Hakemussyksy

Nyt on taas hakemussyksy. Kaksi hankerahoitushakemusta on jätetty, yksi jäljellä. Keväällä sitten nähdään, suosiko akateeminen arpaonni. Aina sitä uumoilee, ettei suosi, mutta jostain on jotakin kuitenkin tullut ja matka jatkunut. 

Syyskuu kului siis työkoneen ääressä. Irtosin tuolistani lähinnä koiralenkille ja kerran viikossa ratsastamaan. Siippa hoiti pitkälti huushollin ja poimi puolukat. Eilen ehdin pitkästä aikaa sienimetsään, mutta eihän siellä enää oikein mitään ollut (heinä- ja elokuussa oli sitäkin enemmän, pakastimeen asti). Mutta lämmin syyspäivä tutussa rantametsässä ei mene koskaan hukkaan. Etenkään, kun suurisuuntaisemmat ruskaretket jäivät tänä(kin) syksynä väliin. 

Kahden pimeän välissä

Sosiaalinen media on taas täynnä tuskailua pimeydestä ja jaksamattomuudesta. Marraskuuhan se. Tuntuu, että joka vuosi minäkin mietin, etten ole aiemmin ollut aivan näin vetämätön päivän jäädessä viipaleeksi kahden pimeän väliin. Mutta ihan varmasti olen. Asian vahvistamiseksi ei tarvitse kuin selata Pagistaanin arkiston koottuja kaamosvalituksia.

Syysvetelyyttä vastaan olen tapellut tapani mukaan yrittämällä nukkua tarpeeksi ja pitämällä kiinni päivärytmistä, etenkin ulkoilusta ja liikkumisesta. Mitä enemmän tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä lenkille tai vätkyttämölle eli kuntosalille, sen varmemmin - paradoksaalisesti kyllä - vaivannäkö virkistää enemmän kuin väsyttää.

Tänä syksynä olen alkanut urakalla elvyttää myös vuosikymmenen naftaliinissa olleita kouluratsastustaitojani - no, taidot ovat toki suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki. Vaikka iltapimeällä työpäivän ja koiranlenkityksen jälkeen ei millään jaksaisi raahautua tunnille väkertämään väistöjä ja laukkavoltteja kerrostalon korkuisella, laajaliikkeisellä puoliverisellä (jollaista myös nelijalkaiseksi tehosekoittimeksi voinee kutsua), jälkikäteen olo on mitä parhain ja työasiat ovat taatusti hölskyneet päästä ja sekoittuneet kentän hiekkaan.

Lisäksi työterveyslääkärin taannoin peräänkuuluttamat syvemmät vatsa- ja selkälihakset ovat saaneet tehotreenin.

Aikaan saamisesta ja vähän jaksamisestakin kävin jutustelemassa myös vieraisilla, kun pyydettiin - ensin naamakkain nk. neuropsykiatrisilla piirteillä varustettujen yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja sitten kirjallisesti Valtone-hankkeen blogissa. Luettelemani yksinkertaiset apukonstit lienevät valtaosalle itsestään selvyyksiä, eikä niissä ole mitään ihmeellistä. Mutta ne ovat - kuten blogissakin totean - sekä allekirjoittaneen osalta varsin toimivaksi osoittautuneita että sellaisia, joiden kanssa joudun yhä edelleen tekemään töitä. Elinikäiseksi oppimiseksi kai tätäkin sanotaan.

Kaamos nukuttaa

Meitä kaikkia nukuttaa tämä kaamos, kuten kuvasta näkyy. Koirat sentään saavat pötkötellä päivät läpeensä. Eivät mokomat tienaa edes omia appeitaan.

Olen taas karvaisen kansanosan kanssa Pohjois-Karjalassa ja joulua kohti mennään ketkaravia kaarteissa sutien. Välillä suditaan ihan kirjaimellisesti. Ilman lauhtuminen teki tiet liukkaiksi kuin mateen selkä. Mutta kuutamo on ollut joinakin iltoina upea ja muistan taas, miksi aikoinaan viihdyin niin hyvin maalla myös kaamoksen aikaan.

Myös hyvin vetävä leivinuuni on iso ilo; jonkinlaista primitiivistä tyydytystä tuottaa se, että lämmön kaltaisen perustarpeen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (on meillä täällä sähköpatteritkin, mutta kyllähän puulämmityksellä säästää, vaikka tämä talvi ostopuulla mennäänkin).

