Ennennäkemätöntä

Pagistaanin ja lähipiirin lehtienkierrätyskäytännön mukaisesti sisko toi käydessään läjän akk... naistenlehtiä. Lienen hieman syrjässä lehtigenren kohderyhmästä - täsmätä taitavat vain ikä ja sukupuoli - mutta selailen kyllä kasan läpi, luen kiinnostavat jutut ja poimin talteen hyvät ruokaohjeet.

Tällä kertaa tosin putosin kelkasta (tai ainakin kuvaannollisesti tuolilta) jo ensimmäisellä aukeamalla, jossa kollotti kahden sivun mainos kauriinsilmäisine supermalleineen:

"Ennennäkemätöntä: Värähtelyn voimalla täydellinen ripsien muodonmuutos. Pidentää. Erottelee. Moninkertaistaa. Ensimmäinen värähtelevä maskara: 7000 värähdystä minuutissa. Oscillation Powermascara."

Edelleen luvattiin, että vain napin painalluksella "koet täysin uuden tavan levittää ripsiväriä", kun "automaattisesti värähtelevä harja kietoo ihanan tasaisen koostumuksen jokaisen ripsesi ympärille 360 astetta".

Tämä, hyvät sisaret, päihittää jopa kaunistavat kuituputket. Ihmiskunnalla ei ole hätäpäivää, kun sitä kannattelevat näin käänteentekevät innovaatiot. Ekologisuuskin on hoidossa, totta kai: ihmemaskarassa on kierrätettävä paristo.

Järvi elää

Olen viettänyt melko suuren osan elämästäni veden äärellä (ja viettäisin siellä mielelläni vieläkin suuremman). Nautin suunnattomasti siitä, miten järvi elää vuodenaikojen ja säiden mukaan. Yhtenä päivänä se on kirkkaansininen, toisena synkän harmaa, kolmantena rantoja myötäilee ohut jääreunus. Syysmyrsky voi viritellä rantaoksistoon kirkkaat urkupillistöt, jotka seuraavana päivänä ovat peittyneet lumeen.

Ja jää osaa laulaa: riite sirisee aallokossa ja pakkasjää kumahtelee.

- - -

Isä esitteli jouluna Pelimanni-lehden tilaajalahjana tullutta kokoomalevyä. Sen helmiä oli Puhti-duon Suomalais-ugrilainen psyykelaulu, jossa kerrotaan suomalaisparkoja suorittamiseen piiskaavasta yliminästä. Perfektionistinen vimmaisuus tiivistetään komeasti:

"Tahdon euroviisut voittaa, hoippatiloikkaa,
olympialaiset ja viulua soittaa;
verkostoitua kaikkien kanssa
ja lasiesineitä muotoilla!"

Kaksikon livekeikka voisi olla varsin antoisa kokemus, joten pidetäänpä silmät auki.

Entä jos

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi väliin, ellei sellaiseksi lasketa tuota. Viikko oli odotetusti hieman hektinen - joulunpyhät kun vietettiin Itä-Suomessa useammassa paikassa - mutta onneksi mukaan mahtui rauhallisia suvantoja ja monia mukavia hetkiä. Toivottavasti teilläkin!

- - -

Muistan joskus lapsena pähkäilleeni itseni teologis-eksistentiaalisen paniikin partaalle tajutessani olemassaoloni sattumanvaraisuuden. Mietin, olisinko olemassa jossain muodossa, vaikken olisikaan sattunut syntymään juuri sellaisena kuin synnyin. Mikä minä pohjimmiltani olen? Näkyvä olemukseni vai jotain muuta?

Niitä klassisia kysymyksiä siis. Samoja, joita itse kukin - näin oletan - edelleen aika ajoin pysähtyy miettimään, vaikka lapsen luontainen ja vilpitön itsekeskeisyys onkin vaihtunut aikuisen epäilykseen siitä, ettei oma olemus ehkä sittenkään ole universumin napa (sinänsä realistisella epäilyksellä on tosin taipumus väistyä elämää suuremmiksi draamakohtauksiksi manifestoituvina kriisihetkinä).

