoisena, myös muista ihmisistä välittäminen tapahtuu ikään kuin negatiivisen kautta, eräänlaisena tuskallisena vaihdantasuhteena. Sitä esimerkiksi ajattelee, että on saanut läheisiltään niin paljon, eikä sitä kaikkea voi ikinä maksaa takaisin. Tai että ihmiset ovat olleet niin hyviä minulle, enkä ansaitse sitä. Tai että itse vain ottaa, eikä anna muille mitään.

Tämä kipeä - joskin epäilemättä kieroutunut ja neuroottinen - tietoisuus omasta arvottomuudesta saa osaltaan aikaan sen, että kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa on jollain tavalla väsyttävää, äreystaso nousee helposti varsinkin lähiomaisten kanssa ja mukaviakin tapaamisia seuraa aina jonkinlainen takaraivossa nakertava morkkis ja epäonnistumisen tunne (niihin toki vaikuttavat myös tietyt henkilökohtaiseen käyttöjärjestelmään liittyvät haasteet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; oikeastaan nämä kaksi ruokkivat tehokkaasti toisiaan).

Mielenkiintoista kyllä, tähän mantereita siirtävään oivallukseen ovat johtaneet sellaiset harvinaiset, mutta sitä vaikuttavammat hetket, jolloin olen jonkin aikaa kokenut jonkinlaisen personoimattoman, mutta äärimmäisen voimakkaan rakkauden ja armon läsnäolon. En sitä paremminkaan osaa kuvata. Hengellisesti suuntautuneet lukijat voivat tehdä tästä omat johtopäätöksensä, muut välttäkööt kiusaantumisen vaikkapa pohtimalla aivokemian ihmeellisyyksiä.

Tunne on ollut kuin auringon esiin tulo pilvien takaa synkkänä sadepäivänä: tuttu maisema muuttuu tyystin toiseksi. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen, olen hetken ollut tasapainossa ja sovussa kaiken ja kaikkien kanssa, täynnä iloa ja kiitollisuutta. Kyse ei ole ollut mistään harhaisesta hippeilytuokiosta kosmisessa valossa kylpien, vaan sellaisesta aidosta olemassaolon balanssista, jota havaintojeni perusteella luulen joidenkin (harvojen) onnellisten kokevan suuren osan ajasta.

Jatkaakseni kliseisiä aurinkovertauksia väitän siis, että ihmisessä ei ole omavoimaista säteilyä. Vasta, kun kykenee avautumaan rakastettuna olemiselle, pystyy itse jakamaan samaa valoa muille, edes kuun tavoin.

Kääntöpuolena noille valon hetkille tietysti onkin, että paluu maakellarimaiseen normitilaan on tuntunut kahta tuskallisemmalta, kun on hetken saanut kokea, että myös näin voisi elää; myös näin voisi nähdä itsensä ja lähimmäiset.

Ilmaisia munia

Kanaharrastajien keskuudessa naureskellaan asiaan vihkiytymättömien ajatukselle, että kun on omia kanoja, saa ilmaisia munia. Voi olla, että joku harhautunut sieluparka hankkiikin kanoja mojova säästö mielessään. Muttei kummoista kesätarhaa ja -koppia tarvitse väsätä, kun päänsisäinen laskin alkaa jo antaa vastakkaisia lukuja.

Pagistaanissa, jossa munia pidetään lähinnä iloisena bonuksena kananpidosta, on heinäkuusta asti värkätty talvikanalaa kuin Iisakin… kanalaa. Tai vasara kädessä syntynyt siippahan sitä on pääasiassa rakentanut; allekirjoittanut on tehnyt pieniä avustavia toimia, kuten sullonut villaa kattoon ja telannut maalia seinään.

Kanala tehtiin ulkorakennukseen, jossa on ollut kahden lehmän pikkunavetta, liiteri ja varastotilaa. Se, että mies halusi navettaosiosta itselleen verstaan, toimi ilmeisen hyvänä motivaattorina kanalaprojektille (muutenhan kanat olisi voinut majoittaa sinne). Noin yhdeksän neliön pöksä rakennettiin maalattialla varustetun liiterin paikalle; siihen tehtiin rossipohja ja tuhti eristys, joka on taatusti parempi kuin mökissämme. Kenties talvipakkasilla muutamme kaikki kanojen seuraksi.

Mutta ajatuksena oli, että jos tästä joskus lähdetään, tulevat asukkaat voivat halutessaan hyödyntää tilan lämpimänä varastona tai vaikka nukkuma-aittana. Tehtiin siis kerralla hyvä.

Älkää kysykö, paljonko projekti tuli maksamaan. Ei ole vielä ehditty - tai tohdittu - tehdä loppusottaa. Luultavasti olisimme voineet syödä summalla loppuikämme kaupan luomumunia. Tosin siippa totesi, että helpommaksi ja kenties halvemmaksikin olisi tullut rakentaa erillinen kanalapömpeli; siinä olisi voinut kukaties hyödyntää tehokkaammin kierrätysmateriaalia. Esimerkiksi nuo pikkuikkunat piti ostaa uutena, koska lautaseinää tukenut viistohirsi rajoitti ikkunoiden kokoa, eikä sopivia löytynyt käytettynä. Vaneri, eritoten maatilavaneri, on niin ikään kallista. Reilu villamäärä näkyy toivottavasti sähkönsäästönä talven mittaan.

Koska varsinkin maatiaiskanat tykkäävät ulkoilla leudolla säällä ympäri vuoden, kanalan yhteyteen tehtiin noin 20 neliön tarha. Kuten näkyy, toisen ikkunan ulkolistat ovat vielä tekemättä. Myös vanhan lantalan hapattamien lautojen alaosat menevät ensi kesänä vaihtoon.

Kuluneella viikolla urakka vihdoin valmistui ja Luftwaffe Ost siirtolennätettiin kesätiloista talvihangaariin. Samalla laivueeseen liittyi kaksi täydennyslentäjää, eli nyt parvessa on kahdeksan kanaa ja kaksi kukkoa (ylimmässä kuvassa on nuorempi kukko, Luutnantti Lammio, ja sen takana uudet nuorikot). Parempia kuvia seuraa, kunhan sulkasato on pidetty - nyt osa rouvista näyttää leikkuupuimurin alle jääneiltä. Eikä niitä ilmaisia muniakaan tipahtele mainitun sulkasadon vuoksi kuin yksi, korkeintaan kaksi päivässä.

---

Asiasta toiseen: käykääpä lukemassa Marja-Leenan ja Saaran mainiot tekstit mykkäkoulusta eli vaikenemalla rankaisemisesta ja siitä, miten vahingollista se ihmissuhteille on.