maanantaina, elokuuta 29, 2011

Etätöissä

Laskin, että olen tehnyt etätöitä yhtäjaksoisesti seitsemän vuoden ajan. En tosin ole varma, voidaanko nykyistä tietokirjan kirjoittamista laskea etätöiksi. Ehkä voi, koska minulla on vielä jonkinlainen apurahatutkijan status ja olisin periaatteessa voinut kinuta alma materistani työhuoneen, jos asuisin samalla paikkakunnalla.

Hyvin usein tuntuu, että erakkoelämä alkaisi jo riittää. Jotain olisi ehkä pelastettavissa, kun pienen harjoittelun jälkeen kykenen yhä kommunikoimaan melkein ymmärrettävästi lajitovereiden kanssa. Toisaalta tiedän, että lähitöissä ollessani kaipaisin työpäivääni monia asioita, joihin olen näiden vuosien aikana tottunut.

Juohtuikin mieleen näin töitä vältellessä listata etätyöläisyyden hyvät ja huonot puolet akateemisen, pienituloisen pätkätyöläisen näkökulmasta. Nämä on kirjoitettu sitä mukaa, kun ne ovat tajuntaan nousseet sen kummemmin järjestelemättä.

Englanninkielen taitoisille suosittelen kyllä Oatmealin sarjakuvaversiota, joka kertoo suurin piirtein samat asiat huomattavasti värikkäämmin:
Why Working from Home is both Awesome and Horrible

Huonot puolet:

- työyhteisö puuttuu
- työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa: jos päivällä ei koe tehneensä tarpeeksi, on helppo jumittua koneen ääreen illaksi
- itsekuria tarvitaan enemmän kuin lähitöissä (kotona on aina loputtomiin vaihtoehtoista - ja usein mielekkäämmältä tuntuvaa - tekemistä)
- ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että niitä alkaa tottumuksesta vältellä vapaa-ajallakin
- edelliseen liittyen: parisuhteelle voi olla rasite, jos puoliso on jatkuvasti se viikon ainoa ihmiskontakti, jolle vertaistuen puutteessa puretaan myös työperäiset ahdistukset
- verkostoituminen ja työasioihin vaikuttaminen ovat kotoa käsin hankalia
- kirjastot ovat kaukana
- kopioiminen, skannaaminen ja muut vastaavat toimitukset vaativat etukäteissuunnittelua, aikaa ja rahaa
- lounas on valmistettava itse
- jääkaappi on liian lähellä
- jos unenpuute vaivaa, hiljaisuus voi olla turmiollista

Hyvät puolet:

- työyhteisö puuttuu
- rauha ja hiljaisuus (toki asuinpaikasta riippuen; edellisen asunnon vieressä oli valtava tunnelityömaa, joten käytin kuulosuojaimia)
- työaika on joustava
- työmatkaan ei kulu aikaa
- naaman tai tukan laittamiseen ei kulu aikaa (ei kyllä juuri muutenkaan)
- vaatteisiin kuluu vähemmän rahaa, kun voi käyttää yhdet verkkarit kerrallaan puhki
- jos tulee ajatus- ja kirjoitusjumi, voi käydä lenkillä aivoja hölskyttämässä
- voi ottaa nokoset kesken päivän
- lounaan voi valmistaa itse
- koirista on kivaa, kun kotona on joku, jolle tuputtaa kumikanaa
- työkoneen ääressä voi röhnöttää ja jumpata naamaa hurjilla ilmeillä, kun ei ole huonetoveria pelästymässä
- ihmisten ilmoille - vaikkapa lähikauppaan - lähteminen on aina jännittävää vaihtelua
- jos on huono päivä, siitä kärsii vain itse (ja kotiin palattuaan puoliso)

Jos Pagistaanin lukijoissa on kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän näkemyksiänne aiheesta.

perjantaina, elokuuta 26, 2011

Verbaaliset rimanalitukset ovat hännän alta

Eilen tohtorikoulutettava Jemima Repo kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla rasismin ja naisvihan yhteydestä. En ole perehtynyt äärioikeistolaiseen ajatusmaailmaan tarpeeksi sanoakseni aiheesta mitään painavaa.

Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.

Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.

Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.

Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.

Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?

Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.

Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.

Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.

Näin.

maanantaina, elokuuta 22, 2011

Mont Blancin vieressä, alla ja päällä

Niin, se kesäreissu. Olimme siis tuttuun tapaan Alpeilla päätä nollaamassa. Yllättyikö joku? Yritän olla menemättä yksityiskohtiin, vaan pitäytyä jonkinlaisessa yleiskatsauksessa. Seuraavan matkaselostuksen voi joka tapauksessa hyvällä omallatunnolla sivuuttaa, jos kuvaukset kivikoissa ja jäätiköillä könyämisestä eivät kiinnosta.

Tällä kertaa kohteenamme oli Mont Blancin massiivi Ranskan ja Italian rajalla. Niinpä suuntasimme Geneven lentokentältä Ranskan Chamonix'iin, jossa viritimme "perusleirin" leirintäalueelle.

