Aika ajoin

De Monstrorum Natura, Caussis, et Differentis (Padua, 1634)

Yli yksitoista vuotta tätä blogia kirjoitelleena mietin aika ajoin, pitäisikö koko konsepti jotenkin uudistaa. Ihailen kovasti muun muassa bloggaavia kollegoitani, jotka muun kirjoitustyönsä ohessa jaksavat säännöllisesti kommentoida ja taustoittaa ajankohtaisia aiheita tai kertoa milloin mistäkin historian ilmiöstä tai sattumuksesta. Olisiko minusta siihen? Ehtisinkö? Viitsisinkö? Saisinko aikaiseksi?

Luulen, että jos alun alkaen olisin perustanut työhön liittyvän blogin, tilanne olisi toisenlainen ja Pagistaanin sisältö yhtenäisempää. Mutta tämä on aina ollut vapaamuotoinen virtuaalinen verbaalijumppa-alusta, jotakin päiväkirjan ja pakinoinnin välistä, vailla tutkimus- ja lehtityön reunaehtoja ja paineita kirjoittaa jostakin tietystä asiasta - tai olla kirjoittamatta, sen puoleen. Ei ole ollut pakko olla tieteellinen tai hauska tai syvällinen tai ajankohtainen (ja sehän näkyy, toim. huom.).

Ei ole myöskään tarvinnut rajata aiheita minkään tietyn teeman sisälle, mikä lienee puolestaan heijastunut lukijamääriin viimeistään siinä vaiheessa, kun blogibuumi räjähti käsiin ja internet täyttyi käsityö-, muoti- ja ruoka-aiheisista blogeista. Samoihin aikoihin vanhat taistelutoverit - allekirjoittanut mukaan lukien - siirtyivät vaihtamaan ajatuksia ensisijaisesti Facebookiin ja muihin sosiaalisiin medioihin. Toisaalta lukijamääristäkään en ole kantanut koskaan huolta. On aina kivaa, jos joku kommentoi, mutta ei minua haittaa täällä itseksenikään jorista (jos haittaisi, olisin varmaan laittanut pillit pussiin jo vuosia sitten, toim. huom.).

Ehkä yritän uudistua ja aktivoitua tällä saralla. Ehkä näen valon ja alan valistaa teitä, harvat mutta rakkaat lukijani, venäläisen historiankirjoituksen ihmeistä tai yleisemmin identiteettejä muokkaavista narratiiveistä. Ehkä opettelen virkkaamaan ja täytän Pagistaanin kuvilla sutermullukoista, jotka saattavat olla merietanoita tai sitten eivät. Ehkä jatkan entiseen malliin tekemällä tällaisen "pitäisikö"-metabloggauksen aina parin vuoden välein ja pitäydyn muuten vanhoissa tavoissani kuin entisajan isännät sarkahousuissaan.

Viimeinen "ehkä" lienee todennäköisin skenaario, mutta aika näyttää. Kun ei tätä lopettaakaan kokonaan osaa. 

Kymmenen vuotta

Jäi taas toivottamatta joulut ja uudet vuodet. Hyvää alkanutta vuotta siis kaikille. Tästä se lähtee.

Sellaistakin tapahtui, että Pagistaan täytti uudenvuodenaattona komeat kymmenen vuotta. Viime vuosina päivitystahti on ollut vähemmän komea, mutta eipä blogi leipäänsä huuda (mainio sanonta muuten), vaikka vähän vähemmällä huomiolla olisikin sekä kirjoittajan että lukijoiden taholta. Eihän muistikirjaakaan tavata heittää pois, jos siihen tulee merkintöjä vain harvakseltaan.
 
Elämisen puitteet ovat ehkä hieman selkeämmät kuin vuosikymmen sitten ensimmäistä kirjoitusta naputellessani, mutta sisäisen sekavuuden ja henkisen hukassa olon aste on osapuilleen sama kuin tuolloin. Ainakin, jos keskiarvoa katsotaan.

En tiedä, onko se masentavaa vai lohdullista. Jotain pysyvää muuttuvassa maailmassa ja niin edelleen.

Kylässä toisaalla

Pagistaanissa hiljaisuus jatkuu, koska niin tekee myös hankehakemushelvetti. Pyynnöstä pistäydyin kuitenkin pikaiselti kylässä toisaalla työhön liittyvien asioiden parissa (niitähän en täällä tule juuri puineeksi, vaikka säännöllisesti mietin, että kenties pitäisi).  

