Mysteeriääni

Eräällä kaupallisella radiokanavalla on töistä paluuni aikaan ohjelma nimeltä "Mysteeriääni". Radiosta kuuluu törähdys tai risahdus. Sitten ihmiset soittavat studioon ja arvailevat, mistä törähdys tai risahdus on lähtöisin. Jos arvaa oikein, voittaa rahaa. Jos kukaan ei arvaa oikein, seuraavana päivänä rahapotti on himpun suurempi. Kaikki ovat tohkeissaan, niin toimittaja kuin soittajatkin. 

Tähän ohjelmaan jotenkin tiivistyy tasapainoiluni misantropian ja ihmiskuntaan kohdistuvan sympatian välillä. Joinakin päivinä ohjelma suututtaa minua syvästi - täysin älytön ohjelmakonsepti, eikö nyt ihmisillä parempaa tekemistä ole, tai suurempia mysteerejä ihmeteltäväksi! Toisina taas liikutun siitä, miten höperöihin ja triviaaleihin asioihin meidän ihmisreppanoiden mielenkiinto kohdistuu. 

Olemme vähän kuin koirat, jotka kallistelevat päätään hassulle äänelle vailla huolta huomisesta.

Esterata

Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.

Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).

Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä. 

Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.

En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.

Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.

Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.

Aves

Viime yönä kuljin vatsavaivaisen koiran kanssa ulkona ja kuuntelin helmipöllön puputusta maaliskuun kuutamossa. Palattuani sänkyyn tulin unta odotellessani miettineeksi, miten monet hienot muistoni liittyvät suoraan tai välillisesti lintuihin, vaikken bongari olekaan, enkä edes kiikarit kaulalla kulkeva aktiiviharrastaja.

Hömötiaisten ruokkiminen kädestä hiihtolomilla mökillä. Kesäisin pesästä lähteneet, pahantuulisen näköiset haarapääskynpojat keittiön ikkunan alla ukonhattupuskassa. Ne monet linnunpesät, jotka äidin kanssa etsittiin ja häiritsemättä seurattiin poikasten lähtöön asti. Kuoringan kuikat, jotka vastasivat, kun niille huusi. Vastaisivat kai vieläkin, mutta enää ei kehtaa huutaa.

Ensimmäinen kesy kuukkeli leirikoulureissulla Ylläksellä. Tuo myyttinen metsätyömiehen kaveri, josta olin vain lumoutuneena lukenut lintukirjoista. Siinä se oli, haki pähkinöitä kädestä. Omien eväiden syöminen unohtui kokonaan.

Kaulushaikaran puhaltelu Liperin Roukalahdella maalle muuton - sen ensimmäisen - jälkeen, yhdistyneenä muuhun toukokuiseen, ylenpalttiseen äänimaisemaan. Rastaita, taivaanvuohia, viitasammakoita, mitä kaikkea!

Satakielet, joka puolelta kuuluvat satakielet Espoon Leppävaaran lehdoissa. Kuin ulkomailla olisi ollut. Ja myöhemmin Riihimäen fasaanikukot, nuo voimainsa tunnossa huvittavat ja aamuherätyksillään raivostuttavat minikokoiset dinosauriit.

Vappuretkien aamuyön äänimaailma teltasta tai laavusta kuunneltuna. Pöllöjä, kurkia, joutsenia, härkälintuja. Huhuilua, huutoja, narskutusta, viserrystä, karjuntaa. Talvisen Lapin käkättävät riekot höyhentohveleineen.

Se valtava, matalalta yli lentänyt partakorppikotka syrjäisen alppijäätikön yllä. Alppinaakkojen taitolentonäytökset. Cam-joen silkkihaikarat ja kuningaskalastajat, joiden vuoksi istuin kameroineni Grantchesterin rantapusikoissa niin pitkään, että saatoin hyvällä omalla tunnolla käydä teellä ja skonssilla lähikahvilassa.

Amerikkalaiset oudot linnut ja turhautuminen, kun niistä ei tunnistanut oikein mitään.

Kotipihan ruokintapaikan omakseen ottaneet pyrstötiaiset ja muut talviset vieraat. Marjapensaiden puuhakkaat punarinnat. Korppien metalliset soidinkalahdukset.

Kaikki ne arkiset, päivittäiset havainnot neljän vuosikymmenen ajalta. Isot linnut, pienet linnut, keskikokoiset linnut, siiveniskut hangella, tutut ja tunnistamattomat linnunäänet, vilahdukset silmäkulmassa.

Että tämän kaiken on saanut nähdä ja kuulla! Ylenpalttista on se.

Matalalla profiililla

Nyt se kirja sitten ilmestyi. Nauratti, kun vasta viime syksynä patistin viestintäkurssilla opiskelijoita laatimaan elämässään lehdistötiedotteita aina, kun aihetta ilmenee, esimerkiksi julkaistessaan jotain mielenkiintoista. Mutta tuliko sama mieleen oman kirjan osalta? No eipä tullut, ennen kuin vanhempi kollega asiasta muistutti ja kehotti ottamaan yhteyttä yliopiston viestintäyksikköön, jonka kautta meillä tiedottaminen keskitetysti hoidetaan. Suutarin lapset ja niin edelleen. Väitöskirja ja sen liepeillä ilmestyneet julkaisut saivat huomiota muutenkin virallisen väitöstiedotteen vanavedessä, mutta nyt pitänee muistaa pitää meteliä tekemisistään, vaikka mieluiten ihan vain matalalla profiililla nämä hommat hoitaisikin.