Samaten tuo todellisuuden perimmäinen - siis ainakin näennäinen - sattumanvaraisuus ja kaoottisuus iskeytyy toisinaan tajuntaan konkretisoituen johonkin kuultuun tai nähtyyn. Esimerkiksi jouluna hautausmaalla äiti mainitsi, miten hänen isomummonsa suntioisä oli aluksi kieltäytynyt hyväksymästä tyttärensä kihlausta, koska sulhanen oli ortodoksi. Nuoripari erosi ensin paineen edessä, mutta palasi lopulta yhteen.

Entä jos he olisivat antaneet periksi?

Tai jos isäni synnyinpaikkakunnalle ei olisikaan 30-luvulla palkattu sitä tiettyä rakennusmestaria kouluja rakentamaan? Tai jos äitini isä olisi päättänyt rakentaa perheen kesäpaikan muualle kuin mainitulle kylälle, jossa vanhempani maidonhakureissuilla tapasivat ja tutustuivat?

Tapaninpäivänä kävimme Nurmeksessa siipan isosetää tervehtimässä. Tuli puhetta sota-ajoista, ja isosetä mainitsi veljensä - puolisoni ukin - olleen viisi vuotta rintamalla, lähes koko ajan etulinjassa. Kiperistä paikoista huolimatta mies oli palannut ehjänä pikkutilalleen sodan päätyttyä, mitä isosetä jaksoi useaan kertaan hämmästellä.

Siippani äiti on sisarussarjan vanhin, ja pikainen laskutoimitus kertoi, että jos jonkin luodin tai sirpaleen lentorata olisi ollut toinen - kukaties vain muutamia senttejä sivumpana - melkoinen joukko ihmisiä olisi jäänyt syntymättä. Mukaan lukien Pagistaanin urosvahvistus.

Vai olisiko?

Eikä tässä vaiheessa ole edes päästy solutason todennäköisyyksiin.

Mutta - ympäri käydään ja yhteen tullaan - mitä on tämän oletetun sattumanvaraisuuden seurauksena maailmaan ilmaantunut tietoisuus, joka tällaisia ylipäänsä äityy pohdiskelemaan kerta toisensa jälkeen? Evoluution tuloksena tietynlaiseksi muotoutunutta aivokemiaa ja sähköimpulsseja, epäilemättä. Mutta onko siinä kaikki?

Argumentit agnostikolle voi halutessaan jättää kommenttilaatikkoon ilman paasaamista. Pagistaanin käännytystutka on tarkka ja armoton, vaikka valtiosäännössä todetaankin, että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

Junkersin palasia näytteillä

Paikallislehtiaikoinani minäkin kirjoitin jutuntynkää Liperin Rauvanlahteen heinäkuussa 1944 pudonneesta Junkers-pommikoneesta. Täydessä lastissa ollut kone joutui edellään nousseiden potkurivirtaan ja putosi järveen vain puoli tuntia sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Onttolan kentältä kohti Karjalan kannasta. Kone meni säpäleiksi ja nelihenkinen miehistö kuoli.

Junkersin jäännökset - mukaan lukien räjähtämättömät lentopommit - kaivettiin ja nostettiin järven pohjamudista kuluvan vuoden lokakuussa. Hämmästyttävän hyvin säilynyt moottori, renkaita, rungonosia ja muita palasia on vielä muutaman viikon ajan nähtävillä Pilvenveikot ja lentävät lyijykynät - ilmasotaa Joensuun seudulla 1939-1944-näyttelyssä Pohjois-Karjalan museossa.

Näyttely on muutenkin hienosti koottu kokonaisuus, jota kynnelle kykenevien kannattaa käydä vilkaisemassa. Erityiskiitoksena mainittakoon, että paikallinen näkökulma on varsin onnistuneesti liitetty laajempaan yhteyteensä. Ei-niin-kovin-teknisesti suuntautunut humanistikin sai pilvenveikoista paljon irti, pienperheemme ilmailuharrastajasta puhumattakaan.