Mainittua Rysky Riiheläisen blogia kannattaa muuten seurata; punnittua puhetta ja perusteltuja pohdintoja ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Aikaa vai uskallusta

Äiti on maalannut ikoneita nelisenkymmentä vuotta, osapuilleen minun ikäni. Minä olen pikku hiljaa aloitellut; jostain syystä vasta nyt, vaikka aihepiiri on kiinnostanut lapsesta asti ja muistan roikkuneeni usein katsomassa äidin työskentelyä. Riihimäellä ennen Englannin-aikaa ryhdyin työstämään tätä ikonia, jota ohjaaja sanoi Kyproksen Jumalanäidiksi. Juuri kyseisellä nimellä en kyllä vastaavaa ole löytänyt. Se on yhtä kaikki harvinainen malli, koska siitä puuttuu Kristus-lapsi.

Luulen, että ohjaaja oli valinnut sen ryhmäläisten ensimmäiseksi työksi juuri siksi, että maalattavia kasvoja - ne ovat vaikein osuus - on vain yhdet. Huomaavaista sinänsä.

Viimeistelin ikonin tänä kesänä äidin ohjauksessa. Se kuivuu ja odottaa siunaamista ja öljyämistä; pinta on vielä hieman epätasainen (reunaviivan vinous johtuu puolestaan kameran optiikasta).

Ikonimaalauksen tekniikassa on hiukan samaa kuin metalligrafiikassa, josta pidin takavuosina kovasti ja tungin itseni tilaisuuden tullen kansalaisopistojen ryhmiin, jotka osallistujien puutteessa tavattiin pian lakkauttaa. Minä ja kourallinen muita innokkaita jäimme harmistuneena mulkoilemaan posliininmaalaus- ja keramiikkakurssien pitkiä listoja. Toivoisinkin voivani jatkaa ikonimaalauksen opettelua tavalla tai toisella. Jos vain olisi aikaa ja rahaa, menisin Valamoon intensiivikurssille ja jatkaisin sitten jossakin lähiseudun ryhmässä (äidin kanssa totesimme, että kotoisassa kisällinopissa olemisesta jää helposti puuttumaan säännöllisyys, vaikka opettajalla taitoa riittäisikin).

Niin, aika. Olen laskenut tutkimusrahoitukseni riittävyyttä suhteessa siihen, mitä sen puitteissa on vielä tehtävä ja todennut, että tänä(kin) vuonna lomaksi saa riittää viikon irrottautumisreissu. Uusia hakemuksiakin kun on sorvattava syyskuun Akatemia-hakuun - vaikka totuuden nimissä välillä tuntuu, että sama olisi vain täyttää uutterasti lottorivejä.

Mutta tänään jäin pohtimaan Veloenan tuoretta mietettä: "Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia."

Missä määrin kyse lie siitä, etten yksinkertaisesti uskalla päästää kulloisestakin urakastani irti peläten, että katuisin kevytmielisyyttäni myöhemmin ajan käydessä vähiin, tai etten pääsisi enää siihen kiinni tauon jälkeen. Luulen, ettei aivan vähän.

Yhdeksän vuotta

Kuva on lainattu täältä.

Muun muassa Peilikirjoitusta-blogissa on viime aikoina pohdittu blogin merkitystä omassa elämässä. Aika ajoin Pagistaanissakin on metablogattu aiheesta, mutta linkkien etsiminen tuntuisi kovin työläältä. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata nykytuntemuksia siihen, mitä ennen on asiasta ajatellut.

Pagistaan siis täytti tammikuussa huimat yhdeksän vuotta. Paljon kertonee se, etten kertaakaan ole ajatellut lopettaa bloggaamista, vaikka hiljaisempia kausiakin on mukaan
mahtunut.

En ole toisaalta saanut näiden vuosien aikana hahmoteltua kirjoittelulleni mitään tiettyä linjaa. Pagistaan ei ole historia-, kirja-, kulttuuri-, koira-, valokuvaus-, luonto- tai huumoriblogi. Ei se ole myöskään virtuaalinen päiväkirja. Tämä määrittelemättömyys on varmasti pitänyt lukijakunnan melko pienenä; ei ole ollut sellaista aiheenmukaista verkostoa, johon blogi olisi sujuvasti liittynyt (eikä minulla ole turhan suuria luuloja tarinoideni tasosta muutenkaan).

Toisaalta juuri hajanaisuus on tehnyt bloggaamisesta muun elämän suorittamisesta irrallaan olevaa, täysin stressitöntä verbaaliverryttelyä. Toki aiheet ovat joskus kevyitä, joskus raskaampia ja toisinaan varsin henkilökohtaisia, mutta blogin kirjoittamista toimintana leimaa tietty kepeys ja irrottautuneisuus. Heti, jos olen yrittänyt ryhtyä kirjoittamaan määrätietoisemmin tai rajatummin, bloggaamisesta on kadonnut ilo.

