Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen
kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa
En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!
keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012
lauantaina, helmikuuta 25, 2012
Valmiiksi tallattu polku
Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
maanantaina, helmikuuta 20, 2012
Tulkintoja
Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
torstaina, helmikuuta 16, 2012
Avaruusalus ja partiolaiset
Eilen silmään sattui Nokian entisen lakijohtaja Anne-Liisa Palmun haastattelu Salon tehtaan alasajon tiimoilta. Siinä hän muistuttaa globaalien suuryritysten - mukaan lukien "suomalaisena" pidetyn Nokian - toimivan narsistin tai jopa psykopaatin lailla: niillä ei ole tunteita, eivätkä ne harjoita vastavuoroisuutta.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
tiistaina, helmikuuta 14, 2012
Hyvää Valentinusten päivää
1900-luvun alun Valentinen-päivän kortti on lainattu täältä.Pagistaanhan periaatteessa vastustaa kaikenlaisia krääsäkekkereitä. Etenkin niitä, jotka on siirtoistutettu muualta lähinnä lisäämään kertakäyttöroinan menekkiä.
Ilmaiseksi voi kuitenkin toivottaa hyvää ystävänpäivää, jonka historiallinen tausta monine vaihtoehtoisine Valentinuksineen on ihastuttavan sekava ja monikerroksinen. Lyhyt versio suomeksi löytyy täältä. Pyhään Valentinukseen liitetyistä käsityksistä ja traditioista voi lukea englanniksi vaikkapa täältä (Wikipedia-suodin suositeltava).
keskiviikkona, helmikuuta 08, 2012
Nevan rannalla
Pietari kutsui taas. Tällä kertaa kyseessä oli muuan projektipalaveri, jonka ohessa ehdin tehdä kirjahankintoja, juoda teetä Aleksanteri Nevskin luostarissa ja maleksia pitkin viimaisia rantakatuja. Olin suunnitellut myös visiittiä Venäläiseen museoon kerrankin ajan kanssa, mutta sepä olikin kiinni, kuten aina tiistaisin. Kun seisoin yliopiston puoleisella rantakadulla katsellen joen yli Iisakin kirkolle päin, muistin yht'äkkiä seisseeni juuri samassa paikassa samanlaisella pakkassäällä liki tasan 19 vuotta sitten, kun kävin Pietarissa - en Leningradissa - ensimmäistä kertaa. Hymyilytti, kun muistelin sitä melkein täysi-ikäistä maailmanparantajaa, joka mielestään oli ratkaissut olemassaolon suuret kysymykset ja siinä sivussa ihastunut kovasti yhteen niistä yhtä nuorista miehistä, joiden kanssa jäätynyttä jokea katseli. Anorakissa, äidin villahuivissa ja siskon maihareissa paleli, mutta samalla tuntui, että oli tapahtumassa jotain ihmeellistä.
Olihan se. Oli tapahtumassa aikuisen elämä.Sittemmin olen oudosti ajautunut Pietariin erinäisten käännekohtien tienoilla, jos väliin muulloinkin. Siellä itkin yhdeksän vuotta myöhemmin samaista, virran toisaalle kuljettamaa miestä, siellä aloitin taipaleeni tutkijakoululaisena, sinne päädyin nyt, kun olen tehnyt yllättävän vaikeaksi osoittautunutta välitilinpäätöstä tähän asti eletystä ja miettinyt tulevan suuntia.
Suon ja luiden päälle rakennettu kaupunki, tsaari Pietarin päähänpisto, katoavaisuuden korskea kulissi - maadoittaako se ihmismielen johonkin sitä itseään suurempaan, vai miksi juuri Nevan rannalla kiinnityn tietoisemmin niin nykyhetkeen kuin menneeseenkin? Miksi juuri tuolla järjettömällä luomuksella on melankolisen rauhoittava vaikutus, vaikka muuten kartan suurkaupunkeja ja menen mieluummin metsään?
tiistaina, tammikuuta 31, 2012
Amatsoni kukkii
Tökkäsin joskus syksyllä ruukkuun muutaman amatsoninliljan (Eucharis amazonica) sipulin. Ajattelin lukemani perusteella, että kasvi kukkii hyvällä lykyllä kolmen vuoden päästä. Aikaisintaan. Ilmeisesti akvaariovedellä kastelu oli kuitenkin amatsonille mieleen, koska se tuuppasi ensimmäisen kukkavarren jo muutaman kuukauden kuluttua istutuksesta. Lehdetkin alkavat olla aironlavan kokoluokkaa.Ravinteikas ja lämmin akvaariovesi on muutenkin kelpo apetta kasvikansalle. Meillä se on lievästi hapanta ja pehmeää, joten kalkinsuosijoita lukuun ottamatta kaikki pitävät siitä. Talvellahan ei muuta lannoitusta tarvitakaan. Kesällä olen kantanut vaihtovettä ämpäreittäin myös kasvihuoneeseen tomaattien ja kurkkujen riemuksi.