Silloin hävettäisi ainakin vähemmän, kun kaikki menee kuitenkin piel... äh.

Huijarisyndroomasta on muuten ollut taas juttua siellä sun täällä.

Päivitin sitten samassa syömmennousussa myös verkkosivuni, jotka aina tuppaavat jäämään kesannolle. Niiden kautta tulee kuitenkin aika ajoin yhteydenottoja, joten eivät ne tyystin turhatkaan liene. Viime vuonna päkerrettyjen graafisen viestinnän opintojen myötä minun pitäisi kai osata sorvata hienot sivut itsekin, mutta vetoan kiireeseen ja laiskuuteen ja käytän valmista WordPress-pohjaa. 

Asiaan sinällään kuulumaton lisäys: huomasin juuri, että esimerkiksi vuonna 2006 olin julkaissut 319 blogikirjoitusta. Viime vuonna luku oli 20. No, jotain sentään. 

Julienneleikkuri ja nuudelisalaatti

Pagistaanissa ei edelleenkään olla keittiövirtuooseja - pois se meistä! - mutta jotkut hassulta hifistelyltä vaikuttavat varustehankinnat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi.

Sellainen on esimerkiksi julienneleikkuri. Niitä on malliltaan monenlaisia, mutta meillä on tuollainen kuvassa oleva simppeli värkki. Mitä sillä siis tehdään? Sillä suikaloidaan kasviksia kätevästi ja lisätään näin edullista ja ekologista kausivihannesten käyttöä. Kesällä, kun kasvimaa puski kesäkurpitsaa, leikkurilla siitä sai tehtyä hetkessä "spagettia", jonka saattoi höystää makunsa mukaan. Talvisaikaan kapineella valmistelee kotimaisen kaalin ja porkkanan sukkelasti esimerkiksi wokkiin tai nuudelisalaattiin (eikä sen jälkeen enää tee tosiaankaan mieli pakastewokkisekoituksia).

Nuudelisalaatti onkin näppärä lounaseväs, koska se maistuu sekä lämpimänä että kylmänä. Itse teen sen seuraavasti muutamia lukemiani ohjeita yhdistellen. Aikaa menee ehkä vartti. 

Otetaan keräkaali, porkkanoita ja purjoa. Suikaloidaan julienneleikkurilla (tai veitsellä) kaalia sopivasti ja porkkanaa samoin, yhteensä sellainen paistinpannulle mahtuva satsi. Silputaan sekaan purjoa. Paistellaan kasvissuikaleita tovi öljytilkassa, niin ettei rapeus kuitenkaan kärsi.

Tähän evääseen sopii mainiosti valinnainen kasviproteiini: tofu, quorn, nyhtökaura tai härkis. Tofukuutioita paistetaan pienessä määrässä öljyä niin, että ne ottavat vähän väriä, quornpaloja ohjeen mukaan vartin verran, ja nyhtökaura tai härkis lähinnä vain käytetään pannulla (jälkimmäiset kyllä menevät kokemukseni mukaan kylmänäkin, jos kiire tai laiskotus iskee).

Nuudeleina meillä tykätään käyttää täysjyvänuudeleita. Niitä valmistetaan pari kerällistä ohjeen mukaan - joko muutaman minuutin keittäen tai pikaversion ollessa kyseessä kuumaa vettä päälle kaataen.

Kastikkeeseen voi sekoitella vaikkapa kolme ruokalusikallista riisiviinietikkaa, pari reilua ruokalusikallista hunajaa, saman määrän sitruunamehua, lorauksen rypsiöljyä sekä soijakastiketta maun mukaan - puolitoista ruokalusikallista on hyvä, tai enemmänkin, jos suolaisemmasta tykkää. Kastiketta voi halutessaan maustaa chilillä, valkosipulilla tai inkiväärillä. Maku on kohdallaan, kun se on suunmukaisesti makeankirpeänsuolainen.

Nuudelisalaattiin sopivat hienosti cashew- tai suolapähkinät, mutta kumpiakaan en oikein tohdi kotiin varastoida, koska niissä kulkee itsekurini raja. Niinpä niitä ei yleensä saatavilla ole. Tuoreita yrttejä voi silputa mukaan, jos on, esimerkiksi korianteria.

Kaikki ainekset sekoitetaan yhteen ja kastike hämmennellään sekaan. Nautitaan haaleana tai jääkaappikylmänä (jämät on helppo ottaa seuraavana päivänä rasiassa töihin mukaan). Muunnellaan ohjetta jatkossa tarpeen ja mieltymysten mukaan.

Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa

"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.

Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi). 

Eipä taaskaan

Taannoin Facebookissa - missäpä muualla - tuli juttua sosiaalisista väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista. Todettiin, että esimerkiksi ihmisten ja toiminnan sivusta tarkkaileminen saatetaan tulkita ylenkatseeksi ja toisten yläpuolelle asettumiseksi ("tuo ei halua leikkiä meidän kanssamme"). Kyse voi kuitenkin olla vain luonne- tai tilannesidonnaisesta varovaisuudesta - ei siis välttämättä edes ujoudesta - ja halusta seurata asioiden etenemistä ensin sivusta. Myöskään ryhmään liittyminen ei ole aina helppoa.

