Eläinten urbanisoituminen käy selväksi, kun asuu puolensadan metrin päässä kehäykkösestä. Vuokralukaalimme keittiöstä pääsee käytännössä aina ulos vilkaistessaan seuraamaan oravien, rusakoiden, tiaisten ja varislintujen edesottamuksia.
Maaseudulla moista vilinää näkee korkeintaan erityisen hyvin varustetun ruokintapaikan liepeillä. Hiljaista on.
Kiintoisaa on sekin, miten eläimet oppivat hyödyntämään ihmisten tekeleitä. Tänään koiraa lenkittäessäni kuuntelin kahden käpytikan kilparummutusta. Yksi oli asettunut takomaan sähkölinjan metallitolppaa, toinen kymmenen metrin päässä sijaitsevan katulampun metallista suojakuorta. Toisen tikan päräyttäessä rummutussarjan toinen mietti hetken päätään kallistellen ja vastasi sitten yhtä vimmaisella sarjatulella.
Luulisi nokan halkeavan, vaikka äänenvahvistin tehtävänsä täyttääkin
(voisikohan tikasta tulla sälönokkainen, ja jos voisi, sorsisivatko muut tikat sitä - ei, tämä ei oikeasti naurata minuakaan).
- - -
Mikä viisaus siinä on, että lapselle opettamalla opetetaan koiran olevan
hauva? Sehän on silkkaa viattoman sielun harhaanjohtamista. Entä jos aikuinen opettelisi uutta kieltä, vaikka tongosaarten swangoloa, ja hänelle kerrottaisiin, että taloa merkitsevä sana on
basatungtung. Opiskelija painaisi tämän suurella vaivalla päähänsä, jossa muodostuisi yhteys
talo=basatungtung. Jossain vaiheessa hänelle sitten valkenisi, että oikeasti talosta käytetäänkin sanaa
itsikagong. Keljuttaisi aivan varmasti moinen petos.
Toisaalta on aina ilahduttavaa, jos karvainen assistentti tunnistetaan koiraeläimeksi, vaikka sitten
hauvaksi. Yleensä lapset ehdottavat lammasta
(eräs mieleenjäänyt versio oli "lammasen poikanen"), mikä sekin on toki mukavaa sikäli, että se kertoo kaupunkilaisnatiaistenkin tietävän yhä, miltä lammas noin suurin piirtein, hyvin väljästi tulkittuna näyttää.