Mitä akvaarioihin tulee, talvi on ollut niissäkin hämmästyttävän satoisa. Niin keltakääpiöahvenet (Apistogramma borellii), rusokiilakyljet (Trigonostigma espei) kuin suppusuutkin (Nannostomus beckfordi) ovat tuottaneet jälkikasvua ilman sen kummempia toimenpiteitä. Eihän poikasista selviydy aikuisten joukossa täysikasvuiseksi kuin yksi silloin, toinen tällöin, mutta kaikki on kotiin päin. Varsinainen kudettaminen olisi ihan oma projektinsa, johon en ole viitsinyt ainakaan vielä ryhtyä.
Viimeisimmän ahvenpoikueen siirsin sentään työpöydälleni pikkualtaaseen kasvamaan, kun totesin, että naaraan vartiointiyrityksistä huolimatta koiras harvensi pesuetta minkä vain rouvan silmä vältti. Puolet kirjoista piti siirtää toimenpiteen seurauksena pinoihin lattialle, mutta sellaista elämä on. Sitä paitsi hauskempaa katseltavaa nuo pikkusintit ovat.
torstaina, tammikuuta 26, 2012
Äärettömät mahdollisuuksien joukot
Kirjoitin jokin aika sitten mahdollisuuksista ja sulkeutuvista ovista. Viime viikolla Valamossa käydessäni kirjakaupasta osui käteen munkki Serafim Seppälän palkittu teos Vapaus (2007), jonka kirkkaan analyyttisestä - ja hetkittäin varsin hauskasta - tekstistä olen nautiskellut muutamana iltana.
Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:
Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.
Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.
On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.
Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.
Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:
Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.
Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.
On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.
Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.
tiistaina, tammikuuta 24, 2012
Muuttuvat sitkeästi
Pagistaan koettaa pitää tutun, epäpoliittisen linjansa, mutta enpä malta olla toteamatta, että työkseen mielikuvia tutkivalle seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan vielä mielenkiintoisemmat kuin presidentinvaalien ensimmäistä vaihetta edeltäneet.
Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.
Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.
Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.
Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.
maanantaina, tammikuuta 23, 2012
Huomioita
Päivä pitenee jo. Eihän se mikään uutinen ole, mutta on mukavaa huomata, että puoli neljältä on vielä valoisaa. Myös pilvisenä päivänä.
Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.
On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.
Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.
Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.
On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.
Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.
perjantaina, tammikuuta 20, 2012
Pidä huolta
Raahauduin tänä aamuna vätkyttämään rautaa. Paikalle samoihin aikoihin tullut työntekijä ihmetteli tyhjää kuntosalia. Lisäkseni siellä ei ollut ketään muita, mikä oli minustakin outoa.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.
Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.
Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.
---
Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.
Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.
Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.
Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.
Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.
Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.
Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.
Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.
Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.
---
Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.
Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.
Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.
Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.
Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.
Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.
Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.
torstaina, tammikuuta 05, 2012
Katsaus taaksepäin: vuosi 2011
Vuosi-inventaario Veloenalta lainattuna. Joskus näitä olen tehnytkin, mutten viitsi kaivella vanhoja (siis konkreettisesti, kuvaannollisesti teen sitä turhankin usein).
1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.
5. Missä maissa kävit?
Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.
7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Ainakin koirien, päivittäin.
13. Kenen käytös masensi?
Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.
22. Rakastuitko vuonna 2011?
En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.
23. Kuinka monta yhden yön juttua?
Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.
24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?
Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.
28. Mitä halusit ja sait?
Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?
Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.
37. Ketä ikävöit?
Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.
5. Missä maissa kävit?
Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.
7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Ainakin koirien, päivittäin.
13. Kenen käytös masensi?
Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.
22. Rakastuitko vuonna 2011?
En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.
23. Kuinka monta yhden yön juttua?
Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.
24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?
Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.
28. Mitä halusit ja sait?
Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?
Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.
37. Ketä ikävöit?
Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.
keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011
Toivotuksia ja tähteitä
Pääsipä käymään niin, että Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi tänä vuonna tyystin väliin. Toivotetaan nyt sitten hyvää viattomien lasten päivää.
Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.
Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.
Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.
Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.
Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.
Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.
Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.
Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.
torstaina, joulukuuta 08, 2011
Sattumanvaraisuusyhteiskunta
-Elämme sattumanvaraisuusyhteiskunnassa. Ei ole enää sitä turvaraamia, joka ennen oli. Maisteriksi valmistuminenkaan ei enää takaa mitään. Ainoa viesti, mitä minulla opiskelijoilleni on, on se, että sattuma korjaa satoaan. (Helsingin yliopiston historioitsija, luokkatutkija Laura Kolbe, HS 4.12.)
On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.
Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.
Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.
Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.
Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.
(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)
On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.
Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.
Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.
Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.
Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.
(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)
perjantaina, joulukuuta 02, 2011
Fregattaa
Eilen ihmettelin, kun päässä alkoi soida "Kai muistat kannella kun fregatin". Sitä sitten laulelin suihkussa, kaunis ja tunteikas kappale kun on kyseessä. Mutta mistä se päänsisäiselle levylautaselle putosi kaamospäivän horteisena iltana?
Sitten hoksasin, että mies oli juuri kertonut työpaikkansa tämäniltaisten pikkujoulujen teeman olevan Love boat (no comment).
Niinpä tietysti.
Ja nimi laivan, se on Rakkaus.
Ei löydy toista niin suurenmoista
Ja voittamaton on sen purjehdus.
Korvamatojen tiet ovat ihmeelliset. Tai purjehdukset voittamattomat, miten vain.
Kysyin siipalta, tietääkö hän tuon Kipparikvartetin tunnetuksi tekemän laulun. Hän esitti vastakysymyksen, tiedänkö minä, mitä tarkoittaa "fregattaa".
Kuulemma Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen legendaarisessa Yömyöhä-radio-ohjelmassa oli ollut tietovisa, jossa oli mainittu kysymys.
Laulu jatkoi soimistaan päässäni, mutta jokin oli muuttunut. Muuttunut iäksi.
Sitten hoksasin, että mies oli juuri kertonut työpaikkansa tämäniltaisten pikkujoulujen teeman olevan Love boat (no comment).
Niinpä tietysti.
Ja nimi laivan, se on Rakkaus.
Ei löydy toista niin suurenmoista
Ja voittamaton on sen purjehdus.
Korvamatojen tiet ovat ihmeelliset. Tai purjehdukset voittamattomat, miten vain.
Kysyin siipalta, tietääkö hän tuon Kipparikvartetin tunnetuksi tekemän laulun. Hän esitti vastakysymyksen, tiedänkö minä, mitä tarkoittaa "fregattaa".
Kuulemma Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen legendaarisessa Yömyöhä-radio-ohjelmassa oli ollut tietovisa, jossa oli mainittu kysymys.
Laulu jatkoi soimistaan päässäni, mutta jokin oli muuttunut. Muuttunut iäksi.
torstaina, joulukuuta 01, 2011
Valmiiksi paloiteltua luettavaa
Tämä syksy on ollut tavallista työläämpi tarpoa läpi. Töitä ei sinällään ole ollut liikaa - reippaamminkin käsikirjoitus olisi voinut edistyä - mutta päässä on pyörinyt liian paljon asioita. Eksistentiaaliset kysymykset ovat vaatineet huomiota erityisesti aamuöisin, mikä syö aina jaksamista päivästä.
No, jotain luettua tähän väliin. Vasta nyt huomasin, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet novelli- tai kirjoituskokoelmia. Ilmeisesti marraskuun aivokapasiteettini ei ole riittänyt pitkien, juonellisten teosten käsittelyyn. Sellaista se on.
Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi, 2005)
Sisko antoi lainaksi tämän kiintoisan koosteen L. M. Montgomeryn kirjoihin liittyvistä muisteloista. Annat ja Runotytöt (varsinkin jälkimmäiset) on tullut luettua vuosien myötä moneen kertaan, mutta eivät ne minulle ole koskaan olleet mitään kirjoja ylitse muiden. Kirjoituksia lukiessaan oli kuitenkin hauska tiedostaa, miten yksityisiksi luullut lukukokemukset olivat osa jonkinlaista sukupolvet ylittävää yhteistajuntaa.
Lappalainen, Tertti (toim.): Valamon kävijöitä (WSOY 1988)
Osin viran puolesta, osin muusta kiinnostuksesta luettu kirja on edellisen tavoin kokoelma ihmisten kirjoituksia, kertomuksia siitä, miten Heinäveden Uuden Valamon luostari on itse kunkin elämään vaikuttanut. Mukana on eri alojen ihmisiä, ortodokseja ja ei-ortodokseja, nuoria ja vanhoja. Tästä jäi jotenkin lämmin ja mukava olo.