Nyt pitää palata leipätekstien pariin, mutta kenties Pagistaanissakin tormistaudutaan, kun päivä alkaa taas pidetä.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.

Loma

Pagistaanissa oli suuret suunnitelmat talviloman varalle. Ehkä hiihtovaellus Lapissa pitkästä aikaa. Kenties jääkiipeilyä Posion Korouoman rotkolaaksossa tai metsäsuksivisiitti Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jonkinlaisia retkeilyaktiviteetteja yhtä kaikki, sellaiset kun ovat tupanneet talonhankinnan jälkeen jäämään vähän paitsioon.

Miten kävi? Ensinnäkin talviloma siirtyi siirtymistään molempien asianosaisten kiireiden vuoksi. Lopulta sitä päästiin viettämään huhtikuun puolen välin tienoilla. Toisekseen lomantekele lyheni lyhenemistään niin, että lopulta reissuun lähdettiin maanantaina ja kotiinpaluu oli jo lauantaina.

Mentiin sitten Nurmekseen. Kaadettiin lepikkoa, ennakkoäänestettiin, saunottiin, pilkittiin ja hiihdettiin päivänä muutamana Lörsä-saaren ympäri uveavantoja väistellen. Tehtiin kynsitulet rantakivikkoon ja pistettiin makkarat tikunnokkaan. Aurinko paistoi ja kaksi joutsenta lensi lahden yli toinen toiselleen töräytellen.

Yksi yö vanhempien luona Joensuussa, vierailun ohessa pitkän kaavan illastus Ravintola Kielossa, kotimatkalla vielä piipahdus Liperissä puhdistamassa linnunpöntöt.

Kävi se lomasta näinkin.

Yllättävää toimeliaisuutta

Tämänkertainen syy Pagistaanin hiljaiseloon on oikoluku-urakka yhdistettynä hakemiston laatimiseen tiukalla aikataululla. Mutta toivon mukaan vaivat palkitaan kesällä kovissa kansissa.

Lisäksi olen yrittänyt vapaa-ajalla kiskoa itseni pois koneen äärestä. Miehen kanssa ennätimme jonkin kerran jääkiipeilemään, ennen kuin etelän jääputoukset alkoivat suhinalla sulaa. Jääkiipeily kuuluu niihin taitoihin, joita on hyvä osata edes jonkin verran, jos liikkuu Alpeilla merkittyjen polkujen ulkopuolella. Varsinainen putouskiipeily on tietysti oma lajinsa; kovin hurjiin suorituksiin ei tavallisen alppipatikoijan ja sunnuntaikiipeilijän tarvitse yltää. Riittää, että perustekniikka ja välineet ovat hallussa.

Eikä siinä kaikki! Pagistaanissa on tosiaan oltu yllättävänkin toimeliaita: kävimme viime lauantaina muutaman hevosteluhenkisen idäntutkijatoverin kanssa kolmituntisella islanninhevosretkellä. Edellisestä issikoinnista olikin allekirjoittaneella vierähtänyt yli vuosi. Oli huiman hauskaa painella pitkin Kytäjän lumisia maalismaisemia, vaikka jälkikäteen irvistelimmekin toisillemme yli-ikäisestä ponityttöilystä.

Kuvassa on pieni, musta ja karvainen Númi frá Dalsmynni. Islanninhevosten nimissähän on perinteisesti frá-osio; se ja paikannimi kertovat, mistä hevonen on kotoisin. Olen tiennyt, että tuhanteen vuoteen ei Islantiin ole saanut viedä hevosia oman kannan suojelemiseksi, mutta se oli uutta, että kerran Islannista pois vietyä hevosta ei enää saa viedä sinne takaisin. Niinpä esimerkiksi muualla Euroopassa kilpailevat islantilaisratsastajat myyvät hevosensa pois kilpailun jälkeen tai pitävät mantereella kilpatallia. Aina oppii uutta.

Ristiriitainen juttu

Laskin käyneeni nyt Alpeilla kuudetta kertaa kolmen vuoden sisällä. Miehellä luku taitaa olla kaikkiaan lähempänä pariakymmentä. Aina tuntuu yhtä haikealta lähteä pois, laskeutua yhä alemmas ja lopulta katsoa vuorten ja jäätiköiden jäämistä taakse auton, bussin tai junan ikkunasta.