Tämä potentiaalisten väärinluentojen murheellinen kenttä tiivistyi esimerkkiin, jossa kahvilan pöydässä istuu puolituttu porukka juttelemassa iloisesti. Esimerkkihenkilömme epäröi liittyä seuraan kahvikuppeineen miettien, ettei halua "tuppautua". Niinpä hän pelaa mielestään varman päälle ja menee yksin toiseen pöytään. Tällöin porukka tekee oman johtopäätöksensä: "Jaahas, eipä taaskaan meidän seuramme kelvannut."*

Voilà!

* Esimerkkitapaus on luonnollisesti täysin fiktiivinen vailla yhteyksiä todellisiin ihmisiin tai tapahtumiin.

Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.

Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)

Erilaiset kokemukset

Viime viikolla tutut jakoivat sosiaalisessa mediassa ahkerasti Helsingin Sanomien haastattelua tohtoriksi väitelleestä talonmiehen tyttärestä, joka koki itsensä kroonisesti ulkopuoliseksi yliopistomaailmassa taustansa takia, vaikka oli jo pitkään työskennellyt sosiologian yliopistonlehtorina, eli varsin vakiintuneessa asemassa. Omassa työssään hän haastattelun mukaan haluaa tuoda "luokan merkityksen näkyväksi yhteiskunnassa".

Moni koki voivansa samaistua kyseiseen lehtoriin. Minä mietin ja pyörittelin asiaa pitkään ja hartaasti. En ollenkaan vähättele ihmisten kokemusta, että heidän "luokkataustansa" on jotenkin ollut painolastina tai ainakin vaikuttavana tekijänä kouluttautumisessa ja työelämässä. Se, että minulla tuota kokemusta ei ole ollut - ulkopuoliseksi itseni kyllä tunnen lähes aina ja kaikkialla - kertoo ehkä etuoikeutetusta asemastani. Vai kertooko?

Voi kenties sanoa, että tulen virkamiesperheestä. Äiti teki työuransa luokanopettajana ja isä kouluttautui oppikoulupohjalta ensin metsäteknikoksi, sitten metsätalousinsinööriksi ja työskenteli muun muassa puukuljetusten parissa. Koulutusta ja titteleitä meillä on arvostettu suuresti, jopa ehkä yliarvostettu, mikä kertoo vanhempieni ikäluokan - ja ehkä myös yhteiskuntaluokan! - arvomaailmasta. Minullekin oli itsestään selvää, että lukion jälkeen jatketaan yliopistoon; ammatillisia opintoja en tullut koskaan edes harkinneeksi (mikä on toisinaan harmittanut, semminkin kun yliopistotutkinto ei enää avaa ovia samaan tapaan kuin jokunen vuosikymmen sitten).

Helsingin Sanomien jutussa haastateltu yliopistonlehtori kertoi omien tutkimushaastateltaviensa - työläistaustaisten akateemisten naisten - todenneen, ettei työläiskodeissa luettu kirjallisuutta tai opittu keskustelu- ja argumentointitaitoja. Rivien välistä oli luettavissa oletus, että "muissa" kodeissa näin olisi tehty, ja että nuo taidot olisivat antaneet tällaisista kodeista tulleille etumatkaa yliopistomaailmassa. Esimerkiksi meillä kyllä kirjoja lukivat kaikki, mutta hyvä ja innoittava keskustelu, jossa kukaan ei ottanut nokkiinsa tai tulkinnut toisen sanomisia väärin, oli aika harvinaista herkkua. Meillä ei "argumentoitu", paitsi jos riideltiin, ja sitä mieluummin välttivät kaikki. 

Myös alanvalintani olisi varsinkin isän mielestä voinut olla parempi ja niin sanottu uralla etenemiseni sujuvampaa, vaikka opintojani sinällään arvostettiin ja niihin kannustettiin (ja luulen, että sain kyllä isällekin selvitettyä nykypäivän yliopistouran realiteetteja ja sitä, ettei ole epäonnistuminen, jos viiden vuoden päästä väitöksestä ei ole professori). Toisaalta olen siis kokenut, että minua on rohkaistu eteenpäin, mutta toisaalta aistinut, että paremminkin olisi voinut suoriutua, ja että keskusteluissa kannattaa olla varovainen tuodessaan esiin yliopistossa oppimaansa, ettei nyt vain luulla, että ylpistynyt muna yrittää päteä ja opettaa kanaa. Ei yksioikoista ensinkään!

Aikani pyöriteltyäni otin asian puheeksi siipan kanssa. Sairaanhoitajan ja autonkuljettajan poika oli suvun ensimmäisiä ylioppilaita ja lähti Otaniemeen opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Kysyin, oliko hän jotenkin tietoinen yhteiskuntaluokastaan, ja vaikuttiko se hänen päätökseensä opinnoista tai kokemuksiinsa korkeakouluopiskelijana. Kuulemma lukiossa englanninkielen tunnilla hän ensimmäistä kertaa oivalsi kuuluvansa niin kutsuttuun työväenluokkaan, vaikkei oivalluksesta sen syvempää luokkatietoisuutta seurannutkaan, lievää huvitusta ja keksimisen iloa vain. Kotona jälkikasvua kannustettiin kovasti opiskelemaan, eikä koulu- tai opiskelutovereiden keskuudessa - tai myöhemmin työelämässä - ollut mitään mielenkiintoa kiinnittää huomiota omaan, saatikka toisten kotitaustoihin. Niinpä hän ei ollut koskaan oikeastaan ajatellut kotitaustaansa suhteessa myöhempiin valintoihin tai kokemuksiin. Ei siitä kuulemma ainakaan mitään haittaa koskaan ollut. 