Henkilökohtaisesta puheen ollen, kerran vaihdoin nimellä bloggaamisen nimimerkkiin. Mutta ei se tuntunut omalta - miksi, sitä en osaa oikein sanoa. Kirjoitin aivan samalla tavalla samoista asioista silloinkin.

Omista viistouksistani ja solmukohdistani olen ollut usein melko avoin, mutta se on osin tietoinen valinta; en ole koskaan halunnut luoda itsestäni virheetöntä virtuaaliversiota, korein värin maalattua viehettä työnantajille, vaikka imagonrakennus internetissä onkin nykypäivää. Toisaalta juuri elämän varjopuolet ovat niitä, jotka yhdistävät ihmisiä ja saavat aikaan keskustelua. Omat avautumiseni ovatkin olleet sellaisia, että olen uskonut aiheen jollain tapaa kiinnostavan tai koskettavan muitakin.

On silti asioita, joita en suurin surminkaan repostelisi blogissani. Usein ne liittyvät muihin ihmisiin. Myös jotkut elämänvalinnat koen yksityisiksi tai ainakin sellaisiksi, etten koe blogia luontevaksi foorumiksi niiden yksityiskohtaisempaan puimiseen.

Blogistan, blogosfääri - sosiaalisena ympäristönä se on edelleen tärkeä, vaikka "huippuvuosien" kommenttiketjut ovat enää muisto ainakin Pagistaanin osalta. Muun sosiaalisen median myötä moni vanha tuttu siirtyi toisille foorumeille tai vähensi kirjoitteluaan minuakin enemmän, enkä ole ollut kovin ahkera hakemaan uusia blogituttavuuksia.

Nyt Englannissa ollessani virtuaalisen juttuseuran tarve lienee kasvanut, koska olen urakalla etsinyt uutta lukemista ja koettanut aktivoitua muiden kommenttilaatikoissa. Pagistaan on myös päivittynyt ahkerammin kuin pitkään aikaan, osin varmaankin siksi, että asun täällä (enimmäkseen) yksin. Suomeksi kirjoittaminen on niin ikään rentouttavaa englanniksi työskentelyn lomassa.

Pagistaan siis näillä näkymin jatkaa olemassaoloaan itsenäisenä ja joskus itsepäisenäkin pikkuvaltiona Blogistanin kirjavassa kansainyhteisössä. Anarkia aiheiden suhteen jatkunee: juttu luistaa, silloin kun luistaa, niistä aiheista, mistä kulloinkin huvittaa kirjoittaa. Jos joku jorinoitani lukee ja kenties kommentoikin, aina hauskempaa.

Alkukieli paras kieli

Tämä kiersi tänään sosiaalisessa mediassa, alkuperä tuntematon.

Mainion kirjablogin pitäjä (ja entinen opiskelutoverini) Salla Brunou perusteli osuvasti, miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Nimenomaan kirjoitettuja, ei käännettyjä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että tuskin mikään kehittää ja ylläpitää kielen tajua paremmin kuin itsensä ahkera altistaminen monipuoliselle kirjallisuudelle. Sallaa lainaten:

Jos omaan kielenkäyttöönsä ei kiinnitä huomiota, ryhtyy helposti käyttämään epäselviä ja monimutkaisia ilmauksia. Sinä-passiivi, tulla-futuuri ja muut kömpelyydet uhkaavat pesiytyä lukijan omaankin kirjoitettuun tekstiin, mikäli lukija ei huolla suomen kieltään lukemalla kaunista, eloisaa ja kielellisesti tarkkaa suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Hyvä näkökohta on myös se, että taitavalla kääntäjällä pitää olla laaja yleissivistys ja kulttuurista ymmärrystä. Niinpä yhdessä Sallan esimerkeistä Pyhän Marian kirkko on suomennettu Pyhän Maryn kirkoksi. Tällaisiin hampaita vihloviin kömpelyyksiin harvemmin törmää suomeksi kirjoitetuissa teoksissa.

Puhumattakaan suomen kielen rikkaudesta ja ilmaisuvoimaisuudesta murteineen ja maukkaine sanontoineen. Ne ansaitsevat tulla viljellyiksi kirjallisuudessa - jos toki puheessakin - monipuolisesti ja taajaan. Itse manailin taannoin pyöräkorjaamolla sitä, ettei vaihteiden rönksähtelyä polkiessa voi kääntää englanniksi. Yanking, jerking, jolting... eivät ne ole sama asia! Eivät ainakaan (itä)suomalaisen suussa.