Lohdullista toki on, etteivät vuoret mihinkään katoa. Sieltä ne löytyvät seuraavallakin kerralla. Mutta jäätiköt - ne ovat aina vähän pienempiä.

Kuten lienen aiemminkin maininnut, laskettelu harrastuksena on minulle kovin ristiriitainen juttu. Ensinnäkin laskettelurinteiden ruhjominen vuorille tai tuntureille on maisemallisesti yksiselitteisen kaameaa. Toisekseen itsensä vinssaaminen konevoimilla mäen päälle kerta toisensa jälkeen pelkän huvittelun vuoksi on ekologisesti aika kestämätöntä. Sitä on myös matkustaminen harrastuspaikoille.

En pidä myöskään "laskettelukulttuurista", jos sillä tarkoitetaan merkkivaatteita, yleistä näyttäytymistä sekä tungeksimista kabiinihisseissä ja ylihinnoitelluissa rinneravintoloissa. Sen verran suomalainen ja reviiristäni tarkka olen, etten hirveästi nauti seisomisesta nenä kiinni tuntemattoman italialaisen lajitoverini niskassa täyteen ahdetussa hissikopissa.

Mutta mäen laskeminen suksilla alas - ja Alpeilla yksi mäki voi olla kilometrien mittainen - on itsessään niin hemmetin hauskaa, että olen sietänyt näitä harrastuksen ikäviä puolia ja hyväksynyt ekologisen selkäreppuni painon näiden harvahkojen reissujen osalta.

Vaihtoehtojakin tietysti on. Voisi seurata siipan esimerkkiä ja siirtyä telemark-hiihtoon. Perusteet opittuaan voisi ryhtyä luomulaskettelijaksi: suksiin nousukarvat (hiihtovaelluksilla aivan ehdoton apu) ja lihasvoimalla vipaten ylös.

Ja sitten vaikka Haute Routea yrittämään.

Tiedä mitä tässä vielä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan.

Tiettyjä siirtoja

Kun toisiinsa ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta saa kuulla olevansa kiinteistöyhtymä, lienee aika tehdä tiettyjä siirtoja. Koska kumpikaan meistä ei erityisesti nauti huomion keskipisteenä paistattelusta - hyvät kemaraiset ovat aina paikallaan, kunhan ne ovat toisten - päivitimme tilanteen piipahtamalla diskreetisti Hämeenlinnan maistraatissa.

Sentään kutsuimme paikalle kohtuullisen välimatkan päässä asuvat sisarukset ja langot ja kävimme toimituksen päätteeksi illastamassa pitkän kaavan mukaan (kiitos siskolle kuvasta). Yllätetyt, joskaan ei kovin yllättyneet vanhemmat vietiin vastaavasti lepyttelyaterialle viikonloppuna Joensuussa, jossa luihuja salavihittyjä odottivat myös shamppanjapullo ja kiireellä hankittu hääkakku.

Suunnitelmissamme oli käydä samalla Pohjois-Karjalan reissulla mäenlaskussa Kolilla Nurmeksen saunamökkiä tukikohtana käyttäen. Kahlatessamme lauantaina hankien läpi kaminalämmitteiselle mökille pakkasta oli jo 25 astetta. Iltaa kohden se kiristyi yli kolmeenkymmeneen, ja kun mies aamuyöstä vilkaisi mittaria, lukema oli huimat 37 miinusastetta. Seuraavana päivänä pakkanen laski pariinkymmeneen asteeseen viiman yltyessä vastaavasti huimaksi. Niinpä mäenlasku jäi, mutta viikonloppu metsä- ja jääkävelyineen ja saunomisineen oli hieno jo sellaisenaan; kuka tietää, koska tällaisia talvia seuraavan kerran tulee.

Hieman tekopyhältä* tuntuukin tässä yhteydessä mainita, että huomenna suuntaamme suksinemme Alpeille rymyämään ja törsäämään ne rahat, jotka säästimme jättämällä komeat hääkinkerit järjestämättä - tosin luulen, ettei budjettireissaajien killingeillä olisi päässyt edes alkuun.

*Aina voi tietysti lohduttautua sillä, ettemme harrasta parjattuja Thaimaan reissuja; mikä olisikaan parempaa balsamia huvittelunhaluisen päästötuhlarin omalletunnolle kuin vielä suurempien syntisten osoittelu?