When you come out of the bathroom

Sisko päätti kohentaa jouluänkyrän mielialaa lähettämällä tämän. Ja onnistui.

Laumaeläimiä

Jotenkin sitä aina luulee, että seuraavalla viikolla hoppu helpottaa. Ei se helpota. Sitä kutsutaan kai aikuiselämäksi.

Tai huonoksi organisointikyvyksi.

Järkevän sanomisen puutteessa poimittakoon YLE:n tiedeuutisista jokunen laumaeläinten käyttäytymistä koskeva uutislinkki. Koirien kyky kadehtia ei kyllä ole uutinen kellekään, jolla on ollut kaksi tai useampi koira kerrallaan. Kyllä meillä ainakin koirat ovat tarkkoja oikeuksistaan myös suhteessa toisiin lauman jäseniin.

Sen sijaan se, että hevoset tuntevat toisensa äänestä oli allekirjoittaneelle uutta, joskaan ei yllättävää. Hevosten suhteet voivat olla varsin läheisiä, ja kuten ihmisilläkin, joidenkin kanssa kemiat kohtaavat ja toisten kanssa eivät. Esimerkiksi ensimmäinen hevoseni Picasso ja ystäväni suomenhevonen Rike (joka muuten tänä vuonna täytti 35 vuotta) olivat ensi tapaamisesta lähtien melkein erottamattomat. Molemmat olivat ruunia, ja pomottamiseen taipuvainen Rike yleensä varsin tarkka seurastaan. Kun Picasso jouduttiin lopettamaan, Rike ilmiselvästi ikävöi sitä. Ja kun monia vuosia myöhemmin vein Picasson entisen loimen Riken vanhenevia luita lämmittämään, sitä nuuhkittiin hyvin pitkään, hartaasti ja mietteliään näköisenä.

Picasso ja Rike keväällä 1989 (juuri kurassa piehtaroineina ja huonosti skannattuina).

Kerrottakoon vielä se, että parvikalat valitsevat johtajansa konsensuksella ja että Homo Sapiens pääsee Mount Everestillä hengestään yleensä onnettomuuden vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin veikannut listaykköseksi vuoristotautia, mutta eipäs vain. Toki alkava aivoödeema heikentää kykyä tehdä järkeviä päätöksiä, mikä puolestaan edesauttaa vaikeuksiin joutumista.

Joku voisi tietysti kysyä, eikö mainitun kyvyn heikentyminen ole ollut havaittavissa jo aiemmin, jos henkilö ylipäänsä päättää päivänsä jäärailossa Mount Everestillä.

Jouluänkyrä

"- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
- Mitä sinä tarkoitat, kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva."

- Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.

Mitä vuoden juhliin tulee, koko aikuisikäni olen antanut ääneni joulun sijaan juhannukselle ja pääsiäiselle. Ne ovat leppoisia, paineettomia suvantoja, jotka katkaisevat mukavasti arjen. Sen sijaan ostamisen ja (ylen)syömisen ympärillä pyörivä jouluhäsääminen herättää minussa vuosi vuodelta äreämmän ja kyynisemmän jouluänkyrän. Koetankin selvitä koko touhusta mahdollisimman matalalla profiililla ja karttaa kauppakeskuksia viimeiseen asti. Silti taulutelevisiomainokset, valokuitukylät ja lanttulaatikkoreseptit tunkevat tajuntaan joka tuutista.

Psykologin mukaan joulu on vahvasti tunnejuhla, jonka yhtenä kääntöpuolena on yksinäisyyden kokemusten ja niihin liittyvän alakulon tiivistyminen. Jouluun ladatut sosiaaliset odotukset tuntuvat niin ikään kiristävän monen hermoja pisteeseen, jossa suuri jouluräjähdys on tuntien kysymys. Ruutina toimii stressi, joka paukauttaa komeasti pintaan perhepiirin jännitteet, väärinkäsitykset ja vanhat kaunat. Läheisten kanssa on mukava viettää aikaa, mutta miksi juuri joulu on se juhla, jolloin pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa samaan aikaan? Tai ainakin pitäisi olla jossakin ja tehdä jotakin. Niinpä väsyneet lapsiperheet suhaavat joulunpyhinä ympäri Suomea ehtiäkseen olla tasapuolisesti molemmissa mummoloissa, vaikka kaikki saattaisivat kaivata vain pitkiä yöunia ja kotona huilaamista.