Lomallahan ei lepäillä, joten heti ensimmäisinä päivinä teimme akklimatisoitumisretken Aiguille de Midille ja Cosmiques-majalle 3600 metrin korkeuteen. Akklimatisoituminen tarkoittaa kehon sopeutumista ohueen, vähähappiseen ilmaan. Ilman vähittäistä totuttelua korkealla oleskeluun vaarana on vuoristotauti.

Suunnittelimme samalla retkellä Mont Blanc du Taculille kiipeämistä (4248 m), mutta sää oli mahdoton: lumipyryä, tuulta ja olematon näkyvyys, kuten Aiguille du Midin harjanteelta otetusta kuvasta näkyy. Niinpä palasimme yön majalla nukuttuamme takaisin alas.

Seuraavaksi laitoimme teltan kasaan ja reppuun ja lähdimme patikoimaan Tour du Mont Blanc-reittiä Italian puolelle Courmayeuriin. Kyseinen reittihän kiertää Mont Blancin massiivin. Sen taivaltaminen kokonaan kestää pari viikkoa. Me kuljimme siitä tällä kertaa noin puolet.

Taivaalta tuli vettä kaikissa olomuodoissaan aina oleskelukorkeudesta riippuen. Siinä ei ollut mitään uutta aiempiin alppireissuihin nähden, jos ei oteta lukuun sitä, että tällä kertaa aurinko ei paistanut kuin satunnaisesti hetkittäin. Sää oli niin kolea, ettei pitkiä kalsareita tarvinnut juuri riisua.

Kuuntelimme siis sateen/jäätävän sateen/rännän/lumen ropinaa teltassa, söimme juustoa ja luimme tekstiviestejä, joissa kerrottiin Suomea hellivistä 30 asteen helteistä. Kesälomaidylli Pagistaanin tapaan!

Courmayeurissa odottelimme pari päivää sään paranemista syöden pizzaa ja juoden cappuccinoja (syöminen, sen suunnittelu ja raportointi ovat tärkeä osa tällaisia reissuja, kuten matkapäiväkirjoistakin käy ilmi). Vakaana aikomuksenamme oli yrittää kiivetä Mont Blancille (4810 m) niin kutsuttua Italian perusreittiä pitkin. Opaskeskuksessa tiesivät kuitenkin kertoa, ettei kukaan ollut kiivennyt kyseistä reittiä ainakaan kymmeneen päivään lumentulon vuoksi. Sama päti niin kutsuttuun kolmen huipun reittiin (Mont Blanc du Tacul-Mont Maudit-Mont Blanc).

Mitäs teimme? Kun ei pääse yli, mennään ali: hyppäsimme bussiin ja körötimme Mont Blancin alittavaa tunnelia pitkin takaisin Chamonix'iin. Säätiedotukset lupasivat paranevaa säätä loppuviikosta - juuri ennen Suomeen paluutamme - ja laskimme, että voisimme ennättää Blancille Ranskan puolen perusreittiä. Siipalle ns. "Gouterin reitti" olikin tuttu kahdelta kerralta, mikä oli yksi syy sille, että alun perin suunnittelimme Italian puolta. Allekirjoittaneelle kerta oli ylipäänsä ensimmäinen Blancilla, joten reitti kuin reitti kelpasi hyvin.

Chamonix'iin ehdittyämme löimme teltan pystyyn tutulle leirintäalueelle. Säätä odotellessamme teimme päiväretken Petite Aiguille Vertelle (3512 m). Vuoren kallioharjanne oli etenkin allekirjoittaneelle oivaa harjoitusta niin sanotussa mikstakiipeilyssä, eli reitillä, jossa on niin kalliota, jäätä kuin luntakin.

Mainion "treenivuoren" ainoa kelju puoli oli ruuhkaisuus, jonka vuoksi ensimmäisellä yrityksellä viimeinen kalliohuippu jäi kiipeämättä. Liikaa väkeä touhuamassa kapealla reitillä on tilanne, jota on viisainta välttää. Palasimme takaisin, söimme eväät ja väen vähetessä lähdimme könyämään harjannetta uudestaan. Toisella kerralla saimme puuhata vuorella aika lailla omin nokkinemme, käydä rauhassa huipulla ja palata takaisin.

Viime tinka on todistetusti hyvä tinka. Lento Genevestä Helsinkiin oli ohjelmassa sunnuntaina. Aurinkoisena perjantaiaamuna suuntasimme romppeinemme kohti Mont Blancia. Säätiedotus lupasi vihdoin hyvää säätä muutamaksi seuraavaksi päiväksi.

Ensimmäisen päivänä vinssauduimme konevoimin - hissillä ja hassulla pikkujunalla - melkein 2400 metrin korkeuteen (Italian reitillä tätä apua ei olisi ollut; siellä taitetaan jokainen nousumetri jalan). Sieltä taivalsimme edelleen ylämäkeen ja Gouterin majalle (3800 m) niin kutsuttua Gouterin kiviharjannetta pitkin. Lunta oli rinteessä tavallista enemmän, minkä ansiosta pahamaineisen "Gouterin rännin" ylittäminen oli tavallista helpompaa: lumi sitoi ylärinteen kiviä niin, että vaarallisia kivivyöryjä oli vähemmän.