Чехов, А. П.: Рассказы (2000)
Anton Tsehovin tuhdista novellikokoelmasta löytyi tuttuja, jo aikaa sitten suomennettuja kertomuksia, joiden lukemisesta oli vierähtänyt niin monta vuotta, että ne tuntuivat uusilta. Ehkä niiden tarkkaa, mutta lempeää psykologista otetta ei teini-iässä edes osannut arvostaa samalla tavoin kuin nyt. Tsehov lienee ollut myös varsin eläinrakas, niin herkällä viivalla hän hahmotteli niin koiria kuin muitakin eläimiä. Luen edelleen venäjänkielistä kaunokirjallisuutta hitaasti verrattuna suomeen tai englantiin, mutta kestävätpähän tällaiset herkkupalat pidempään.
Mörö, Mari: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
Mari Mörön puutarha-, kana- ja lammasaiheiset pakinat ovat hervottoman hauskoja. Välillä olen pelännyt herättäväni kanssanukkujani hytkymiselläni. Mitä parhainta kaamoslukemista meille kaikille viherturaajille ja miksei muillekin.
No, jotain luettua tähän väliin. Vasta nyt huomasin, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet novelli- tai kirjoituskokoelmia. Ilmeisesti marraskuun aivokapasiteettini ei ole riittänyt pitkien, juonellisten teosten käsittelyyn. Sellaista se on.
Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi, 2005)
Sisko antoi lainaksi tämän kiintoisan koosteen L. M. Montgomeryn kirjoihin liittyvistä muisteloista. Annat ja Runotytöt (varsinkin jälkimmäiset) on tullut luettua vuosien myötä moneen kertaan, mutta eivät ne minulle ole koskaan olleet mitään kirjoja ylitse muiden. Kirjoituksia lukiessaan oli kuitenkin hauska tiedostaa, miten yksityisiksi luullut lukukokemukset olivat osa jonkinlaista sukupolvet ylittävää yhteistajuntaa.
Lappalainen, Tertti (toim.): Valamon kävijöitä (WSOY 1988)
Osin viran puolesta, osin muusta kiinnostuksesta luettu kirja on edellisen tavoin kokoelma ihmisten kirjoituksia, kertomuksia siitä, miten Heinäveden Uuden Valamon luostari on itse kunkin elämään vaikuttanut. Mukana on eri alojen ihmisiä, ortodokseja ja ei-ortodokseja, nuoria ja vanhoja. Tästä jäi jotenkin lämmin ja mukava olo.
Чехов, А. П.: Рассказы (2000)
Anton Tsehovin tuhdista novellikokoelmasta löytyi tuttuja, jo aikaa sitten suomennettuja kertomuksia, joiden lukemisesta oli vierähtänyt niin monta vuotta, että ne tuntuivat uusilta. Ehkä niiden tarkkaa, mutta lempeää psykologista otetta ei teini-iässä edes osannut arvostaa samalla tavoin kuin nyt. Tsehov lienee ollut myös varsin eläinrakas, niin herkällä viivalla hän hahmotteli niin koiria kuin muitakin eläimiä. Luen edelleen venäjänkielistä kaunokirjallisuutta hitaasti verrattuna suomeen tai englantiin, mutta kestävätpähän tällaiset herkkupalat pidempään.
Mörö, Mari: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
Mari Mörön puutarha-, kana- ja lammasaiheiset pakinat ovat hervottoman hauskoja. Välillä olen pelännyt herättäväni kanssanukkujani hytkymiselläni. Mitä parhainta kaamoslukemista meille kaikille viherturaajille ja miksei muillekin.
tiistaina, marraskuuta 15, 2011
Suomarjat
Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin. Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.
Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.
Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.
Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.
Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.
maanantaina, marraskuuta 07, 2011
Sen jälkeen
Tänään Helsingin Sanomissa toimittaja Antti Manninen kirjoitti marraskuusta osapuilleen samaa, mitä minäkin olin aikonut. Tosin sujuvammin sanoin:
Marraskuu on mielialojen kellari, jota syvemmälle ei enää voi kaivautua. Se on toisaalta myös kaiken paremman lähtökohta. Suunta voi olla vain ylöspäin kohti valoa ja iloa. Mutta vielä ei ole sen aika. Marraskuu pitää ensin elää, nauttia tai kärsiä täysimääräisesti. Sen jälkeen voimme havahtua adventtiin, joulun odotukseen, tammikuun härkäviikkoihin ja uuteen kevääseen.