Mistä nämä erilaiset kokemukset kumpuavat? Miksi yhtä painaa luokkatausta raskaana ja toista ei? En ole sosiologi, joten pohdin näitä ihan maallikkona. Onko kyse todella vaietuista yhteiskuntaluokista ja niiden eroista seuraavasta alemmuudentunnosta ja ulkopuolisuuden tunteesta, vai kukaties kuitenkin enemmän siitä, onko kotoa saanut aitoa kannustusta opintielle? Jos kotona on ajateltu - ja ehkä sanottu ääneenkin - että parempi olisi hankkia rehellinen ammatti ja tehdä oikeaa työtä kuin koota joutavaa kirjaviisautta, on yliopistoon pyrkimiseen ja siellä opiskeluun ja etenemiseen varmasti erilainen henkinen kynnys kuin niillä, joita on kotona rohkaistu.

Voi olla, että joissakin kodeissa on samaistuttu voimakkaasti ja tietoisesti esimerkiksi työväenluokkaan, jolloin kokemus on tietysti siirtynyt lapsille ja osaksi näiden aikuista identiteettiä. Suomessa on kuitenkin ollut paljolti vallalla ajatus, että vanhemmat "käyvät ansiotyössä" ja siinä se. Täällä on oltu ainakin varsinaisiin luokkayhteiskuntiin verrattuna tasaista keskiluokkaa pienellä aaltoilulla, varakas eliitti on sitten ollut erikseen. Ehkä näinkin nuoressa yhteiskunnassa jako maaseudun ja kaupungin välillä on ollut merkittävämpi kuin mikään luokkajako. Eihän varsinaista luokkaperustaista liikehdintääkään pitkään ollut kuin harvoilla tehdaspaikkakunnilla. 

Luokkayhteiskunnista puheen ollen, esimerkiksi Britanniassahan tilanne on ollut tyystin toinen. Cambridgessa opiskellut ja valmistuttuaan samasta yliopistosta töitä saanut fyysikkotuttuni sanoi, että hänen työväenluokkainen taustansa tulee aina kuulumaan hänen puheestaan. Vaikka hän kohoaisi minkälaiseen asemaan, työläisaksentti ei häviä koskaan kokonaan (ei sillä, että hän olisi siitä vimmaisesti eroon pyrkinytkään). Toisaalta vanhat kaverit etääntyivät - tai kuulemma ottivat tietoisesti etäisyyttä - kun tuttuni opiskelut eliittiyliopistossa alkoivat, eli hän koki itsensä todella väliinputoajaksi. Niin ikään kyseinen tuttu avoimesti totesi, että ennen lasten hankkimista hänellä ja hänen vaimollaan tulee olla niin hyvät tulot ja asema, että lapsen voi laittaa hyvään yksityiskouluun ja siten varmistaa tämän tulevaisuuden.

Oliko minulla jotain johtopäätöksiä? No ei. Kuten sanottu, en ole yhteiskuntatieteilijä. En missään nimessä kiellä yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, mutta ei niistä minusta kannata mitään yleispätevää perusselitystäkään ihmisten kokemuksille ja tuntemuksille tehdä, ainakaan Suomessa. Meidän jokaisen tausta ja kasvualusta on kuitenkin ollut täysin ainutlaatuinen ja omanlaisensa erilaisine kannustavine ja jarruttavine tekijöineen - ja toisaalta juuret mullassa melkein kaikilla, kun pari sukupolvea taaksepäin katsotaan.Toki se, miten noita tekijöitä nimeää, arvottaa, arvioi ja osaksi omaa elämäntarinaansa ja identiteettiään rakentaa, on pitkälti ihmisen omassa vallassa, eikä siihen ole ulkopuolisella puuttumista.

Hermostuttava prosessi

Ihan vielä ei ole tekele kansissa, vasta on oikoluku-urakka meneillään (mittava sellainen, slaavinkielisten alkuperäistekstien ja translitterointien höystämä). Mutta tuollainen päkerrys olisi joka tapauksessa tuloillaan, kustantamon mukaan helmikuussa.

En tiedä muista kirjoja julkaisseista, mutta näin kolmannen omani kynnyksellä on todettava - taas kerran - että minusta koko prosessi on jotenkin perin hermostuttava. Tekstiinsä ehtii kyllästyä moneen kertaan, ja koko ajan jännittää, millaisia asiavirheitä tai muita kamaluuksia siihen omasta ja refereiden urakoinnista huolimatta jää.

Pahinta on, jos oikolukuvaiheessa huomaa, että "ei, tuohan olisi pitänyt tehdä ihan toisella tavalla", kun silloin asialle ei voi enää oikeastaan mitään. Oikovedoksiahan ei saa repostella enempää kuin on välttämätöntä lyöntivirheiden ja muiden pienten fiksauksien osalta (muistelen kyllä, että edellisen samassa sarjassa ilmestyneen kirjani osalta kinusin armoa muutaman lisärivin verran).

Ja jos luulette, että kirja-arvioita kirjoitetaan vain kaunokirjoista, niin ei - kyllä nämä tieteelliset teoksetkin ruoditaan. Jos tuuri käy, ruotiminen tapahtuu mitä arvovaltaisimmissa kansainvälisissä julkaisuissa, eikä niissä päätä silitellä. Aina saa kärsiä ja hävetä!

Muistoja

Tänä vuonna tehtiin taas siideriä. Onneksi viime vuonna ei tullut omenoita.