Jatko-opintoina kannattaa lukea Sallan teksti siitä, mitä hyvää koituu englanniksi kirjoitettujen kirjojen lukemisesta. Pätee toki muihinkin kieliin, jos lukija niitä osaa. Intuitiivisen kielen tajun kehittyminen kirjallisuutta lukemalla koskee myös vieraita kieliä - alkukieli paras kieli. Esimerkiksi allekirjoittaneelle venäjänkielisen kaunokirjallisuuden lukeminen on hidasta takkurointia, mutta palkitsevaa. Hitaudessa on toki puolensa sikäli, että kirja kestää yöpöydällä pidempään.

Kana ja tuulihaukka

Ei, otsikko ei viittaa englantilaiseen pubiin. Mahdollista se kyllä olisi.

Olin jo iltapuhteenani naputtelemassa tarinaa Doverin linnasta, kun osuin lukemaan Jukka Kemppisen pakinointia puhetaidosta tai pikemminkin -taidottomuudesta. Se sattui niin makeasti yksiin viime aikojen mietteideni kanssa, etten malttanut olla tarttumatta aiheeseen. Kemppistä lainaten:

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Täällä Cambridgessa olen yllättynyt siitä, miten moni lukee esitelmän tai luennon suoraan paperista. Hyvin moni. Enkä puhu nyt opiskelijoista. Vain kerran olen osunut kuuntelemaan sarjaa, jossa luennoitsija kuljeskeli yleisön edessä kuin olohuoneessaan ja piti kolme briljanttia esitelmää - ilman paperin paperia ja silmin nähden esiintymisestä nauttien. Jos hänellä jotain muistiinpanoja oli, ei niistä vilaustakaan näkynyt ainakaan auditorion takariveille.

Entä allekirjoittanut? Oikeastaan täällä olen taas tullut pohtineeksi sitä tosiasiaa, etten ole luontainen puhuja. En millään kielellä, en missään tilanteessa. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla. Suullisesti muotoilen asiat hitaasti ja tarvitsen siihen kiireettömyyden tunnetta. Usein lopputulos tuntuu jäävän räpistelyksi. Kirjoittamalla taas pääsen lentoon saman tien. Ja se lento on enimmäkseen helppoa, kepeää ja nautinnollista. Ero on kuin kanalla ja tuulihaukalla.

En jännitä esiintymistä yleisön edessä, enkä kammoksu esimerkiksi luentojen pitämistä. En myöskään lue sanottavaani paperista yleisöön katsomatta, mutta tarkan kirjallisen konseptin etenemiselleni tarvitsen. Niin ikään koen aina alisuoriutuvani tilanteissa, joissa joudun reagoimaan kysymyksiin ilman miettimisaikaa, vaikka aihe olisi läpeensä tuttu. Esimerkkeinä mainittakoon haastattelut ja yleisön kysymyksiin vastaaminen esitelmän päätteeksi. Selviän niistä miten kuten, mutta tunnen itseni hyvin kiusaantuneeksi ja kankeaksi. Se ei kuulemma päälle päin näy - ainakaan aina - mutta kokemusta se ei miksikään muuta.

Moni kollega on sanonut nauttineensa väitöstilaisuudestaan täysin siemauksin vauhtiin päästyään. Minä olen luonut puhujaan sivusilmäyksen ja pysynyt hiljaa.

Toki kyseessä on taito, joka jonkin verran kehittyy kokemuksen ja ajan myötä. Monen vuoden etätyöt eivät liene suullista ilmaisua parantaneet, mitä tulee kykyyn käydä spontaania keskustelua oman alan asioista. Mutta uskon yhä vakaammin, että se on myös taipumuskysymys. Yksi ilmaisee itseään paremmin tekstillä, toinen puheella. Joiltakin onnekkailta molemmat onnistuvat yhtä hyvin.

Kysymisessä olen kyllä taitava. Ehkä siksi toimittajan työt luonnistuvat. Olen myös mielelläni niiden joukossa, jotka esittävät kysymyksiä luennon päätteeksi. Mutta poliitikkona olisin surkea tapaus. Jos sanottavaa joskus löytyisikin, vakuuttavan sanomisen kyvyn kanssa olisi niin ja näin - ainakin, jos puhetta ei olisi aikaa muotoilla huolella etukäteen. Kemppisen sanat vahvistavat ajatustani, että järjestys on juuri päinvastainen suhteessa siihen, mitä nykyään vaaditaan:

Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Pidän kyllä tuosta ystävällisestä kuvauksesta "sanojen punnitsija". Synkempinä hetkinä olen määritellyt kaltaiseni kankeakielisen puhujan suorasanaisemmin.