Lokakuussa kauppoihin alkoi ilmestyä joulusuklaita, joulukalentereita, valotähtiä, jättiporoja ja mitä vielä. Lokakuussa! Samoihin aikoihin talojen pihoille ja ikkunoille ilmaantuivat ensimmäiset jouluvalot ja kyntteliköt.
Hei, ihmiset, haluaisin elää syyskaamokseni rauhassa. Sytyttäkää lyhtyjä ja kynttilöitä - niiden huomaavainen valo on sovussa lumettoman hämärän kanssa - mutta älkää kietoko vielä pihakuusiinne niitä riemunkirjavia, silmiin käyviä valonauhoja. Kesä loppui vasta, maltetaan nyt mielemme ja eletään ja hengitetään tovi tätä syvenevää pimeää ikiaikaisen vuodenkierron mukana.
Sen jälkeen valokin tuntuu valolta ja juhla juhlalta.
Marraskuu on mielialojen kellari, jota syvemmälle ei enää voi kaivautua. Se on toisaalta myös kaiken paremman lähtökohta. Suunta voi olla vain ylöspäin kohti valoa ja iloa. Mutta vielä ei ole sen aika. Marraskuu pitää ensin elää, nauttia tai kärsiä täysimääräisesti. Sen jälkeen voimme havahtua adventtiin, joulun odotukseen, tammikuun härkäviikkoihin ja uuteen kevääseen.
Lokakuussa kauppoihin alkoi ilmestyä joulusuklaita, joulukalentereita, valotähtiä, jättiporoja ja mitä vielä. Lokakuussa! Samoihin aikoihin talojen pihoille ja ikkunoille ilmaantuivat ensimmäiset jouluvalot ja kyntteliköt.
Hei, ihmiset, haluaisin elää syyskaamokseni rauhassa. Sytyttäkää lyhtyjä ja kynttilöitä - niiden huomaavainen valo on sovussa lumettoman hämärän kanssa - mutta älkää kietoko vielä pihakuusiinne niitä riemunkirjavia, silmiin käyviä valonauhoja. Kesä loppui vasta, maltetaan nyt mielemme ja eletään ja hengitetään tovi tätä syvenevää pimeää ikiaikaisen vuodenkierron mukana.
Sen jälkeen valokin tuntuu valolta ja juhla juhlalta.
keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011
Perustutkimusta
Jätän nyt diskreetisti mainitsematta, minkä paikkakunnan taidemuseo tällaisen loistavan työtilaisuuden tarjoaa. Todettakoon kuitenkin, että tässä tiivistyy hienosti jotakin olennaista nykyajasta ja nykytutkijan asemasta.
--- taidemuseo etsii tutkijaa toteuttamaan taidehistoriallista
perustutkimusta.
Perustutkimuksen tekijäksi etsitään taidehistorioitsijaa tai
graduvaiheessa olevaa taidehistorian opiskelijaa. Graduntekijälle
perustutkimus voisi samalla olla opinnäytetyö.
Taidemuseo ei maksa tutkimuksesta palkkaa. Museo on valmis maksamaan
korvausta matkakuluista ja katalogitekstin kirjoitustyöstä.
Korvauksen suuruus määritellään myöhemmin. Tutkijan on mahdollista
hakea tutkimukseensa apurahaa omissa nimissään. --- taidemuseo
tarjoutuu avustamaan hakemuksen laatimisessa, tutkimussuunnitelman
rajaamisessa ja käytännön tutkimustyössä.
--- taidemuseo etsii tutkijaa toteuttamaan taidehistoriallista
perustutkimusta.
Perustutkimuksen tekijäksi etsitään taidehistorioitsijaa tai
graduvaiheessa olevaa taidehistorian opiskelijaa. Graduntekijälle
perustutkimus voisi samalla olla opinnäytetyö.
Taidemuseo ei maksa tutkimuksesta palkkaa. Museo on valmis maksamaan
korvausta matkakuluista ja katalogitekstin kirjoitustyöstä.
Korvauksen suuruus määritellään myöhemmin. Tutkijan on mahdollista
hakea tutkimukseensa apurahaa omissa nimissään. --- taidemuseo
tarjoutuu avustamaan hakemuksen laatimisessa, tutkimussuunnitelman
rajaamisessa ja käytännön tutkimustyössä.
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011
Piti olla
Tähän väliin pieni tiedotusluontoinen asia. Oikeastaan kaksi.
1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.
2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.
Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").
Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.
Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.
Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.
Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.
1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.
2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.
Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").
Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.
Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.
Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.
Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)