Joltisenkin kuvaavia ovat lehtien otsikot, jotka julistavat, miten "selviät joulusta stressittä" ja kuinka "tehdään unelmajoulu". On suorastaan edesvastuutonta, että kaamoksen keskellä kärvistelevä kansa joutuu vajaine akkuineen selviämään yhtään muusta kuin normaaleista askareistaan. Ajatus unelmajoulun tekemisestä taas kuulostaa vaikeuksien manaamiselta.

Milloin se tällaiseksi meni?

Joulun sanomasta hymistely ja perinteiden ylistäminen tuntuu sitä paitsi sitä falskimmalta, mitä enemmän ihmisiä usutetaan ostamaan turhaa roinaa ihmisrakkauden - toiselta nimeltään talouskasvun - yleismaailmallisen sanoman nimissä. En nyt puhu harkituista, vastaanottajaa ajatellen hankituista lahjoista, joita toki kiitollisena arvostan* ja itsekin yritän antaa. Tarkoitan halpakauppojen joulukrääsää ja paniikkiostoksia, jotka on hankittu vain, koska jotain kuuluu jouluna antaa. En suurin surminkaan toivoisi kenenkään kokevan moista ahdistusta ja huolta minun takiani.

No niin. Toivottavasti en loukannut kenenkään tunteita. Saatuani kitkerimmän sapen ulos voin myöntää, että kyllä minäkin joulusta jollain tapaa pidän. Pidän siitä silloin, kun siihen liittyy aito rauhoittumisen tunne, perinteitä tai ei. Joulusauna - mieluiten puusaunassa - on aina juhlava hetki. Hautausmaalla on hienoa käydä varsinkin, jos on lunta eikä pakkasta ole liikaa. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen läheisten seurassa on mukavaa, kun kenelläkään ei ole odotuksia siitä, miten joulun kuuluisi mennä, saati paineita vaikeasti määriteltävän joulutunnelman luomisesta. Höysteeksi hieman hehkuviiniä ja hiljaisuutta. Siinäpä ne tärkeimmät ovatkin.

Voisin kuvitella nauttivani myös yksinolosta jouluna. Ehkä siksi, että nautin siitä - luullakseni - keskimääräistä enemmän myös muulloin.

Jouluruuhkassakin voi kokea virkistäviä hetkiä. Menin tänään täpötäyteen postiin ostamaan merkkejä. Vuoronumerolappu näytti, että edelläni oli kuusikymmentä asiakasta. Kyllä, luitte oikein. Vieressäni oli vanhempi herra, joka oli ottanut edellisen lapun. Kun huomasimme tuijottavamme lappujamme aivan yhtä epäuskoisesti, aloimme nauraa.
- Saakohan joulumerkkejä jostain muualta, mies kysyi. Vastasin, että kioskeista taitaa saada. Käännyimme molemmat kannoillamme ja painuimme ulos.

Tuttujen tai tuntemattomien kanssa spontaanisti jaetut absurdiuden kokemukset ovat elämän suola. Jouluna, juhannuksena tai lokakuisena keskiviikkoaamuna.

*Esimerkiksi viikonloppuna vastaan otetut Taika-lasipallot ovat kaikessa turhuudessaan vastustamattoman hurmaavat, mistä asianosaisia täten julkisesti kiitetään.

Lapaset takaisin

Kulutusjuhlassa pohdittiin jokin aika sitten kevytmielistä suhtautumistamme esineisiin. Asia nousi mieleen äskettäin, kun kiireessä hösätessäni unohdin lapaseni lähijunaan.