Tilaa lentää

Vielä edelliseen aiheeseen viitaten: Työterveyslaitoksen herrat kirjoittivat taannoin viisaita maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivulla. Hekin tähdensivät, että työurien pidentäminen vaatii uudenlaista ajattelua.

"Radikaali ajatus olisi, että ryhdytään tietoisesti luomaan työhön väljyyttä, joka parantaa työssä jaksamista, tukee terveyttä ja antaa mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Samalla kohennettaisiin koko väestön elämänlaatua.

Jos siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen, toimenpide olisi taloudellisesti kannattava."

Kirjoittaa on pitänyt vaikka mistä, mutta aiheet katoavat päästä saman tien, kun niihin ei tartu heti (kovin paljon maailma tuskin siinä häviää). Uuden projektin myötä olen siirtynyt taas tiedontankkausvaiheeseen; päivät kuluvat lähinnä lukien, pohtien ja muistiinpanoja tehden. Sitten aikanaan, kun päähänsä on ahtanut tarpeeksi aineistoa, ravistellut sitä säännöllisesti juoksemalla ja antanut alitajunnan tehdä oman työnsä, voi puolestaan siirtyä - toivon mukaan - tiedontuottamisvaiheeseen.

Tosiasiassahan asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Mutta se kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Tutkijan ja kirjoittajan hommissa muuten huomaa, että kroonistunut stressi ja liian tiukoiksi tikistetyt aikataulut ovat todellakin luovuuden ja paradoksaalisesti jonkinlaisen aidon tuotteliaisuuden vihollisia - tosiasia, joka pätee kyllä mihin tahansa työhön. Tietynlainen kurinalaisuus ja määräajat ovat välttämättömiä - ilman niitä ei ainakaan allekirjoittanut saisi kummoisia aikaan - mutta kyllä ajatuksen hiirihaukalla pitää olla tilaa lentää, ei se häkissä elä. Pitää olla aikaa seurata maailmanmenoa, lukea muutakin kuin työperäistä kirjallisuutta, katsella ympärilleen, nukkua tarpeeksi, laittaa hyvää ruokaa, tavata lajitovereita.

Happea tarvitaan myös, raitista ulkoilmaa ja sopivasti liikuntaa.

Jollen väärin muista, "huippuyliopistoa" Suomeen suunniteltaessa neuvoa käytiin kysymässä Oxfordista ja muista kunniakkaista opinahjoista. Vastaukset olivat jokseenkin yksiselitteisiä: tuloksia tulee, kun motivoituneille ja asiansa osaaville tekijöille annetaan työrauha ja luotetaan siihen, että he tekevät osansa. Ei siihen sen kummempia innovaatiotemppuja tai tuottavuustaikasauvoja tarvita. Huipputekijät ovat toki omaa kastiaan, mutta eiköhän sama päde meihin rivitutkijoihinkin. Tai keneen tahansa millä tahansa alalla*.

*Siivousajoiltani muistan erityisen ikävänä tunteen, että meitä suuren firman työntekijöitä kohdeltiin potentiaalisina pinnareina, jotka koettavat vetää mutkia suoriksi ja päästä mahdollisimman vähällä. Kun tuo epämääräisen epäluottamuksen ilmapiiri yhdistyi ylimitoitettuihin työtehtäviin tekijöihin nähden (ennen ulkoistamista sama työmäärä oli kuulemma jaettu liki kaksinkertaiselle tekijämäärälle), torpedoi se tehokkaasti hyvin tehdystä työstä syntyvän ilon, joka puolestaan on edellytys viihtymiselle ja jaksamiselle työssä kuin työssä.

Levätä pitää. Juri ja Sandy näyttävät esimerkkiä.

Lisäaikaa

Koiranpennun jalka paranee hitaasti mutta varmasti. Kulkeminen on vielä remputtamista, mutta kyllä koipea jo varovasti käytetään. Vauhdissa se nostetaan ylös tahtia haittaamasta. Avaruuslentäjän vauhti onkin sellaista, että seuraava kuperkeikka vain odottaa tapahtumistaan.

Allekirjoittanut taas sai yllättäen ja pyytämättä kuukauden verran lisäaikaa väitöskirjan viilaamiseen: seuraava tiedekuntaneuvoston kokous saatetaankin pitää vasta joulukuussa. Sitä ennenhän käsikirjoitus ei etene byrokratian rattaissa minnekään, koska esitarkastajat määrätään virallisesti vasta kokouksessa.