Facebookin muisto-ominaisuus on siitä hauska, että se pitää kärryillä edellisvuosien tapahtumista ja niiden ajankohdista (naamakirjaa tuntemattomille tiedoksi, että systeemi poimii vanhoista postauksista "muistoja", joita voi halutessaan julkaista uudestaan).

Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten oikein selvisimme tolkuissamme viime kesän ja syksyn urakoista ja muista koettelemuksista.Esimerkiksi nyt tuntuu, että syksy on jo hurjan pitkällä, mutta tähän aikaan lakkasimme vasta tuvan lattiaa ja muutto takaisin kotitorppaan häämötti jossain kuun puolivälin tienoilla.

Talvella piti sitten jo vähän puhallella ja vetää henkeä, mutta jotenkin tuntuu, etten vieläkään ole päässyt takaisin normaalille energiatasolleni (joka ei kyllä hurjan korkea ole sekään). Toki tieto töiden jatkumisesta helpotti suuresti elämää ja yleinen toimeentulostressi väistyi, mutta usko omaan jaksamiseen tuntuu olevan kroonisesti koetuksella. Pienikin kynnys näyttää korkealta portaalta, jota varten pitää vasiten kerätä voimia. Yritän olla kaukaa viisas ja pitää ylimääräiset velvoitteet edelleen minimissä - mikä on kyllä tuhoisaa muun muassa ihmissuhteille - mutta jotenkin sitä kuitenkin päätyy lupaamaan yhtä ja toista ja vielä kolmattakin, minkä myötä huomaa valvovansa taas öitä ja laskevansa huolissaan kalenteriin ilmestyneitä kalmanlinjoja.  

Hyvää on toki se, että lukuisista aiemmista syksyistä poiketen en viettänyt syys- ja lokakuun vaihdetta flunssassa. Tämänkin mielenkiintoisen tilastotiedon tarjosi Facebook, joka avuliaasti toi usean vuoden lentsukitinäni uudelleen nähtäväksi. En julkaissut niitä uudestaan.

Onko se syötävä

Aamun maakuntalehdessä kerrottiin sienestäjän saaneen vakavan myrkytyksen syötyään suippumyrkkyseitikkiä. Kaiken kaikkiaan kurja tapaus, mutta välillä ihmettelen, ettei vastaavia ikävyyksiä tapahdu - tai ainakaan uutisoida - enemmänkin.

On hienoa, että ihmisiä kiinnostaa sienestäminen, mutta valitettavasti tuntuu, että malttia opiskella sienten perustuntemusta ei kaikilla oikein ole. Suosituimmassa sieniaiheisessa Facebook-ryhmässä kysellään kesällä ja syksyllä melkein päivittäin kuvan kanssa, "mikä sieni tämä on, onko se syötävä", ja kun kysyjää ohjeistetaan hyvän sienikirjan - kyllä, ihan oikean kirjan! - hankintaan tai sienikurssille, seurauksena on loukkaantuminen.

Aika ajoin ryhmässä puidaankin, saako osaavammiltaan ylipäänsä kysellä virtuaalista lajintunnistusapua ja onko tylyä ja ylimielistä, jos käytäntöä turvallisuussyistä kyseenalaistetaan. Mutta tosiasia on, ettei yksi tuhruinen kännykkäkuva useinkaan paljon kerro, kun kyseessä on sienen lajinmääritys. Toisinaan kuvassa on sanomalehdelle kipattuna epämääräinen läjä sieniä, jotka sitten ryhmäläisten pitäisi osata tunnistaa. Siihen ei kukaan pysty eikä toivottavasti edes yritä. Harva haluaa ehdoin tahdoin leikkiä toisten hengellä.

Ja jos kuvassa on monivyöseitikki - onneksi itsessään syötävä, mutta helposti sekoitettavissa myrkyllisiin seitikkeihin - ja kysymys kuuluu, "onko tämä voitatti", on ihan oikeasti syytä ystävällisesti ohjata kysyjä perusteiden pariin.

Status quo

(Minua nuorempi) Jenni kirjoitti keski-iästä ja silmien pyörittelystä volyymiripsille ja valmiiksi revityille farkuille.

Minä olen löytänyt itseni vähän väliä peilin äärestä ihmettelemästä, että näytänpä väsyneeltä ja harmaalta ja naama on jotenkin valahtanut, vaikkei ole edes kankk... valvomista takana. Kun tarpeeksi usein olin ihmetellyt, aloin aavistella, ettei kyseessä olekaan poikkeustila, vaan neljänkymmenen paremmalle puolelle ehtineen naaman status quo. Freesit päivät ovat takana. Luulen, että vuodet tulevat leipomaan minusta jonkinlaisen juopuneen piisamin ja Rapanhapakon hybridin.

Niinikään tapailen Burana-purkkia - niitä lääkärin määräämiä tujumpia nappeja - ja Voltaren-tuubia huomattavasti useammin kuin ystäviäni. Aina jokin paikka on jumissa tai kolottaa. Aamuisin natisen. Voivottelen ja huokailen.

Miehen kanssa paheks... keskustelemme iltauutisten ääressä nuorten meteorologien vaatetuksesta. Kuunneltavien radioasemien määrä on koko ajan pudonnut, koska useimpien musiikkitarjonta on joko jankutusta tai nasaalivikinää (Radio Rock on hyvä, kun sieltä tulee progea, Nirvanaa ja Doorsia, mikä saa henkilön tuntemaan itsensä puolet nuoremmaksi ja alla jyrräävästä Subaru Foresterista huolimatta vähän kapinalliseksikin - hetken aikaa).