Toki mielessäni vain. Tai kenties kirjaimin.

Huoltotoimia

Viime aikoina olen ollut jotenkin enemmän kotonani blogimaailmassa kuin Facebookin pikapäivitysten parissa, mikä on näkynyt myös kirjoitustiheydessä. Pagistaanissa onkin tehty pieniä huoltotoimia: siirsin iänikuisen linkkilistani eläväisempään muotoon, eli tuoretta luettavaa lajitovereilta löytyy nyt kätevästi blogin oikeasta laidasta, sieltä tunnisteiden vierestä (kaikki listaamani blogit eivät siis näy kerralla, vain 25 viimeksi päivittynyttä).

Luulen hukanneeni yhden jos toisenkin blogitutun tässä vuosien varrella - välissä oli Blogilistan uudistusta sun muuta - joten jos joku vanhoista bloggarikollegoista on vielä maisemissa ja linkkiä vailla, otan mieluusti vinkin vastaan. Samaten uutta luettavaa saa suositella.

Kapinamieltä koirarintamalla

Jokin aika sitten kirjoitin lyhykäisesti rotukoirien terveysongelmista. Mainio uusi blogilöytöni käsittelee aika ajoin samaa asiaa, johon kuuluu myös pennunostajan vastuu. Kovin usein taivastellaan, miten kasvattajat voivat tuottaa sairaita koiria.

Siksi voivat, että niillä on kysyntää.

Meillähän on ollut sekä rodun että kasvattajan kanssa tuuria. Bedlingtoninterrieri - joita siis perheessämme on ollut vuodesta 1974 - ei ole roduista sairaimmasta päästä, vaikka geenipohja on kapea. Perinnölliset ongelmansa bedlingtoneillakin on, tunnetuimpana kuparitoksikoosi. Tosin se on saatu viimeisen vuosikymmenen aikana melko hyvin hallintaan.

Unohtumattoman koirapersoona Sandyn tultua viime kesänä maallisen vaelluksensa päähän olemme vähitellen alkaneet pohtia koiraluvun nostamista takaisin kolmeen. Kaksi on toki kätevä ja kompakti minilauma, jota on helppo lenkittää ja viedä hoitoon. Eikä asialla ole sinällään kiirettä. Mutta jossain vaiheessa koirakierteen paine kasvaa: ei kahta kolmannetta, koska kun yhdestä aika jättää, toinen jää yksin.

Jälleen uusi bedlingtoninterrieri klaanin jatkoksi olisi tietysti varma valinta. Mutta jo vuosia olen katsellut haikaillen erinäisten vinttikoirien perään (sellainenhan bedlingtonkin on rungoltaan ja juoksunopeudeltaan). Erityisesti skotlanninhirvikoira kiinnostaisi, mutta se on harmillisen lyhytikäinen eläen keskimäärin kymmenvuotiaaksi - sentään nelisen vuotta pidempään kuin raskaaksi jalostettu serkkunsa irlanninsusikoira. 

Olen vähä vähältä vieraantunut niin koiranäyttelyistä kuin nykypäivän fiksoituneesta rotuajattelustakin. Koirat keritsen - tai tällä haavaa mies keritsee - brittiläiseen, lyhyeen käyttöleikkaukseen. Siinä tassukarvoja ei tarvitse varjella ja silmät saavat näkyä paljastaen sen kipinän ja elämänilon, mikä minusta on bedlingtonin olemuksessa parasta.

Minusta ei olisi myöskään kasvattamaan koiria, vaikka kasvattajakurssin aikoinaan kävinkin. Ajatus pennun maailmalle passittamisen vastuusta on liian vaikea.

Niinpä olen ajautunut miettimään vaihtoehtoa, jossa saattaisi saada kaiken haluamansa (tai sitten jotain aivan muuta): niin bedlingtonin kuin vinttikoirankin ja melko hyvällä todennäköisyydellä terveen* ja pitkäikäisen kumppanin, jonka turkin puunaaminen olisi luultavasti vähätöisempää kuin bedlingtonin kuontalon.

Täältä Britanniasta löytyisi lurchereita, noita perinteikkäitä vinttikoiraristeytyksiä, joissa nopeuteen on yhdistetty muita haluttuja ominaisuuksia kulloisenkin tarpeen mukaan (tuossa suomenkielisessä linkissä puhutaan lähinnä paimenkoirien ja vinttikoirien yhdistelmistä, mutta se on vain yksi "alalaji"). Vaikkapa varsin yleinen bedlingtonin, whippetin ja greyhoundin sekoitus voisi olla jotakin.