Viivästys on tietysti himpun verran kiusallinen, joskaan ei odottamaton juttu. Lokakuun lopun deadline ei kuitenkaan harmita yhtään. Muutama viimeinen viikko olisi joka tapauksessa hurjaa rutistusta (niin se vain menee, vaikka miten aikatauluttaisi). Nyt pahin rytyytys alkaa olla takanapäin ja voin rauhassa viimeistellä tekstiä marraskuulle suunniteltujen töiden lomassa.

Kun nyt saisi pääkoppansakin uskomaan, että kierroksia voi jo varovasti laskea, eikä tietokoneen ja kirjapinojen ääressä tarvitse välttämättä istua kellon ympäri seitsemää päivää viikossa. Ei tätä tahtia olisi kyllä pitkään jaksanutkaan. Oikein intensiivisessä ajatustyössä kun käy niin, että aivot eivät enää lepää yölläkään (ainakaan minun keskivertoaivoni, kehittyneemmät ajatuselimet ovat ehkä käyttäjäystävällisempiä). Myös kroppa alkaa esittää vastalauseitaan, vaikka sitä yrittäisi säännöllisesti lepytellä liikunnalla ja ulkoilmalla.

Talvi tekee tuloaan; pihatammessa vierailevat oravat ovat jo harmaita ja tiaiset käyvät naputtelemassa ikkunanpieliä. En ole hankkinut lintulautaa, koska siippa haluaa ehdottomasti tehdä sellaisen itse, kunhan saa snickarboansa nikkarointikuntoon. Talipallotelineen laitoimme kyllä vaahteraan, kun pakkasyöt jo kerran näyttivät tulleen jäädäkseen.

Lintujen talviruokinta kuuluu asioihin, joita kerrostalossa asuessa kaikkein eniten kaipasin.

Vielä ehdimme

Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.

Oikeaan suuntaan

On mahdottoman kiinnostavaa havainnoida, miten ihmiset asemoivat itsensä maantieteellisesti. Tarkoitan lähinnä mielikuvatasoa: mitä itse kukin pitää kotiseutunaan ja mitä siihen liittyy, mikä taas tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Se, mikä itselle on itsestäänselvää, voikin toiselle näyttäytyä nurinkurisena - ja päin vastoin.

Esimerkiksi eteläsuomalaiseen multaan juurensa alusta alkaen kasvattanut Veloena kirjoitti, että "on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina".

Kun minä puolestani muutin muutama vuosi sitten Hämeeseen ja sieltä edelleen pääkaupunkiseudulle, pohjoisen ja idän suunta asettuivat "oikeiksi" suunniksi, ja sellaisina ne ovat pysyneet. Lisäksi viihdyin Tampereella niin hyvin, että sekin hahmottuu eräänlaiseksi kotiseuduksi.

Etsiessämme uutta asumusta hieman väljemmiltä vesiltä oli hilkulla, ettemme päätyneet Lohjalle. Vaikka talo oli sympaattinen, lännen ja kaakon suunta tuntuivat alusta alkaen vääriltä ja epämääräisen ahdistavilta. Nyt näyttää siltä, että päädymme Riihimäelle, mikä tuntui alusta alkaen oikealta ja hyvältä (vaikka monelle ajatuskin pienestä kauttakulkukaupungista saattaisi olla kauhistus). Matka Helsinkiin on osapuilleen sama, mutta julkiset liikenneyhteydet ovat Riihimäeltä monin verroin paremmat, mikä painaa vaa'assa paljon. Sekä Itä-Suomeen että Tampereelle - niihin oikeisiin suuntiin - on niin ikään sukkelampi reissata. Sitä paitsi Riihimäki on jo Hämettä!

Suhtautuminen vuodenaikoihinkin riippuu kovasti siitä, missä on kasvanut. Lainaan taas Veloenaa, joka kirjoitti kuuntelevansa "kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua." Minäkin rakastan Etelä-Suomen varhaisia ja epätodellisen ylenpalttisia keväitä, mutta samalla kaipaan kuitenkin pidempää talvea. Täällä se alkaa myöhään ja loppuu kesken.

Mistä puheen ollen, aivan kohtsillään lähdemmekin oikeaan suuntaan viettämään pääsiäispyhiä ja pitämään pois talvilomiamme (sic!). Suksenkantit on teroitettu, lumikengät pakattu ja metsurinsaappaat rasvattu talven rääppiäisiä varten. Mukavaa pääsiäistä!