Telkkaria ei oikeastaan enää voi katsoa, kun kaikesta tarjonnasta tulee pahalle tuulelle (paitsi niitä iltauutisia ja Areenasta luontodokumentteja ja neiti Marplea). Mihin maailma onkin menossa, se on joko nopeuttanut tahtiaan tai me käyneet hitaammiksi. Mutta väliäkö tuolla, koska suunta on joka tapauksessa huono.

Niistä volyymiripsistä en edes ala.

Rutiinieläin ja lomailu

Mietin heinäkuisia mustikankypsymis- ja kantarelliuutisia lukiessani, että olisipa kiva, jos voisi töiden sijaan keskittyä tovin marjastukseen, sienestykseen ja kalasteluun, ulkoiluttaa kameraa kerrankin kunnolla ja käväistä vaikka jossain reissussa.

Sitten hoksasin, että tuollaista tovia kai tavataan kutsua kesälomaksi. Niitähän allekirjoittanut ei juuri ole harrastanut. Loma Pagistaanissa tarkoittaa yleensä - niin myös tänäkin vuonna - kahta viikkoa, joiden aikana nukutaan teltassa kivenkolossa ja patikoidaan itsensä niin pökerryksiin ja kipeäksi, että ihan mielellään istutaan työpöydän ääressä taas seuraavan vuoden ajan.

Olisihan minulla ollut joinakin vuosina niin sanotusti viralliset ja täydet lomat, mutta juuri silloin on pitänyt rytyyttää väitöskirjaa esitarkastukseen tai painovalmiiksi tai tehdä jotain muuta, jota ei voi jättää neljäksi viikoksi pöydälle (kuulostaa ehkä hullulta, kun kyseessä on historiantutkimus). Toisaalta - jos ihan totta puhutaan - en ole pitkää lomaa edes kaivannut, tai osannut kaivata. Olen käyttöliittymäni osalta niin rutiinieläin, että pärjään parhaiten, kun arki rullaa eteenpäin päivärytmiltään tuttuna ja ennustettavana. Häkellyn ja ahdistun, jos struktuuri tyystin katoaa. Patikkareissuillahan se ei katoa, muuttuu vain toisenlaiseksi ja oikeastaan vielä tavallista sotilaallisemmaksi.

Sitä paitsi korvaan lomailua ottamalla akateemisen vapauden suomia joustoja arjessa. Pidän ylimääräisen vapaapäivän, mikäli se on syystä tai toisesta tarpeen - ja jos juuri silloin ei jokin kalmanlinja paina päälle - ja käyn usein esimerkiksi lenkillä tai ratsastamassa hevosen ennen työpäivän aloittamista. Etäpäiviä harrastan silloin, kun siltä tuntuu, ja saatan kesken päivän puuhata jonkun tunnin jotain muuta kuin töitä.

Mutta jos pitäisin joskus ihan oikean kuukauden kesäloman, jakaisin sen niin, että ottaisin pari viikkoa kylvö-, käenkuuntelu- ja alkukesänfiilistelylomaa touko-kesäkuussa. Kaksi viikkoa reissu- ja marjankeruulomaa voisi sijoittaa heinä-elokuuhun.

Kaikille lomailijoille Pagistaan yhtä kaikki toivottaa leppoisaa ja akkuja lataavaa kesätaukoa!

Aika ajoin

De Monstrorum Natura, Caussis, et Differentis (Padua, 1634)

Yli yksitoista vuotta tätä blogia kirjoitelleena mietin aika ajoin, pitäisikö koko konsepti jotenkin uudistaa. Ihailen kovasti muun muassa bloggaavia kollegoitani, jotka muun kirjoitustyönsä ohessa jaksavat säännöllisesti kommentoida ja taustoittaa ajankohtaisia aiheita tai kertoa milloin mistäkin historian ilmiöstä tai sattumuksesta. Olisiko minusta siihen? Ehtisinkö? Viitsisinkö? Saisinko aikaiseksi?

Luulen, että jos alun alkaen olisin perustanut työhön liittyvän blogin, tilanne olisi toisenlainen ja Pagistaanin sisältö yhtenäisempää. Mutta tämä on aina ollut vapaamuotoinen virtuaalinen verbaalijumppa-alusta, jotakin päiväkirjan ja pakinoinnin välistä, vailla tutkimus- ja lehtityön reunaehtoja ja paineita kirjoittaa jostakin tietystä asiasta - tai olla kirjoittamatta, sen puoleen. Ei ole ollut pakko olla tieteellinen tai hauska tai syvällinen tai ajankohtainen (ja sehän näkyy, toim. huom.).

Ei ole myöskään tarvinnut rajata aiheita minkään tietyn teeman sisälle, mikä lienee puolestaan heijastunut lukijamääriin viimeistään siinä vaiheessa, kun blogibuumi räjähti käsiin ja internet täyttyi käsityö-, muoti- ja ruoka-aiheisista blogeista. Samoihin aikoihin vanhat taistelutoverit - allekirjoittanut mukaan lukien - siirtyivät vaihtamaan ajatuksia ensisijaisesti Facebookiin ja muihin sosiaalisiin medioihin. Toisaalta lukijamääristäkään en ole kantanut koskaan huolta. On aina kivaa, jos joku kommentoi, mutta ei minua haittaa täällä itseksenikään jorista (jos haittaisi, olisin varmaan laittanut pillit pussiin jo vuosia sitten, toim. huom.).