Ehkä. Joskus.

*Tässä en suinkaan viittaa myyttiin, jonka mukaan sekarotuinen olisi aina terveempi kuin rotukoira. Mitä esimerkiksi rakenneongelmiin tulee, asiahan riippuu pitkälti siitä, mitä rotuja sekoitukseen on käytetty. Kahden sairaan yhdistelmästä ei liene kovin todennäköistä saada tervettä jälkikasvua.

Tulkintoja

Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.

Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.

Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?

Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?

Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.

En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.

Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.

Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.

Nauravat koirat

Jokseenkin kunnianhimottomassa räpsäyksessä nauravat iloiset juhannuskoirat, joista nuorempi (oikealla) on toipunut hienosti taannoisesta miehuutensa menetyksestä. Kuuma näyttää olevan, mutta uimaan näitä kavereita ei kyllä taida saada. Sandykin - nelijalkainen uimahyppymestarimme - on jo niistä hommista eläkkeellä, eikä voi näyttää mallia.

Päivitin lajitovereiden listaa, joka löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Lisäsin sinne myös tuon kauan odotetun opuksen, jonka tekijänkappaleet ovat pari viikkoa Hollannista matkattuaan vihdoin pöydällä. En taida uskaltaa avata.

Kalenteri

Uusi mappikalenteri on viritetty työhuoneeseen ja luonnonkalenteri keittiöön. Sähköpostilaatikko jäi siivoamatta, mutta ensi vuonnakin ehtii. Valvoa ei ehkä jakseta, mutta vaihtuu se vuosi ilmankin.

Sekin pitää toki mainita, että Pagistaania on nyt kirjoitettu kaikkiaan kuusi vuotta neljästä eri asemapaikasta käsin.

Omalla nimellä

Taannoiseen keskusteluun blogeista, kirjoittamisesta ja kirjoittamista ylläpitävistä tekijöistä unohtui lisätä, että joskus kaipaan anonyymia blogielämää. Usein mielen päällä on jotakin, jota voisi puida ja pähkäillä blogissa ja toivon mukaan keskustella siitä myös kommentoijien kanssa. Omalla nimellä kirjoittaminen nostaa kuitenkin kynnystä niin aihevalinnoissa kuin syömmennousujen raportoinnissa muutenkin. Ei sillä, etten voisi allekirjoittaa kaikkea, mitä nettiin naputtelen, mutta vedän avautumisiini ehkä himpun verran tiukemman rajan nimellä kirjoittaessani.

Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.

Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.

Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.

Seitsemän

Ihan siitä ilosta, että Blogistanissa kiertelee vielä meemintapaisia, tartun ystävän yksityisestä blogista saamaani haasteeseen. Beautiful Blogger-palkintoon - kiitos ja kumarrus! - kuuluu kehotus tunnustaa itsestään seitsemän asiaa ja heittää pallo eteenpäin. Tässäpä siis introspektiota Pagistaanin taattuun tapaan.

1) Numeromuistini on surkea. Joudun alvariinsa tarkistamaan vuosilukuja. Nimiä ja kasvojakaan en tahdo muistaa, joskin kyky vaihtelee kovasti muun mentaalisen kuormituksen mukaan.

2) Sotken ja hukkaan tavaroita huomattavasti enemmän kuin puolisoni. Usein käy niin, että luulen kadottaneeni jonkin tärkeän esineen ja mekastan siitä suureen ääneen, jolloin siippa rauhallisesti toteaa laittaneensa sen sinne, minne se kuuluukin. Näin kävi taannoin eräälle kameran objektiiville, jota epäilin jo varastetuksi, hyvä etten itkua tingannut. Se löytyi kamerakaapista "oikealta paikaltaan".

3) Olen joskus hirveän armoton inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Suutun kerta toisensa jälkeen esimerkiksi siitä, että liikunta- ja toimintakykyiset ihmiset ehdoin tahdoin syövät purkkitolkulla lääkkeitä ja makaavat sohvalla kuuntelemassa sivuvaikutuksia ja odottamassa lisää vaivoja, vaikka voisivat pienillä elintapojen korjausliikkeillä parantaa omaa oloaan huomattavasti enemmän. Minussa on siis raivostuttavan terveysnatsin vikaa.

4) Toisaalta olen jollain tasolla yliempaattinen: suren jatkuvasti ja syvästi sitä, että niin monilla elävillä olennoilla - eläimillä siinä missä ihmisilläkin - on elämässään kurjaa, asiat menevät pieleen ja kärsimystä tulee aina olemaan (tämä liittyy ehkä vähän myös edelliseen). Ajatus tekee niin kipeää, että torjun sen aina kun voin.