Kyseessä olivat äidin neulomat, variskuvioiset kirjoneulelapaset, joten halusin ne ehdottomasti takaisin. Erinäisten puhelinsoittojen jälkeen selvisi, että voisin kysellä omaisuuttani löytötavarapalvelusta. Soittaessani sinne minua kehotettiin tulemaan paikan päälle, koska kukaan ei ehtisi etsimään lapasiani käsinepaljouden keskeltä.

He eivät liioitelleet. Yksinomaan lähijunista viikon aikana löytyneitä käsineitä oli laatikkotolkulla. Toinen mokoma oli muista joukkoliikennevälineistä talteen poimittuja hanskoja ja lapasia.

Mietin, kuinka moni lähtee vasiten hakemaan muutaman euron ostokäsineitään Itä-Pasilan perukoilta ja maksaa niistä vielä kahden euron lunastusmaksun? Lähes samalla hinnallahan saa jo uudet. En minäkään olisi vaivautunut, jolleivät lapaseni - jotka onneksi löytyivät - olisi olleet minulle erityisen arvokkaat. Muuten kuin rahallisesti.

Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta ajatella, että mitä enemmän arvostaisimme olemassaolevaa omaisuuttamme, sitä vähemmän jätettä ja hylättyä roinaa kylväisimme ympärillemme. Sitähän luulisi, että kaikenlainen kiintyminen elottomiin esineisiin olisi jotenkin moraalisesti arveluttavaa ja ekologisen elämäntavan vastaista. Mutta kun miettii, miten helppoa tehdastekoiseen, hataralaatuiseen tavaraan - vaikkapa vinosaumaisiin, ensimmäisessä pesussa löpsähtäviin trendivaatteisiin - on kyllästyä ja hamuta uutta tilalle, ei kerran hankitun omaisuutensa arvostaminen ja siitä huolehtiminen tunnukaan enää niin materialistiselta.

Piparigeneraattori

Pagistaanin kaksijalkainen urosvahvistus toteutti viikonloppuna monivuotisen aikeensa ja rakensi piparkakkutaikinasta tahtigeneraattorin* pienoismallin lakritsikäämeineen kaikkineen. Insinöörimme aikoo viedä sen töihin joulutervehdykseksi ja leipoa viereen kahvin kanssa syötäväksi joukon ukkoja, akkoja ja possuja (mahdolliset rinnastukset henkilökuntaan ja asiakkaisiin jäävät kuulemma kunkin omalle kontolle).

Minä tosin epäilin, että johtoporras saattaa päätellä miehellä olevan liikaa vapaa-aikaa ja ylimääräistä tarmoa, jonka voisi mieluummin käyttää firman tuloksen kasvattamiseen.

Allekirjoittaneen perinteiset piparilyhdyt tuntuivat hieman kesyiltä jämerän ja miehisen piparkakkugeneraattorin rinnalla. Ehkä ensi jouluna on tormistauduttava ja pistettävä paremmaksi. Pipariluostari (kenties aitoine munkkeineen) tai keskiaikainen taistelutanner voisivat olla sopivan kunnianhimoisia tavoitteita. Joku kun ehätti takavuosina taiteilemaan taikinasta sen kuuluisan surmakohtauksenkin Köyliönjärven jäällä.

Joutavilla jottain, sano.

*Kaltaisilleni humanisteille ja muille asiaan perehtymättömille tiedoksi, että tahtigeneraattoreita käytetään sähkön tuottamiseen, ja ne ovat kuulemma luonnossa pienen kantakaupunkilaisyksiön kokoisia.

Isänmaan lauluja

Hyvää itsenäisyyspäivää! Kuuntelimme aamukahvilla Isänmaan lauluja-kuorolevyä ja pohdiskelimme sinänsä komeiden kappaleiden uhrimieltä ja kansakunnan jaloutta korostavia sanoituksia. Monet niistä olivat tuttuja jo koulun musiikkitunneilta. Muistan, miten verisimmät kohdat - "vainolaisen hurmehella peittää maan" ja "isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan" tuntuivat yhtä aikaa hämmentäviltä ja jännittäviltä.