Ehkä yritän uudistua ja aktivoitua tällä saralla. Ehkä näen valon ja alan valistaa teitä, harvat mutta rakkaat lukijani, venäläisen historiankirjoituksen ihmeistä tai yleisemmin identiteettejä muokkaavista narratiiveistä. Ehkä opettelen virkkaamaan ja täytän Pagistaanin kuvilla sutermullukoista, jotka saattavat olla merietanoita tai sitten eivät. Ehkä jatkan entiseen malliin tekemällä tällaisen "pitäisikö"-metabloggauksen aina parin vuoden välein ja pitäydyn muuten vanhoissa tavoissani kuin entisajan isännät sarkahousuissaan.

Viimeinen "ehkä" lienee todennäköisin skenaario, mutta aika näyttää. Kun ei tätä lopettaakaan kokonaan osaa. 

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

Onnenpotku

Akatemiatutkijan tehtävän hakija hakee rahoitusta omaan palkkaukseensa enintään viideksi vuodeksi. Rahoituksen tavoitteena on edistää ja vahvistaa parhaimpien kokeneiden tutkijoiden pätevöitymistä akateemiseen johtajuuteen ja vakiinnuttaa heidän asemaansa itsenäisenä tutkijana. Akatemiatutkijan tehtävä tarjoaa tutkijalle laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tutkimustyöhön ja oman alan tutkimuksen kehittämiseen. Akatemiatutkijoita kannustetaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja kansainväliseen ja sektorien väliseen liikkuvuuteen esimerkiksi siten, että tutkija työskentelee osan ajasta ulkomailla. (Suomen Akatemian rahoitusmahdollisuudet) 

Näyttää siltä, etten vielä hyppääkään pois akateemisesta arvontakarusellista, tai tule lennätetyksi siitä vauhdissa hatelikkoon, miten vain asian haluaa nähdä. Viime perjantaina sain tiedon, että syyskuusta alkaen viisi vuotta eteenpäin työskentelen Suomen Akatemian rahoittamana akatemiatutkijana aiheenani "Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta".

Toki erittäin kilpaillun rahoituksen saaminen on henkilökohtainen onnenpotku, mutta olen myös hyvilläni siitä, että tämäntyyppistä humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta halutaan yhä näinkin pitkäjänteisesti rahoittaa. Akateemisesta maailmasta kun kantautuu lähinnä huonoja uutisia surkeiden uutisten perään höystettynä kurjilla kuulumisilla; otaksun, että on vielä paljon karmeampaa joutua irtisanotuksi pitkäaikaisesta työpaikasta kuin sinnitellä pätkäsuhteissa, joista ei voida edes irtisanoa.

Samalla tietysti harmittaa ja surettaa, kun niin moni asiansa osaava kollega jäi taas ilman rahoitusta (aioin kirjoittaa, että "minua paljon paremmin asiansa osaava", mutta viisaammat väittävät, että huijarisyndroomasta olisi hyvä yrittää pyrkiä eroon).

Taksvärkin ongelmia

Maaorjia työssään, 1300-luku (British Library MS Royal 2.VII)

Suomalaista työllisyyspolitiikkaa ollaan mylläämässä uusiksi. Sinänsä ihan hyvä juttu; monet rakenteet ovat auttamattoman vanhentuneita, eivätkä toimi enää nykytilanteessa.

Koska allekirjoittaneella on vielä muutaman kuukauden ajan oman alan töitä ja sen mukaisesti tuottavuuspaineita, en ehdi nyt pureutumaan aiheeseen syvällisemmin. Pari sanaa kuitenkin tuoreessa ehdotuspaketissa lanseeratusta työnäytepalvelusta. Sehän olisi jakso, jonka aikana työntekijä tekisi palkatonta työtä potentiaaliselle työnantajalleen ja pääsisi näin näyttämään osaamisensa. Ainakin yrittäjät ovat ottaneet ehdotuksen ilolla vastaan.

Ensi silmäyksellä idea vaikuttaakin tuoreelta ja kokeilemisen arvoiselta. Mutta jo seuraavalla silmäyksellä käy ilmi, että työnäytejakson pituus olisi 3-4 kuukautta. Tuon ajan näytteen antaja tekisi siis töitä paitsi ilman palkkaa, myös ilman työterveyshuoltoa ja muita työntekijälle kuuluvia etuja. Eläke ja lomat eivät luonnollisesti karttuisi.

Kolmesta neljään kuukautta! Melkoisen pitkä aika tehdä taksvärkkiä - maksaen lisäksi työttömyysturvasta mahdollisen bussi- tai junalipun tai bensat työmaalle päästäkseen. Minä kävin takavuosina antamassa paikallisessa karjalanpiirakkaleipomossa yhden työvuoron mittaisen työnäytteen ja se riitti hyvin: olisin saanut paikan (lupaava urani pualikan pyörittäjänä tyssäsi kuitenkin apurahaan, jonka turvin saatoin jatkaa väitöskirjan väsäämistä piiroiden sijaan).

Mieleen nousee oitis muutama ongelma, joista monia on jo mediassa puitukin.