Ruuhkat aiheuttivat muutaman kiperän tilanteen: ei ole mukavaa tasapainotella kapeassa paikassa, kun kuuden hengen opastettu ryhmä tunkee mistään piittaamatta päälle ottaen tukea jopa ohitettavan repusta.

Läntisen Euroopan korkeimman vuoren ongelmanahan on juuri sen yletön suosio yhdistettynä suhteelliseen helppouteen. Helppous tarkoittaa, etteivät perusreitit ole teknisesti erityisen vaikeita kiivettäviä. Varsinkin Gouterin reitillä on sesonkiaikana heinä- ja elokuussa tolkuttomasti väkeä, josta osa on ensikertalaisia kiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa. Helikopteripelastusten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, ja vaaratilanteita syntyy yhtenään.

On jopa pohdittu, pitäisikö kiipeily tehdä luvanvaraiseksi, mutta toistaiseksi niin radikaaleihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Ihmisiä kyllä valistetaan ja ohjeistetaan harjoittelemaan ensin muilla reiteillä - sekä ottamaan opas, jos kokemusta on vähän. Yhtä kaikki, kapeissa ja ilmavissa paikoissa tungeksiminen on Gouterin reitillä arkipäivää ja onnettomuuksia sattuu aika ajoin.

Leiriytyminen on vuorella periaatteessa kiellettyä, mutta majan tolkuttoman ruuhkaisuuden vuoksi siivoa telttailua on toistaiseksi katsottu läpi sormien (valitettavasti kaikki eivät ole kovin siivoja). Mekin laitoimme pienen telttamme pystyyn lumikoperoon ja yritimme olla näkymättömiä. Ilta meni lunta sulatellessa ja - yllätys! - syödessä.

Aamuyöllä vähän yhden jälkeen nousimme, säädimme valjaat, jääraudat ja köyden kuntoon ja suuntasimme otsalamppujen valossa ylämäkeen. Alppinousuthan tehdään pääsääntöisesti aikaisin aamulla, kun lumi on kovaa ja vaarallisten railojen ylitys turvallisempaa. Ihmisiä tuli tuvalta letkatolkulla, mutta kahden hengen hyvin akklimatisoituneena köysistönä pääsimme etenemään sen verran ripeästi, että pahin ruuhka jäi taakse.

Pakkasta oli varmasti yli kymmenen astetta. Tuuli ei ollut erityisen kova, mutta viima tuntui sen verran vihlovalta, ettei pidempiä taukoja tehnyt mieli pitää.

Päivä alkoi sarastaa, kun pääsimme Bosses-harjanteelle ja sitä seuraavalle huippuharjanteelle. Mont Blancin huipulle ehdimme kuudeksi yhtä aikaa auringon ensimmäisten säteiden ja muutaman ranskalaisen kanssa. Hieno hetki Alppien katolla, horisontissa silmänkantamattomiin Ranskaa ja Italiaa. Erityisen vaikuttava oli Mont Blancin varjo, joka ilmestyi taivaanrantaan vuoren länsipuolelle.

Laskeutuminen sujui odotettua helpommin - pelkäsin etukäteen vastaantulevien ohituksia kapeilla harjanteilla - ja teltalla olimme vähän ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa väsymys alkoi toden teolla painaa. Ryömimme pesäämme ja nukuimme kuin porsaat puolitoista tuntia ennen lähtöä alaspäin.

Siinäpä ne tärkeimmät. Seuraavana päivänä körötimme Geneveen ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Reissu oli taas kerran monin verroin odotuksia hienompi oikullisesta säästä huolimatta. Ylisanoja välttääkseni jätän hehkutuksen tähän.

Mitä säähän tulee, lämmin ja aurinkoinen ilmavirtaus saapui Alpeille lähtöämme seuranneeksi viikoksi. Sateet ja koleus siirtyivät Suomeen. Mutta sellaista elämä on.

tiistaina, elokuuta 09, 2011

Tavallistakin nopeammin

Olimme reissussa. Tulimme reissusta. Reissu oli hyvä. Kirjoittanen siitä lisää vähän myöhemmin. Reissun jälkeen olemme reissunneet lisää, tosin vain Itä-Suomeen. Allekirjoittanut on yrittänyt välissä tehdä töitä. Kuten viimeiset kaksi päivää siipan ja koirien jatkaessa lomailua Pielisen rannalla. Mustikoitakin on kerätty nyt, kun niitä on.

Lyhyesti todettakoon vain, että kesä meni vielä tavallistakin nopeammin. Miten se nyt niin? Illat pimenevät jo, aamuissa on syksyinen viileys. Heinäkuun helteitähän emme ehtineet kokemaankaan; niiden aikana vietimme kesäistä laatuaikaa pitkissä urheilukerrastoissa ja kuoriasuissa lumen ropistessa huppuun.