Hämmennys ei ole kadonnut vuosien myötä minnekään. Päin vastoin. Metahistorialliseen lähestymistapaan mieltyneenä tutkijanalkuna olen joutunut pohdiskelemaan kansallisia myyttejä sekä isänmaallisuuden juuria ja ilmentymiä näkökulmista, jotka jatkuvasti pakottavat myös eräänlaiseen itsereflektioon ja opitun kyseenalaistamiseen. Tieto lisää tuskaa; puhdasotsaiseen koti, uskonto ja isänmaa-ajatteluun ei ole enää paluuta. En silti pidä itseäni epäisänmaallisena saati suhtaudu vähättelevästi itsenäisyyteen tai sodan läpikäyneiden ihmisten kokemuksiin, vaikka joskus tuntuu, että osoittaakseen asianmukaista kunnioitusta synnyinmaataan ja sotaveteraaneja kohtaan koko paketti pitäisi ottaa vastaan sen kummempia kyselemättä tai kyseenalaistamatta.

Mustavalkoisuus on kuitenkin näistä(kin) asioista kaukana.

Osallistuin kuukausi sitten Nation, Myth and Science-seminaariin, jossa vierailevana puhujana oli professori Patrick J. Geary (UCLA). Hän pohti puheenvuorossaan nationalismia ja historian hyväksikäyttöä nostaen esiin noita minuakin askarruttaneita kysymyksiä.

Professori Geary muistutti, että historiantutkijat ovat jo usean vuosikymmenen ajan tuoneet esille kansallisen historiankirjoituksen poliittista ja ideologista tarkoitushakuisuutta; historiantutkimushan vakiintui tieteenalaksi 1800-luvulla osana kansallisvaltioiden rakennusta. Tuolloin kokoon kehrätyt, vasta luotujen kansakuntien "suuret kertomukset" muodostivat tärkeän peruskiven kansallistunnon luomiselle ja ylläpitämiselle.

Eikä siinä mitään, jollei näennäisen viattomasta kansallisylpeydestä olisi niin petollisen lyhyt matka niiden toisten pitämiseen vähempiarvoisina, mikä puolestaan äärimmillään johtaa vainoamiseen, verisiin sotiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen. Esimerkkejä nationalismin synkistä puolista tuskin tarvitsee tässä esittää.

Noita kansallisia, väkivallan siemenen sisältäviä myyttejä tutkijat ovatkin koettaneet osaltaan purkaa - mutta millaisin tuloksin? Ovatko esimerkiksi alan konkareiden Benedict Andersonin ja Eric Hobsbawmin nimet laajalti tuttuja muille kuin akateemiselle yleisölle? Eivät. Sen sijaan myytit ja kertomukset pitävät sitkeästi pintansa nykypäivänäkin. Tunteisiin vetoavissa, kansallista yhteenkuuluvuutta luovissa ja ylläpitävissä sankaritarinoissa on universaalia viehätystä, jota ei kuivalla rationalisoinnilla hevin häivytetä.

Toisaalta, Geary pohti, mitä siitä seuraisi, jos ihmisiltä otettaisiin pois nuo kansallista itsetuntoa pönkittävät tarinat? Mikä on vaihtoehto? Euroopassa patriotismin vaihtoehdoksi on tarjoteltu eurooppalaista identiteettiä, mutta kuten professori totesi, siihen on sisäänrakennettu samat potentiaaliset ongelmat kuin kansallismielisyyteenkin: me vastaan muut, rajojen taakse jäävät toiset ja suhtautuminen heihin.

Kovin houkutteleva ei ole Gearyn mcdonaldisaatioksi kutsuma vaihtoehtokaan, joka häivyttäisi kansalliset ja kulttuuriset erot - vaikka osin keinotekoisesti rakennetut ja ylläpidetyt - markkinatalouden pyörittämän massakulttuurin alle. Siitäkin on saatu jo riittävästi esimakua.