Jaetulla ykkössijalla

Pagistaanin kansa vietti mitä viihtyisimmän viikonlopun Turussa siipan velipojan kestitettävänä. Lauantaipäivä vierähti Turun linnassa, jossa urosvahvistuksemme (se kaksijalkainen siis, joskaan ei nelijalkainenkaan) ei koskaan ollut käynyt. Oli siis aikakin!

Museoissa tulee aina hirmuinen nälkä, joten noheva ja kaukonäköinen lankomies oli varannut illaksi pöydän Ravintola Teinistä. Kelpo atrian ja pitkäksi venähtäneen istuskelun kruunasi tuopponen Koulun tummaa vehnäolutta. Sunnuntaiaamun pakkaskävely Ruissalossa viimeisteli viikonlopun ja lepytti lauantaina keskenään tylsistyneen karvaisen kansanosan.

Kutsuimme itsemme - no, kyllä meidätkin kutsuttiin - uudestaan kylään kesällä, jolloin Luostarinmäki ja Kakolan vankila (kiitos Veeralle jälkimmäisestä vinkistä) avaavat taas porttinsa uteliaille turisteille.

Turku on jo pitkään ollut Tampereen kanssa jaetulla ykkössijalla allekirjoittaneen suosikkikaupunkilistalla. Sitä enemmän harmitti, kun huomasimme keskustan vanhojen puutaloasuntojen olevan Pagistaanin asuntoministeriön budjetin sisällä. On kovin kieroa, että elannon hankkiminen sitoo ihmisrievut niille ankeimmille ja kalleimmille asuinseuduille, jotka ovat tietysti ankeita ja kalliita juuri siksi, että ihmisrievut joutuvat keskittymään sinne.

Tänä aamuna junailin itseni vielä mittavampaan ihmiskeskittymään itärajan taakse arkistoloppukirin merkeissä. Tiedossa on viikon tongintasessio vasta uudelleen avatussa historiallisessa valtionarkistossa, jonne kävin jo puhumassa itseni sisään ja hankkimassa hienon lupaproopuskan leimalla ja valokuvalla.

Ja mikä parasta, ensimmäinen rasiallinen merikaalia on nautiskeltu. Välimatka ja harvat tapaamiset pitävät kulinaarisen lemmensuhteen kiihkeänä.

Run, you fools

Palatessamme viikonloppureissusta meitä vastassa oli sakea savu- tai höyrypilvi. Työmaamontusta - tuosta Leppävaaran Isengardista - välkkyi valoa ja sen reunamilla juoksenteli outoja hahmoja. Päättelimme, että pahin oli tapahtunut ja balrog herännyt. Run, you fools!

- - -

Tarpeeseen tullut viikonloppuirrottautuminen - annos hiljaisuutta, nasakkaa pakkassäätä, kaminan lämpöä, rantasaunaa ja mäenlaskua - huipentui maanantaina siipan merkkipäivään. Sitä juhlistivat mojova flunssa, kertausharjoituskutsu ja lahjakortti valinnaisena ajankohtana toteutettavalle islanninhevosretkelle.

Mitä jälkimmäiseen tulee, päivänsankari ainakin yritti näyttää kiitolliselta.

Hirveä lauantai(na)

En tänä talvena tohtinut toivoa lunta etelään, mutta palatessani perjantaina idänreissulta maa oli paksulti valkoinen. Niinpä lauantaina hiihdimme Nuuksiossa valosta hämärään. Sujutellessamme saman rantakallion ohi kuin kolme vuotta sitten pysähdyimme katselemaan kampakeraamiseksi arveltua punamultaista hirveä. Mietimme, oliko kivessä ollut aikoinaan muitakin maalauksia, sittemmin pois kuluneita.

Kotona jatkoimme hirvittävää teemaa pyörittelemällä lihapullia Pastanjauhajien ohjeen mukaan. Ne maistuivat samalta kuin lapsena, jolloin meillä taidettiin tehdä kaikki jauheliharuoat(kin) hirvenlihasta. Tällä kertaa vapaana juossut liha oli tosin kaupan tiskiltä, kun perheen metsästäjillä ovat aseet niin sanotusti telakalla (ja ystävältä saatu hirvisäilykepurkkikin - kiitos vielä kerran! - pisteltiin jo joulunpyhinä parempiin suihin).