5) Poden kroonista alemmuudentunnetta ja alan nyt keski-ikää lähestyessäni alistua siihen, etten tule koskaan pääsemään siitä eroon, teinpä mitä tahansa. Ennen ajattelin, että kaikki muuttuu "vielä joskus".

6) Kiinnostun hyvin monenlaisista asioista, mutten ole tarpeeksi pitkäjänteinen selvittääkseni tai harrastaakseni niitä alkua pidemmälle.

7) Rakastan ruokaa ja voisin syödä melkein mitä vain, missä vain, milloin vain. Jos unohdan syödä, tilanne on jo hälyttävä.

Heitän pallon ja palkinnon muutamalle kestosuosikeistani: Lupiinille, Jennille, Taviokuurnalle ja Marjutille. Muitakin löytyy, enkä ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja niin aktiivisesti, että muistaisin, kuka on tähän jo vastannut - mutta ottakaa tai jättäkää oman inspiraationne mukaan, muutkin kuin tässä mainitut. Olette kauniita kaikki.

Odotuksia

Ei, minulla ei edelleenkään ole mitään omaa, saati viisasta sanottavaa. Lainaan Veloenaa, jonka pohdinnat väärinymmärryksistä ja siitä, miten toiset itsen näkevät, osuivat taas kerran yksiin omien mietteideni kanssa:

"Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi."

Juuri näin. Esimerkiksi tuleva tohtorintutkinto tuntuu minusta hurjan epätodelliselta ja ehkä vähän kiusalliseltakin. Näiden kaikkien vuosien aikana en ole tullut ajatelleeksi, että saan taas yhden leiman otsaani, leiman, joka voi tuottaa tiettyjä odotuksia (se, että tohtorius on akateemisessa maailmassa kärsinyt vakavan inflaation, ei tähän välttämättä auta). Enkä ole ollenkaan varma, että minusta on niitä odotuksia täyttämään millään tasolla.

Ehkä kyse on myös siitä, mistä taannoin kahvilla juttelin kollegalle: työidentiteettini historiantutkijana on vielä kovasti hakusessa, vaikka nykyisistä hommistani pidänkin. Luin jostain lehdestä sairaanhoitajasta, joka eläkepäivillään oli ryhtynyt kirjailijaksi. Hän oli yli 30-vuotisella hoitajanurallaan nauttinut työstään ja tehnyt sen hyvin, mutta omien sanojensa mukaan odottanut koko ajan, koska muut hoksaavat, ettei hän mikään hoitaja oikeasti ole.

Minusta tuntuu ihan samalta. Tuntuukohan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, siis olettaen, etten välillä vaihda alaa?

Samoin eväin

Mielenkiintoista. Siinä, missä moni tuttu bloggaaja on vaivihkaa lopettanut ja kadonnut kommenttilaatikoista (heitä on ikävä!), uutinen kertoo blogien tuottavan rahaa yhä useamman taskuihin. Ilmeisesti blogosfäärissä on tapahtunut kolmen vuoden sisällä suuri rakennemuutos.

Itse sitä vain roikkuu täällä vuodesta toiseen samoin, vanhoin eväin, vaikka suuri osa arkisista päähänpälkähdyksistä tuleekin nykyisin raportoitua muissa sosiaalisissa medioissa (vahinko ei ehkä ole blogin kannalta suuren suuri). Mutta Pagistaanin muotiblogi olisi kovin minimalistinen, neuloa en juuri osaa, enkä ole niin paneutunut ruoanlaittajakaan, että tuotoksia kannattaisi säännöllisesti raportoida suurelle yleisölle.

Mukava olisi kyllä pohtia ja kirjoittaa niin kutsuttua oikeaa asiaa enemmän. Onneksi jotkut tekevät sitäkin. Ehkä myös Pagistaanissa ryhdistäydytään jossain vaiheessa, kun päänsisäiselle kovalevylle vapautuu edes vähän tilaa.

Tuosta viimeisestä lauseesta tuli huolestuttavan vahva ennenkin sanottua-tunne. Mitä siitä pitäisi päätellä - no, sitäkin voi miettiä joskus myöhemmin. Paremmalla ajalla. Tuoreemmalla päällä.

Mitä teen tänä kesänä

Kriisiä ja Kari Haakanaa mukaillen peruskoulun hengessä:

Mitä teen tänä kesänä
Kirjoittanut Kati, 35 vuotta

Ensin pitää kertoa, mitä en tee tänä kesänä. En pidä kesälomaa, koska sitä ei ole, enkä mene Alpeille patikoimaan, koska ei ole kesälomaa. Se on aika surullista. Koska sain työhuoneen alma materistani, voin kuitenkin tehdä töitä Pohjois-Karjalassa ja leikkiä viikonloppuisin olevani lomalla. Voin myös käydä Kolilla ja leikkiä olevani Alpeilla.