Ensinnäkään työnäyte ei velvoita työnantajaa millään tavoin. Näytteen antajaa ei tarvitse palkata, olipa työn jälki miten hyvää tahansa. Käytännössä tämä mahdollistaa työnäytteiden ketjuttamisen, mitä tapahtuu jo nyt työharjoittelijoiden osalta. Esimerkiksi projektiluontoisiin töihin tai lomatuurauksiin ei tarvitsisi palkata lainkaan maksullista työntekijää.

Paljon puhutun työkokemuksen kannalta työnäyte olisi ongelmallinen. Olisiko työnäytteestä, joka ei olisi johtanut työllistymiseen - esimerkiksi edellä mainituista, työnäytteen tasosta riippumattomista syistä - enemmän hyötyä vai haittaa ansioluettelossa?

Vaikka työnäyte olisi vapaaehtoinen, käytännössä siitä tulisi helposti normi. Kuten eräät yrittäjät ovat jo ilmoittaneet, he eivät jatkossa palkkaisi työntekijää, joka ei olisi osoittanut "oikeaa asennetta" antamalla ensin työnäytettä. Asenteen ja taitojen osoittamista varten on ollut jo olemassa koeajan nimellä tunnettu jakso. Vai olisiko ajatuksena, että neljän kuukauden palkatta työskentelyn päälle tulisi vielä yhtä pitkä koeaika?

On pelottava ja absurdi ajatus, että tulevaisuudessa palkan pyytäminen työstä - kenties hyvinkin ammattitaitoisesta työpanoksesta - osoittaisi lähtökohtaisesti "väärää asennetta".

Lisäksi työnäytesysteemi voisi vääristää kilpailua: sutki työnantaja, joka ei epäröisi ketjuttaa näytteenantajia ilman aikomustakaan palkata vakinaista työntekijää, saisi ilmaistyön teettämisestä selvää taloudellista etua suhteessa kilpailijaansa, joka toimisi vastuullisemmin.

Ja lopuksi: jos sosiaaliturvan vastikkeellisuutta halutaan jollain tapaa lisätä - mikä ei minusta ole täysin tyrmättävä ajatus, joskin se vaatii huolellista suunnittelua ja toteuttamista - ainakin minä tekisin mieluummin talkootöitä kunnalle tai valtiolle vaikkapa vanhuksia ulkoiluttaen* tai siellä kuuluisassa risusavotassa, kuin tahkoaisin rahaa jonkun yksityisyrittäjän tilille. Se tuntuisi jotenkin reilummalta ja eettisemmältä noin niin kuin kokonaisuuden kannalta.

*Paitsi että vanhuksetkin taidetaan kohta hoitaa kokonaan yritysten voimin, mutta se onkin oma aiheensa se.

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuollendoist! Tovessah nouzi! Eli hyvää pääsiäistä kaikille.

Pagistaanissa on vähitellen heräilty kevääseen talvihorteesta; saimme jopa aikaiseksi käväistä pienellä kevätreissulla etelässä (Helsingissä ja Tallinnassa). Siitä(kin) ehkä jossain vaiheessa lisää.

Viime aikojen helpottavin uutinen oli, että kirjakäsikirjoitukseni hyväksyttiin julkaisuun varsin myönteisin lausunnoin. Työstän sitä vielä jokusen kuukauden, mutta kustannussopimus on jo tehty. Asioita epäilemättä sujuvoitti se, että Brill Academic Publishers on julkaissut minulta jo yhden kirjan; jokainen käsikirjoitus tietysti arvioidaan omilla ansioillaan, mutta yhteys oli olemassa ja kustantajan taholta kai jonkinlainen luotto siihen, että urakka hoidetaan loppuun. Kävi akateemiselle uralleni miten kävi, ainakin tämä viime vuosien projekti saanee kunniallisen päätöksen.

Tietoisuus

Tässä räntäsateisina maaliskuun alkupäivinä ja Suuren paaston keskivaiheilla satuin lukemaan terapeutti Tommy Hellstenin tuoreen haastattelun. Siinä hän sanoi jotakin, mitä olen itsekin yrittänyt joskus selittää omaan maailmankatsomukseeni liittyen, mutta epäilemättä epätäsmällisemmin. "Uskovaisuus" ja "uskossa oleminen" käsitteinä saavat minulta joka tapauksessa aina niskakarvat pystyyn.

Voimme oikeutetusti kysyä: onko Hellsten tullut uskoon? Mies itse vierastaa uskovainen-sanaa ja puhuu mieluummin tietoisuudesta.
- Minulle uskovaisuus tulee jotenkin lähelle uskottelua. Siinä ihminen itse luo uskonsa, kun taas tietoisuus on enemmän tietämistä. Se on eräänlaista uskoon upotettua tietämistä ja syvään kokemukseen perustuvaa vakuuttuneisuutta.
- Kun olet tietoinen, sinun ei tarvitse vakuuttaa tai käännyttää ketään vaan olet rauhallisesti läsnä siinä, minkä tiedät olevan totta. Levollinen oleminen on vakuuttavampi viesti uskosta kuin uskosta jankuttaminen.

Tähän liittyy tietysti myös sen ymmärtäminen, että mikä minulle on totta - jonka siis jollakin tietoisuuden tasolla tiedän olevan totta - ei ole sitä välttämättä millään muotoa toiselle, eikä se selittämällä sen todemmaksi muutu. Selittämällä voi toki välittää tietoa kokemuksesta, muttei koskaan kokemusta itsessään, ja niinpä usein on paljon viisaampaa vaieta omista totuuksistaan kuin selittää niitä.

Ja aivan erityisesti silloin, jos selitystä ei edes pyydetä.