- - -

Viikonloppuna mietiskelin taas kerran unirytmiasioita ja niiden yksilöllisyyttä. Mitä allekirjoittaneeseen tulee, unentarpeeni näyttää olevan seitsemän ja puoli tuntia arkena ja pyhänä. Sen pidempään en juuri pysty terveenä nukkumaan, ellei pohjalla ole massiivista univelkaa tai huomattavaa fyysistä rasitusta. En myöskään osaa siirtää rytmiäni: vaikka olisin valvonut aamuneljään, herään viimeistään yhdeksältä (minä olen se, joka kemaraisten jälkeisenä aamuna nousee ulkoiluttamaan koiria ja tiskaamaan illan tiskejä muiden vetäessä sikeitä). Iltaisin alan haukotella jo ennen kymmentä.

Joskus viikonloppuisin harmittaa, kun haluaisin koisia pitkään ja hartaasti - nukkua ikään kuin varastoon - sen sijaan, että herään virkeänä seitsemältä autuaasti kuorsaavan siipan vierestä.

Sairaanhoitajana työuransa tehnyt anoppini kertoi, ettei vuorotyö tuottanut hänelle koskaan vaikeuksia. Kuulemma oli niitäkin, jotka eivät yövuoroja pystyneet tekemään. Kyse ei ollut halusta, vaan silkasta fysiikasta. Kaikki eivät kykene siirtämään vuorokausirytmiään, vaikka kuinka opettelisivat ja yrittäisivät.

Erityisen terveellistähän ei vuorotyö ole kenellekään. Sitä korkeammalle nostan hattua niille, jotka sitä tekevät.

Luulen, että oma vuorotyöurani olisi tuskainen ja lyhyt. Opiskeluaikana jaoin kesätyönä sanomalehteä, mikä teki minusta parissa viikossa elävän ruumiin. En saanut unta ennen työvuoron alkamista aamukolmelta, ja kun seitsemän jälkeen aamulla pääsin kotiin, en pystynyt nukkumaan kuin nelisen tuntia. Lankoni sen sijaan saattaisi olla mitä parhain vuorotyöläinen: hän voi viikonloppuna valvoa yöt läpeensä, nukkua tuntikaupalla päivällä ja mennä silti sunnuntai-iltana normaaliaikaan nukkumaan. Maanantaiaamuna hän herää ja lähtee töihin ymmärtääkseni aivan virkeänä - tai niin virkeänä, kuin ylipäänsä maanantaiaamuisin ollaan.

Jaksaa taas

Tässäpä Kauralle Pagistaanin ei-virtuaalinen kotiovi. Tuo Helsingin pelastuslaitoksen kotieläintarra on kyllä hyvä olemassa niin pahimman varalle kuin huoltomiehiäkin ajatellen.

Viikonloppuna nähtiin suuri aalto ja tavattiin kolmijalkainen mies. Lisäksi ulkoilua, hyvää ruokaa, tilkka punaviiniä, maailmanparannusta sekä suuria suunnitelmia vuorten kiipeämisestä ja purkukuntoisten suojelukohteiden hankkimisesta. Näillä eväillä jaksaa taas.

Kaukana

Perjantaina tuntia ennen lähtöä olin vielä kahden vaiheilla, tohdinko irrota työpöydän äärestä edes viikonlopuksi. Järki voitti. Sitä paitsi tiistaina olisin joka tapauksessa joutunut kyöräytymään Joensuuhun.

Nurmeksessa kerättiin talven puolukat, tehtiin polttopuita, väisteltiin hirvikärpäsiä, käännettiin vene, saunottiin pitkään ja hartaasti sekä katseltiin ruskaa ja tähtitaivasta. Kaukana kavala - ja yhä kavalammaksi käyvä - maailma.

Piinattu eläin

Karvainen yliassistenttini (josta ohessa mitä epäimartelevin kuva) on koira parhaasta päästä, mutta sillä on muuan heikkous.

Se inhoaa syvästi sadetta. On aina inhonnut, vaikka olen huomauttanut, että koillisenglantilaiselta metsästyskoiralta saattaisi odottaa vähintään kohtalaista säänsietokykyä.

Onhan koirilla hienot sadeloimet (joista kiitos äidilleni). Mutta Sandy tuntuu inhoavan ennen muuta vatsan alle ja takareisiin roiskuvaa rapaa. Kurakelillä se kulkee aluksi tuskaisen näköisenä jalat harallaan. Sitten se alkaa hyppiä eteenpäin kolmella jalalla pitäen jompaa kumpaa takajalkaa ilmassa.