Jos saan aikaiseksi, maalaan talon. Ehkä en kuitenkaan saa. Aikaiseksi. Tomaatteja ja kukkia pitää kuitenkin kastella, koiria lenkittää ja biojäteastia viedä kompostiin ja mies poniretkelle, joka on synttärilahja yli vuoden takaa, mutta josta mies ei jostakin syystä ole muistuttanut.

Heinäkuussa, vaikka sitä lomaa ei ole, käyn ensin Puistobluesissa ja sitten Englannissa. Leedsissa on International Medieval Congress. Sinne olen ajautunut esitelmää pitämään, vaikken olekaan oikea keskiaikatutkija, vaan jonkinlainen vuosisatojen välillä seikkaileva hybridi. Duxfordissa on puolestaan Flying Legends-lentonäytös. Sekään ei ole oikeastaan lomaa, vaan opintoretki, koska tunnistan eläviä lentäväisiä sata kertaa paremmin kuin moottoroituja. Spitfiren ja Boeing B-17 Flying Fortressin tunnistan melkein aina. Asiaan vihkiytyneiden mielestä se on kai yhtä suuri saavutus kuin allekirjoittaneesta se, että joku erottaa toisistaan variksen ja harakan (kaikki eivät erota).

Siinäpä se kesä meneekin. Nopeasti, kuten aina. Pitää myös muistaa, että voi tapahtua jotakin ihan muuta, kuin mitä on ajatellut. Elämä on sellaista.

Toisaalla

Kirjoitin toisaalle toisen tekstiä lainaten, ja olen vielä tarpeeksi laiska linkittääkseni tekeleeni tännekin. Kyse on 22.4. Aamulehdessä olleesta dosentti Pekka Masosen kirjoituksesta, jonka aiheena ovat nippelitietoja historiantutkijalta tenttaavat harrastelijat. Hauska kirjoitus, jota ei valitettavasti sellaisenaan verkosta löytynyt.

Valgei-kuvablogia olen niin ikään päivittänyt muutaman kerran viikossa lähinnä vanhoja valokuva-arkistoja kaivellen. Olen kirjoittanut vuosikaudet - itse asiassa yli viisi vuotta! - tänne niin, että kuvat ovat sivuosassa; on hauskaa antaa välillä kuville puheenvuoro ja käyttää sanoja kuvatekstin tapaan.

Valgei

Toimittajantyöt ovat viime aikoina jääneet allekirjoittaneella vähemmälle tutkijanhommien täyttäessä työajan. Se harmittaa monestakin syystä. Yksi on se, ettei kameralaukun kanssa tule lähdettyä säännöllisesti liikkeelle. Kun liikun ulkosalla muuten kuin juosten, mukana on yleensä yhdestä kolmeen koiraa. Remmin päässä häiläävät, kärsimättömät eläimet ovat ehdottomasti valokuvaamisen vasta-aihe (sopii koettaa, jos ei usko).

Pitää siis vasiten lähteä katsomaan maailmaa kameran etsimen läpi, jos aikoo pitää jonkinlaista kuvaustuntumaa yllä. Tätä tavoitetta vauhdittamaan laitoin pystyyn Pagistaanin sivublogin Valgein. Valgei tarkoittaa valoa aunuksenkarjalaksi ja on minusta viehättävä sana.

Yritän parhaani pitääkseni tämän yritelmän hengissä edes kituliaasti. Siksi aion fuskata julkaisemalla myös vanhoja kuvia vuosien varrelta, sellaisiakin, jotka on ehkä jo nähty Pagistaanin puolella. Mutten ole niin taitava valokuvaaja, että hyvien tai edes kelvollisten otosten repertuaarini olisi rajaton.

Karjalan tutkimuslaitoksen blogi

Jos muun muassa Karjala, Venäjä, rajaseutu, Itä-Suomi ja yliopiston työelämä kiinnostavat, kannattaa lukea Itä-Suomen yliopiston (entisen Joensuun yliopiston) Karjalan tutkimuslaitoksen blogia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kyseessä onkin työpaikkani vielä jonkin aikaa, ja käytännössä pakerran vastakin samojen teemojen parissa.

Tuntuu kovin itsekeskeiseltä linkittää omaan kirjoitukseensa, mutta tästä aiheesta aioin alun perin kirjoittaa täällä, joten menköön.