Kahden pimeän välissä

Sosiaalinen media on taas täynnä tuskailua pimeydestä ja jaksamattomuudesta. Marraskuuhan se. Tuntuu, että joka vuosi minäkin mietin, etten ole aiemmin ollut aivan näin vetämätön päivän jäädessä viipaleeksi kahden pimeän väliin. Mutta ihan varmasti olen. Asian vahvistamiseksi ei tarvitse kuin selata Pagistaanin arkiston koottuja kaamosvalituksia.

Syysvetelyyttä vastaan olen tapellut tapani mukaan yrittämällä nukkua tarpeeksi ja pitämällä kiinni päivärytmistä, etenkin ulkoilusta ja liikkumisesta. Mitä enemmän tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä lenkille tai vätkyttämölle eli kuntosalille, sen varmemmin - paradoksaalisesti kyllä - vaivannäkö virkistää enemmän kuin väsyttää.

Tänä syksynä olen alkanut urakalla elvyttää myös vuosikymmenen naftaliinissa olleita kouluratsastustaitojani - no, taidot ovat toki suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki. Vaikka iltapimeällä työpäivän ja koiranlenkityksen jälkeen ei millään jaksaisi raahautua tunnille väkertämään väistöjä ja laukkavoltteja kerrostalon korkuisella, laajaliikkeisellä puoliverisellä (jollaista myös nelijalkaiseksi tehosekoittimeksi voinee kutsua), jälkikäteen olo on mitä parhain ja työasiat ovat taatusti hölskyneet päästä ja sekoittuneet kentän hiekkaan.

Lisäksi työterveyslääkärin taannoin peräänkuuluttamat syvemmät vatsa- ja selkälihakset ovat saaneet tehotreenin.

Aikaan saamisesta ja vähän jaksamisestakin kävin jutustelemassa myös vieraisilla, kun pyydettiin - ensin naamakkain nk. neuropsykiatrisilla piirteillä varustettujen yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja sitten kirjallisesti Valtone-hankkeen blogissa. Luettelemani yksinkertaiset apukonstit lienevät valtaosalle itsestään selvyyksiä, eikä niissä ole mitään ihmeellistä. Mutta ne ovat - kuten blogissakin totean - sekä allekirjoittaneen osalta varsin toimivaksi osoittautuneita että sellaisia, joiden kanssa joudun yhä edelleen tekemään töitä. Elinikäiseksi oppimiseksi kai tätäkin sanotaan.