Oliko professorilla vastauksia kuvailemaansa dilemmaan? Ei tietenkään. Mutta on hyvä, että kysymyksiä esitetään ja pohditaan kerta toisensa jälkeen. Ideaalimaailmassa joka ikinen lapsi ja nuori saisikin kotoa ja koulusta eväät samaan kyselemiseen, kyseenalaistamiseen ja oman maailmankäsityksensä tietoiseen rakentamiseen. Omilla aivoilla ajattelu on - niin uskon - jokaisen kynnelle kykenevän ihmisyksilön oikeus ja velvollisuus. Ehkä siitä löytyisi ratkaisu terveeseen kansallistuntoonkin, johon ei liity tarvetta vähätellä tai polkea muita.

Talven valkohiutaleet

Kävin eilen kaupassa kaupunkiasioilta palatessani. Astuttuani ovesta ulos alkoi sataa. Kovasti. Koska en halunnut laskea painavia kangaskasseja märkään maahan, en saanut vedettyä huppua päähäni. Tarpoessani ylämäkeen kotia kohti nenä alkoi vuotaa - tietysti - joten päädyin niiskuttamaan tauotta. Märästä tukasta tippui vettä silmiin, mutta kolmatta kättä vailla en voinut sillekään mitään. Viime keväänä ostamani kengät ratkeilevat jo saumoista, mikä aiheutti hilpeää litskahtelua varpaanväleissä. Se säesti korvissa soivaa, kaupassa kuultua joululaulua riemuin helkkäilevistä kulkusista ja talven valkohiutaleista.

Tuntia aiemmin olin istunut Oulusta Helsinkiin muuttaneen vanhemman kollegan kanssa lounaalla. Etelärannikon märkää pimeyttä päivitellessämme hän katsahti ulos ja ilahtui aidosti:
- Hei, siellähän sataa räntää!
Se, että minäkin suorastaan riemastuin, kertoo paljon ihmiseläimen sopeutumiskyvystä. Samoin kuin se, että kolmantena espoolaissyksynäni huomasin odottavani suoraan kevättä, en talvea, kuten ennen. Eipähän pety.

Taistelu

Kroonisen kaamospöhnän keskeltä havahduin hetkeksi, kun uutisissa mainittiin taas kerran terrorisminvastainen taistelu. Jupisin miehelle, mikseivät ne voi puhua vaikka terrorismin torjunnasta.
- Taistelu kuulostaa niin hyökkäävältä. Ihan kuin ajatuksena olisi tappaa ne, ennen kuin ne ehtivät tappaa meidät. Ja samalla hysteeriseltä - siltä kuin pyörittäisiin ympyrää, hosuttaisiin vähän minne sattuu ja huitaistaisiin siinä hosuessa henki pois niin syyllisiltä kuin syyttömiltäkin.
- Niiiiin?
- No niin... just.

Hartiavoimin

Pagistaanissa harrastettiin viikonloppuna hartiavoimin kulttuuria. Osasyynä pimeyttä piristäneeseen taidesumaan oli se, että seniorijaosto tuli Joensuusta atimaan muutamaksi päiväksi.

Niinpä vyötimme kulturellit kupeemme ja kävimme perjantaina Kansallisoopperassa katsomassa ja kuuntelemassa, kuinka koppava keikari Jevgeni Onegin joutui maistamaan omaa lääkettään. Lauantaina seurasimme, miten Heidi Herala tulkitsi Sinikka Nopolan kertomusta kumikanan ostamisesta hilpeässä esityksessä Nainen ja anjovis.

Ja kun EMMA tuossa hollilla sattuu olemaan, poikkesimme sielläkin. Tarjolla oli tuttuun tapaan jos jotakin - Ole Kandelinia, teekannuja ja perusnäyttelyn valokuvat, veistokset ja väkkärät. Paikkahan on erikoismuseoineen niin iso, ettei kertakäynnillä kannata yrittää ahmia likimainkaan kaikkea.

Tänään suuri osa päivästä mennyt sulatellessa hämmästyttävää seikkaa: vuoden viimeinen kuukausi alkoi. Kun tuntuu siltä, ettei kai se mitenkään vielä. Vastahan sitä. Ja tätä ja tuota.