Olen ennenkin siteerannut Gerald Durrellia, jonka mukaan mikään koirarotu ei kriisihetkellä osaa näyttää kaltoin kohdellummalta kuin bedlingtoninterrieri. Durrell ei erityisemmin pitänyt bedlingtoninterriereistä, joten lausuntoa voisi pitää puolueellisena.

Ei se ole sitä. Päin vastoin, se on harvinaisen osuva. Niinpä koirien lenkittäminen sadesäällä on sosiaalisesti kiusallista, kun ihmiset katselevat säälivästi takanani kolmella jalalla raahautuvaa, piinattua eläintä. Toisinaan joku ystävällinen sielu kysyy, olenko huomannut koirani ontuvan.

Selitä siinä sitten, että juu, se tekee sitä sateella. On aina tehnyt. Muulloin se on iloinen ja kulkee kepeästi kuin arabianhevonen, näkisittepä vain.

Joku voisi tietysti kysyä, onko koira pakko viedä sateeseen, jos se ei pidä siitä. Satunnaisina sadepäivinä voisikin tehdä lyhyemmän lenkin ja jättää pidemmät poutapäiviin. Mutta esimerkiksi viime "talvena" satoi lähes koko ajan. Mikäli aina sadepäivänä tyytyisimme kiertämään korttelin tai pari, ikääntyvän koiran liikunta jäisi jo epäterveellisen vähiin. Joten vastaus on kyllä, se on pakko viedä sateeseen.

Lahjontakaan ei Sandya piristä, kun sateessa kulkeminen on niin kerta kaikkisen kurjaa ja emäntä julma diktaattori pakottaessaan vanhan koiraparan kahlaamaan kurassa päivä toisensa jälkeen.

Pagistaanin väellä on monta syytä toivoa lumista talvea. Tai sitten Sandylle pitää hankkia kurahaalari - tosin luulen, että kahisevan kokohaalarin myötä joutuisimme vain ojasta allikkoon.

Neuloa vai kutoa

Allekirjoittaneella on puolentoista vuoden ajan ollut ilo viettää torstaisin ulkoilu- ja kahvihetki erään haagalaisrouvan kanssa. Visiitistä on hyötyä molemmille: se katkaisee mukavasti etätyöläisen erakkoarjen ja antaa huonosti yksin liikkuvalle rouvalle mahdollisuuden kävelylenkkiin.

Eilen meille tuli puhetta syksystä ja käsitöistä. Tuumasin, miten näihin aikoihin minulle aina iskee into neuloa jotakin, vaikken sitten saakaan aikaiseksi sukanvartta kummempaa.
- Neuloa? Siis kutoa?
- Ei, kun neuloa - tai siis kutoa, juu.

Rouva on kotoisin Hämeestä ja minä Itä-Suomesta, joten hänelle neulominen tarkoittaa käsin ompelua neulalla. Puikoilla ja langalla kudotaan. Minulle taas kutominen tarkoittaa kangaspuiden tai vastaavien käyttöä, kun neulomiseen tarvitaan puikot ja lankaa. Käsin ompelu on käsin ompelua - tai mahdollisesti parsimista.

Sama kieli, eri sanat.

Karhuksi luultu

Karhu kävi lenkillä. Tai olisi ainakin voinut käydä. Liekö ollut nimikkotossut tassuissa?

Me kohtasimme koiranpojan kanssa hirven lauantaina. Piti neuvotella hetki, onko perään säntääminen ideoista parhaimpia. Hauskaa se olisi toki voinut olla - siihen asti, kun sorkka läjähtää päin näköä.

Allekirjoittanut on tyytynyt jahtaamaan sieniä ja marjoja, niitä sitäkin innokkaammin. Nurmeksesta löytyi reilusti sekä mustikkaa että vadelmaa; myöhäinen kevät pelasti yläkarjalaiset mustikankukat hallalta. Liperin tutut sienipaikat eivät pettäneet tälläkään kertaa. Samoilla apajilla kävijöiden määrä on vuosi vuodelta kasvanut, mutta suuri osa sienestäjistä näyttää etsivän tatteja myyntiin ja jättävän muut herkut poimimatta.

Sieniasioista avautunen lähiaikoina lisää, nyt pitää jatkaa töitä - että pääsee taas illaksi metsään!